Akateemista ”tutkimusta” suomalaisesta valkoisuudesta (osa 1)

On julkaistu oikein vertaisarvoitu artikkelikokoelma suomalaisuudesta, valkoisuudesta ja koloniaalisuudesta.  Teos Finnishness, Whiteness and Coloniality, ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho and Elizabeth Peterson (Helsinki: Helsinki University Press, 2022) on läpeensä erikoinen, uuden sukupolven tietoteos, joka on laadittu erityisen valkoisuustutkimuksen paradigmasta käsin. Kuvailen seuraavassa teoksen hämmentävää johdantolukua.

JUMIUTUNUT SUOMALAISUUSKESKUSTELU

Teoksen johdantoluvun alussa todetaan valkoisuuden olevan ”äärimmäisen monimutkainen näkemys reaalimaailmasta, jotain sellaista joka on kyseenalaistettu läpi historian”. Kirjoittajat ilmoittavat, etteivät edes ”oleta pysyvää valkoisuuden määritelmää”, sillä kyse ei ole niinkään valkoisuuden ”asettamisesta kategoriaksi” kuin ”kuin valkoisuuden tutkimisesta sen monissa [myös piiloutuneissa] muodoissa (guises) ja siten kuin se on erilaisissa oppiaineissa määritelty” (s. 12).

Itse asiaa ‒ eli suomalaisuutta, valkoisuutta ja suomalaista rasismia ‒ lähestytään pohtimalla suomalaisten nuorten järjestämää, pientä, mutta uutistaloja kiinnostanutta Black Lives Matter -tapahtumaa Helsingin Senaatintorilla vuonna 2020. Suomalaisten poliisien väkivaltaisuudesta ei mainita, koska sellaisesta ei tiettävästi ollut näyttöjä tapahtuman järjestäjilläkään. Esimerkillä halutaan viitata suomalaisen yhteiskunnan yleiseen jälkiherännäisyyteen oman rasisminsa suhteen.

Journalisti Ndéla Fayen asiantuntemus etnisten ristiriitojen tutkimuksen alalla lienee lähinnä journalistin pätevyyttä. Kirjoittajat hyväksyvät kuitenkin hänet auktoriteettina kuvaamaan sitä, miten Suomessa kaikki Black Lives Matter – liikkeen innoittamat keskustelut tapaavat jäädä puolitiehen.

Fayen mukaan ”kiinnostavin aspekti on, että Suomessa keskustelu (debate) on jumissa tasolla, jossa Venäjä ja Ruotsi ovat sortaneet Suomea vuosisatojen ajan. Keskustelut aina palaavat tähän, mutta kukaan ei halua puhua valkoisten suomalaisten roolista sortajina, esimerkiksi suhteessa saamelaisten pakkosuomalaistamiseen” (s. 13). On hassua väittää, ettei Suomessa ole saamelaisten historiasta ja itsehallinnollisista järjestelyistä keskusteltu. Aiheesta löytyy tietoa vaikka millä mitoin, alkaen saamenkielisistä kouluista, joita on ollut olemassa vuosikymmeniä.

Koskaan en ole itse kuullut saamelaisia moitittavan siitä, että he edustavat niin kutsutuista kantasuomalaisista poikkeavaa etnistä ryhmää. Päinvastoin, heidän on katsottu rikastuttavan suomalaista kulttuuria. Akateemistakin tutkimusta saamelaisista on tehty tiettävästi ainakin kolmessa suomalaisessa yliopistossa. Suomen hallituksen on tunnetusti ollut vaikea ottaa selkeitä kantoja tilanteissa, joissa myös eri saamelaisryhmien intressit ovat olleet törmäyskurssilla.

KAIKKI ON KIETOUTUNUT KAIKKEEN

Mutta Finnishness-teoksen toimittajat jatkavat tykitystään Fayen kommenttia seuraten toteamalla, että tämä nurja suhtautuminen suomalaiseen Black Lives Matter -liikkeeseen on myös akateemisen tutkimuksen ongelma.  ”Kriittinen rotu ja etnisyys -tutkimus osoittaa”, he julistavat, ”kuinka toisiinsa kietoutuneita” nämä keskustelut ”ovat tukahdutettujen (repressed) sisäisen ja ulkoisen kolonisaation ja kuvitellun kansallisuuskäsityksen (imagined nationhood) historioissa” (ss. 12-13).

