Suomen ”keskitysleirit” Itä-Karjalassa olivat keskitysleirejä

Galina Sankon kuuluisa kuva Petroskoissa sijanneelta leiriltä on otettu Suomen armeijan vetäytymisen jälkeen, mutta kyltti ja piikkiaita ovat aitoja.

Helsingin sanomat kirjoitti Itä-Karjalan keskitysleireistä, koska Venäjällä on julkaistu aiemmin salaisia FSB:n leirejä koskevia dokumentteja. Uutisoinnin perusteella FSB:n julkaisemissa dokumenteissa ei ole mitään uutta tietoa, mutta hesarin valitsema tulokulma aiheeseen on omituinen.

Toimittaja on päättänyt laittaa sanan ”keskitysleiri” lainausmerkkeihin. Suomen perustamia leirejä kutsuttiin kuitenkin alunperinkin keskitysleireiksi, nimi muutettiin vuonna 1943 siirtoleiriksi kun tietoja natsien keskitysleireistä alkoi tihkua ulkomaille. Mutta natseillakin oli paitsi tuhoamisleirejä, myös työleirejä joissa ihmisten tuhoaminen ei ollut ensisijainen tarkoitus. Englannin kielessä keskitysleiriksi voidaan kutsua mitä tahansa leiriä johon internoidaan ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä, siinä missä nykyään sekä suomeksi että venäjäksi termi viittaa lähinnä natsien leireihin. Mielestäni olisi syytä palata alkuperäiseen historialliseen merkitykseen, koska raja internointileirin ja tuhoamisleirin on aina ollut liukuva, usein ensimmäinen tarkoitus on syystä tai toisesta johtanut toiseen. Suomenkin ”siirtoleireillä” suuri osa vangeista kuoli.

Suomen tarkoitus ei ollut tuhota Itä-Karjalan venäläisasukkaita, mutta heidät oli tarkoitus karkoittaa alueelta heti kun se oli mahdollista. Itä-Karjalan karjalaiset oli taas tarkoitus suomalaistaa. Karkoitusta odottaessa suuri osa venäläisasukkaista siirrettiin keskitysleireihin joissa oli työvelvollisuus, loppuihin kohdistettiin erilaisia apartheidia muistuttavia diskriminointitoimia. Suomen politiikka miehitysalueella oli siis nykyisten standardien mukaan sotarikos, ja tästä ei ole historian tutkijoiden parissa erityistä erimielisyyttä. Hesarin uutisesta taas saa kuvan, että kyseessä olisi joku uusi täysin tuulesta teemattu parjauskampanja Suomea vastaan.

Hyvin unohdettu historia

Itä-Karjalan miehitykset tapahtumat ovat Suomen parhaiten unohdettua historiaa. Ne nousevat säännöllisesti esiin aina 5-10 vuoden välein, ja unohdetaan heti uudestaan. Niistä kirjoitti Antti Laine 1982 kirjassa Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944, ja Helge Seppälä kirjassa Suomi miehittäjänä 1941-1944 vuonna 1989. Sittemmin aiheesta on kirjoittanut vaikkapa Seura-lehti, siitä on tehty ainakin yksi TV-dokumentti, graduja ja muita tutkimuksia. Marja-Leena Mikkolan kirja Menetetty lapsuus: Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 vuodelta 2004 ei ole kriittinen tieteellinen tutkimus, mutta siinä on arvokkaita lausuntoja leirilapsien omista kokemuksista. Markku Jokisipilä ihmetteli tätä jatkuvaa unohtamista blogissaan jo 11 vuotta sitten.

Suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden luvut kuolonuhreista eroavat. Tämä johtuu siitä että suomalaisissa tutkimuksissa luvut perustuvat kirjattuihin kuolemiin, mutta talvella 1941-1942 oli ajanjakso jolloin kuolleisuus oli suurta mutta kirjaa ei pidetty. Kirjattuja kuolemia oli alle 5000, mutta Venäjällä on arvioitu että kirjaamattomia olisi ollut 3000-4000. Luku voi olla yläkanttiin, mutta suomalaiset tutkijat eivät tietääkseni kiistä ettei se voisi olla mahdollinen. Keskitysleirin lapsivankien Petroskoissa toimiva järjestö puhuu 15 000 uhrista, mutta tässä on mukana myös sotavankileireillä kuolleita. Venäläisten sotavankien kohtelu on toinen Suomen historian häpeäpilkku, mutta oma erillinen aiheensa.

Miksi niin monet vangit kuolivat?

4000 kuollutta olisi sekin paljon. Suomen elintarviketilanne oli heikko talvella 1941-1942, mutta nälkään kuoltiin vain siellä missä eloonjäänti riippui täysin viranomaisista, eli mielisairaaloissa ja vankileireillä. Itä-Karjalan leirin ruokailu oli suunniteltu tarkkaan, muistaakseni suunnitelman mukaan pienin päiväannos oli 1600 kaloria. Tällä ravintomäärällä kenenkään ei olisi pitänyt kuolla, mutta käytännössä ruoka-annos jäi paljon pienemmäksi. Mahdollisia syitä on kolme – pahantahtoisuus, huono hallinto tai ruoan päätyminen toisaalle mustan pörssin kauppaan. Itse veikkaan kolmosvaihtoehtoa, mutta tätä on nykyään vaikeaa selvittää, ja kaikki kolme vaihtoehtoa ovat rikollista toimintaa.