Mitä kyseinen muotoilu voisi varsinaisesti tarkoittaa, lienee turha yrittää edes arvailla. Selvältä näyttää, että joku tukahduttaa jonkun toisen historiaa sitäkin kolonisoimalla. Mitä Benedict Andersonilta selvästi lainattu ikivanha idea kuvitelluista yhteisöistä (imagined communities) muunnettuna kuviteltuun kansalliskäsitykseen (nationhood) voisi tässä tarkoittaa jää niin ikään aivan mysteeriksi.

Ovatko kirjoittajat sitä mieltä, että kuvitelluissa yhteisöissä on kyse pelkistä kuvitelmista (kenties vääristä) vai että ihmisen yhteiselämä on aina rakennettu jonkinlaisten enempi tai vähempi historiallisesti muokkautuneiden solidaarisuuskäsitteiden varaan? Tämä ei selviä. Toki demokratiakin pitää osata ensin kuvitella, jotta vaalit ollenkaan ymmärtää järjestää.  Käsitteitä kuuluisi avata tutkimuksessa lukijalle, ei käyttää vakuutuksena siitä, että jossain sanotun taustalla on perin pohjin mietitty teoreettinen viitekehys.

Kirjoittaja julistavat edelleen, että ”valkoisuuden käsite” jollain erityisellä tavalla auttaa ”ymmärtämään suomalaisuutta ja sen paradokseja” (s. 13). Nykysuomalaisuus halutaankin nähdä yhtenä ja yhtenäisenä oppirakennelmana, jonka pelkkiä paradokseja vain kirjoittajat ovat kyllin laaja-alaisia ajattelijoita avaamaan. Onko suomalaisuus jokin mörkömäinen möykky, joka uhkaa jotakuta? Jos näin on, tämä pitää ensin osoittaa todeksi.

Ainoa varsinainen lausunto, jolla perustellaan suomalaisuutta ongelmana, on kirjoittajien lainaus sosiaalitieteilijä Suvi Keskiseltä, jonka mukaan Suomi on ”tapaus par excellence tutkia koloniaalisten ja rodullisten historioiden alueellisia aspekteja, koskapa (as) suomalaiset historiat asettuvat pohjoismaisen/eurooppalaisen kolonismin, rotuajattelun ja modernin valtiorakentamisen kolmiyhteyteen (triangel)” (s. 13.)

Tämä on melkoinen yleistys siitä, mistä suomalaiset historiat ylipäätään kertovat. Keskinen väittää tämän tietävänsä. Annetaan ymmärtää, että suomalaiset historiat oleellisimmalla tavalla kuvaavat joko kolonialismia, rotuajattelua tai valtiorakentamista. Miten tällaisen yleistyksen hyväksynyt historioitsija voisi ikinä tehdä validia tutkimusta vaikkapa italialaisen ja suomalaisen hyvinvointijärjestelmien ja sosiaalipolitiikan eroista ja näiden erojen historiallisista syistä?

Määritelmän mukaan tämä ei Keskiselle relevantiksi historiaksi kelpaisi ollenkaan. Kaikessa tutkimuksessa tutkitaan jotakin asiaa, jolloin muut asiat jätetään tutkimuksessa sivuun. Vain siten tutkimustyö voi ylipäätään jotain relevantteja tuloksia tuottaa.

Yleensä keskusteluissa, jotta ne etenisivät ollenkaan, pyritäänkin ratkomaan kyseessä olevaa ongelmaa kohta kohdalta, ei yhtenä möykkynä, eli aivan toisin kuin uusi humanistinen tutkimussukupolvi tässä suomalaisuuden tutkimuksen paradigmassaan ehdottaa. Miksi suomalaisuutta ehdotetaan analysoitavaksi vain julistamalla koko käsite ongelmaksi?

Ylipäänsä analyysia ei voi tehdä vain luetteloimalla todetun ongelman eri aspekteja. Kukin aspekti tai näkökulma on selitettävä sellaisenaan ja sitten pohdittava sen validius itse ongelmaan nähden. Suomalaisuutta voi pohtia monelta kannalta ja todeta, että se kattaa monenlaisia näkökulmia suomalaisuuteen ja eri suomalaisten käsityksiin omasta suomalaisuudestaan. Mukaan toki kuuluu joidenkin ihmisten suomalaisuudestaan vieraantumisen kokemuksia.

Kuten Pasi Saukkonen on todennut, monikulttuurisuus on fakta kaikkialla länsimaissa. Toiset arvostavat sitä lähtökohtaisesti enemmän kuin toiset, mutta kaikkien siihen on sopeuduttava. Olisi hassua, jos suomalaisuuden käsite ei muuttuisi maailman mukana. On eri asia, miten muutoksen hahmottaa ja miten sitä arvottaa. Itsestään selvänä voi pitää sitä, että käsitteen kuuluu olla joustava siten, että erilaiset suomalaiset kokevat suomalaisuuden sinällään positiivisena asiana. Muuten ollaan väittämässä, että suomalaisuus olisi kategorisesti negatiivinen asia.

SUOMEN HYVÄ MAINE EDISTÄÄ HEGEMONIAA

Lopulta kirjoittajat päätyvät toteamaan, että Suomi on kaikissa kansainvälisissä mittauksissa ollut vuosikymmeniä maailman parhaiten koulutettujen kansakuntien joukossa. Yleinen tasa-arvo ja sukupuolierot ovat globaalisti katsoen mallikelpoisella tolalla ja Suomi on todettu tutkimuksissa edistäväksi malliksi hyvän humanismin levittämiselle maailmassa.  Kaikesta tästä kirjoittajien varsinainen päätelmä on seuraava: ”Nämä rankkaukset edelleen edistävät homogeenisuuden ja valkoisen hegemonian käsitteitä suomalaisuuden määrittelemisessä ja lopulta johtavat ylenkatsomaan sitä seikkaa, että kyseisillä käsitteillä on suoria seurauksia maahanmuuttajille (erityisesti värillisiin maahanmuuttajille), rodullistetuille vähemmistöille ja maan alkuperäiskansalle, saamelaisille”. (s. 15).

Missä on todistettu, ettei Suomi ole pystynyt hienoa rankkaustaan voittamaan monessa mielessä monikulttuurisena valtiomahtina? Suomessa on ollut laaja ja näkyvä somaliväestönosakin jo yli 30 vuotta, eli lähes parin sukupolven ajan. Pisa-tulokset ovat säilyneet maailman huippumaiden tasolla, vaikka ovatkin 2000-luvun alusta hieman heikentyneet. Sukupuolivähemmistöjen asemaa on tietoisesti parannettu viimeisten 20 vuoden aikana eikä missään ole todistettu maahan luodun jotain uusia sortavia rakenteita.

Tämän kaiken huomioinen ei suinkaan tarkoita itse rasististen ilmiöiden väheksymistä, missä ikinä niitä todistetaan esiintyvän. Varmasti esiintyy. Mutta tutkimustoiminnan edellytys on, että aina kerrotaan mitä ilmiötä tarkalleen tutkitaan ja mitä siitä pystytään todeksi osoittamaan.

Johdannon tarjoama todistusaineisto suomalaisten rasismista on oudon ohut kirjan tematiikkaan nähden, jossa rasismi nähdään keskeisenä suomalaisuuden piirteenä. Kirjoittajat mainitsevat ”Ruskeiden tyttöjen” verkoston ja yhden kyselytutkimuksen tuloksista. Tuo kyselytutkimus on ”Being Black in the EU” -tutkimus vuodelta 2018. Siinä todetaan Suomi kaikkein rasistisimmaksi mitatuista 12 maasta. Tosin sitä ei mainita, että tämäkin päätelmä nojaa vain yhteen kyselymittauksen osa-alueeseen, nimittäin omakohtaisiin häiriökäyttäytymisen kokemuksiin.

Kysely koski itse raportin mukaan vain afrikkalaisperäisiä asukkaita, ei muita maahanmuuttajaryhmiä. (s. 17). Saman kyselytutkimuksen vuoden 2019 raportin muissa osioissa Suomi pärjäsi selvästi paremmin, ollen vaikkapa asumisen laadussa selvästi paras. Euroopan unioniin kuuluu 27 maata ja esimerkiksi itäisen Euroopan maita kyselyssä ei Suomen lisäksi ollut lainkaan. Jostain syystä mittaukseen olivat kelvanneet mukaan Australia ja pienen pieni Malta, muttei esimerkiksi Yhdysvallat. Kysely edustaa siis enemminkin tutkimusharjoitelmaa kuin tieteellisin kriteerein tehtyä kyselytutkimusta kertoakseen kansainvälisistä eroista vähemmistöihin suhtautumisessa.

Itse ”valkoisuuden” määritelmään mahtuu kirjoittajien mukaan todella paljon huomioonotettavaa: Valkoisuus on kuulemma ”dominantti ja normatiivinen tila, jota vasten erilaisuus on mitattavissa”; se ”ei ole staattinen” eikä seuraa ”historiallisesti yhtenäistä linjaa”; se on aina rotu-termiin liitettäessä ”aika- ja paikkasidonnainen”; mutta silti ”osa jokaista kansallisrodullista hallintoa”. Mikä tämä ”kansallisrodullinen hallinto” (national racial regime) olisi, jää arvoitukseksi. Lisäksi todetaan, että ”rotu tai valkoisuus ei ole vain ihonväriä tai fysiologisia piirteitä”, vaan valkoisuus on ”sosiaalisesti konstruoitu [eli rakennettu, ei edes ”rakentunut”] ja jatkuvasti muuttuva, riippuen siitä kuka on vallassa ja kuinka valtarakenteet liittyvät toisiinsa” (s. 17).

Eli kyseinen tutkimuksellinen termi on dominantti ja normatiivinen, jatkuvasti vallan ja etuoikeuksien rajaa siirtävä, epästaattinen, ei hahmotettavissa historiallisessa jatkumossa ja suhteellinen, mutta silti aina ja kaikkialla läsnä, erityisesti kaikissa valtasuhteissa. On tämä kohtuullisen outo tapa määrittää tieteelliselle diskurssille yleiskäsite, varsinkin kun sitä on tarkoitus, kuten tutkijat mainitsevat käyttää yleisenä ”linssinä”, jonka läpi maailmaa katsellaan ja mittaillaan (s. 13).

Vielä erikseen todetaan että ”rodulliset määrittelyt ovat kietoutuneet muihin suhteellisen alemmuuden ja ylemmyyden markkereihin, kuten olla pohjoismainen tai eurooppalainen”. Tästä seuraa, että: ”Pohjoismaisena kansakuntana tämä ideologia pätee myös Suomeen” (s. 17). Tosiasiallisesti valkoisuudesta tehdään tässä valkoisuus/rodullisuustutkijan tarkoitusperiin kulloinkin sopiva joukko erilaisia kriteerejä, jotta maailmasta varmasti löydetään valkoisuuden uhreja ja valkoisuudella sortajia.

Tieteellisenä asenteena tällainen lähtökohta on yhtä positiivinen kuin trumpistien paranoidi taannoinen tapa syytellä yhdysvaltalaisten köyhyydestä meksikolaisia ja koronasta Kiinaa. Molempien leirien päätavoite on löytää joku syytettäväksi maailman epäkohdista. Erilaisuuteen suhtautumista kriminalisoidaan suomalaisessakin kontekstissa vain niin kutsutun kantaväestön osalta.

Sikäli kuin kyse on pohjoismaalaisuudesta ja suomalaisuudesta, romanit ja saamelaiset erottuvat aivan tietoisesti niin kutsutuista kantasuomalaisista. Samoin toimivat pitkälti vaikkapa venäläiset ja virolaiset, osa vierastyöläisinä, osa maahanmuuttajina, osa maahanmuuttajien lapsina. Heidät erottaa pääkaupunkiseudulla yleensä siitä, että heidän kuulee jatkuvasti työtovereilleen tai sukulaisilleen puhuvan omalla kielellään. Monikulttuurisuus tarkoittaa, että eroja on. Ottaen huomioon, että monikulttuurisuuden kuului olla positiivinen asia, miksi sitä ei saisi huomata arjessaan, olipa ihonväriltään sitten musta, ruskea tai valkoinen?

Mitä tulee ihmisten usein aivan hyväntahtoisiin kyselyihin toisten alkuperästä, kannattaa sentään pitää mielessä ikivanhat pilailun perinteet siitä, kuinka Helsinki on Suomen savolaisin kaupunki tai että kaikki ongelmamme ratkeaisivat, kun vaan turkulaisista päästäisiin eroon. Eroja ja erotteluja on tehty aina ja tehdään kaikkialla, välillä tosissaan, välillä puolitosissaan. Päivittäin ”koen erilaisuuteni” suhteessa vaimooni ja poikaani, jotka kanssani muodostavat ydinperheeni, sen itselleni rakkaimman ja tärkeimmän.

Kun puhutaan rotuun tai sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvistä erotteluista, pitää tietää milloin on kyse mistäkin ja milloin erottelua ylipäänsä tehdään pejoratiivisin motiivein. Muuten siirretään somekeskustelujen täysin hallitsematon vihapuhe ja eri mieltä olevien halveksimisen kulttuuri tutkimuskäytäntöjen sisään. Sitä ei saa sallia.

KÄSITEJARGON

Kirjoittajat kuitenkin julistavat ”yritykset dekolonisoida suomalainen historia, kulttuuritraditio ja käytänteet yhtä välttämättömiksi kuin ne ovat vaikeitakin”. (s. 18). Miten dekolonisaatio kuvitellaan saavutettavan kulttuurintutkimuksen keinon ja miten se saavutettaisiin kirjoittajille itselleen hyväksyttävällä tavalla, jää täydelliseksi arvoitukseksi.

Pahin ongelma kirjan johdannossa on, että se suorastaan vilisee ymmärryksen kannalta mahdotonta käsitejargonia. On lähes toivotonta yrittää ymmärtää, mitä esimerkiksi tämä sivulta 19 löydettävä lainaus Nelson Maldonado-Torresilta varsinaisesti tarkoittaa: ”kolonialismi ja dekolonisaatio ymmärretään yleensä ontologisina (ontic) käsitteinä, jota viittaavat sosiaalihistoriallisiin ja geopoliittisiin empiiristen episodien erityisolosuhteisiin, joihin viittaamme kolonisaatiolla ja dekolonisaatiolla”.

Ensinnäkin virke esittää selittävänsä termit kolonialismi ja dekolonisaatio viittaamalla samoihin termeihin virkkeen lopuksi. Virke on aivan liian helppo käsittää muodossa ”kolonialismi ja dekolonisaatio -termeillä tarkoitamme kolonialismia ja dekolonisaatiota niissä asiayhteyksissä, joissa niitä esiintyy”. Termit siis selitetään vain termeillä itsellään.

Lainauksesta ei edes selviä, onko väärin vai oikein ymmärtää kolonialismi ja dekolonisaatio ontologisina vai ei, puhumattakaan että lainaus tai sen tarkennus selittäisivät lukijalle mitä termillä ”ontic”/ontologinen tällaisessa yhteydessä voidaan tarkoittaa. Ontologinen on yksinkertaisesti olemassaoloa koskeva väite. Kenen olemassaoloa tai olemattomuutta empirialla voitaisiin tällaisessa yhteydessä selvittää?

Kyse on hyvin yksinkertaisesta, vaikkakin itsessään harhaisesta historiakuvasta, jota kirjoittajat näyttävät kannattavan. He kannattavat Moldano-