Kansainvälisessä oikeudessa on ennakkotapauksia, jossa siviilien joukkokuoleman aiheuttamista on pidetty kansanmurhana vaikka se ei olisi ollut tarkoituksellista. Tätä on pohdittu esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien sotarikosoikeudenkäynneissä. Hesarin jutussa siteerrattu Mjahkov puhuu potaskaa väittäessään että suomalaiset olisivat pyrkineet venäläisten tuhoamiseen. Mutta etninen puhdistus ja sen aiheuttama joukkokuolema on kiistatonta, ja nykyään tämä voisi hyvinkin riittää kansanmurhan tunnusmerkistön täyttymiseen. Minun mielestäni kansamurhatuomioita pitäisi antaa vain tarkoituksellisesta toiminnasta joka tähtää kansan tuhoamiseen kokonaisuudessaan, mutta tällöin esimerkiksi armenialaisten vaino ensimmäisen maailmansodan aikana ei välttämättä olisi kansanmurha. Etninen puhdistus on sekin aina rikos, mutta eri rikos.

Miksi syyllisiä ei rangaistu?

Sodan jälkeen asioita selviteltiin jonkin verran, mutta puutteellisesti. Suomessa tuomittiin noin 700 sotarikollista, mutta keskityttiin lähinnä sotamiehiin joita tuomittiin yksityisten ilmiantojen perusteella. Keskitysleirien rikoksista epäillyt olivat ”Lista 1:n vankeja”, jotka otettiin kiinni valvontakomission vuonna 1944 antaman listan perusteella. Oikeudenkäynnit olivat kuitenkin puutteellisia. Venäläisten keräämiä todistajanlausuntoja ei pidetty uskottavina, mutta suomalaiset eivät myöskään keränneet omaa todistusaineistoa. Lopulta kolmen vuoden sekavan prosessin jälkeen 14 tuomittiin vankeuteen, ja kaikkien vankeustuomio oli lyhyempi kuin pidätysaika.

Juridisesti prosessi oli kyseenalainen, mutta tämä on yhtä paljon Suomen kuin Neuvostoliiton vika. Suomessa haluttiin vaieta sotarikoksista, ja Neuvostoliitossa haluttiin hyviä naapurisuhteita. Häviäjiä olivat lähinnä keskitysleirien entiset vangit, jotka joutuivat Neuvostoliitossa syrjityksi. Oikeastaan he olivat suomettumisen ensimmäisiä uhreja. Lapsivangit pystyivät perustamaan järjestön omia etujaan ajamaan vasta 1980-luvulla.

Suomi ei ole maksanut lapsivangeille mitään korvauksia, on vedottu siihen että Suomi maksoi Neuvostoliitolle sotakorvaukset. Sotakorvauksista ei kuitenkaan päätynyt lapsivangeille mitään. Toisin kuin Suomi, Saksa on maksanut korvauksia natsien työleireille vangituille Neuvostoliittolaisille lapsille. Vuonna 2014 Suomi maksoi 3000 euron korvaukset vuonna 1944 internoiduille saksalaislapsille, mutta vuoden 1944 leireillä ei tiettävästi kukaan kuollut nälkään. Itä-Karjalassa pakkotyössä pidetyiltä lapsilta Suomen hallitukset eivät ole edes pyytäneet anteeksi.

Tässä kontekstissa Antti Laineen kommentti ”Voi veljet. Sydäntä särkee, että kuinka ne jaksaa” on sopimaton. Syitä joukkokuolemiin ei ole Suomessa riittävästi selvitetty, asiasta ei opeteta kouluissa ja tapahtumat ovat uutinen uudestaan ja uudestaan. On totta, että myös Venäjällä on monet asiat jätetty selvittämättä ja lapsille opettamatta, mutta oma pesä pitäisi saada kuntoon ensin.

Samoin on asiatonta verrata Itä-Karjalan miehityshistorian penkomista Sandarmohin teloitusten tutkimiseen. Sandarmoh on Stalinin aikainen teloituspaikka, ja Venäjällä on käynnissä projekti jossa ainakin osa Sandarmohin teloituksista yritetään laittaa Suomen miehityshallinnon piikkiin. Toistaiseksi mitään uskottavia todisteita ei ole löytynyt, mutta tätä omituista projektia kritisoinut Juri Dmitriev on vangittu epäiltynä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä . Monet pitävät tätä rikosprosessia poliittisena. Sandarmoh on historian vääristämistä, mutta Suomen miehitystoiminta Itä-Karjalassa oli  rikollista myös ilman vääristelyjä.

On totta, että venäläismedian syyt nostaa asia esiin nyt ovat täysin poliittiset, mitään uutta tietoa ei ole esitetty eikä todennäköisesti tulla esittämäänkään. Mutta parasta propagandaa on propaganda joka on totta. Venäläismedian tapa käsitellä asiaa on osittain vääristynyt, mutta mukana on totta enemmän kuin puolet. Kun oikeasti tapahtuneita vääryyksiä käytetään aseina propagandassa, oikea reaktio ei ole huutaa ”tämä on politiikkaa”, vaan tehdä tilit selviksi historian kanssa. Nuorimmat Itä-Karjalan lapsivangit ovat alle 80-vuotiaita, joten anteeksipyynnöllä olisi yhä kuulijoita.

Antti Rautiainen

+8
anttirautiainen
Helsinki

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile
Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR
Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen
Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu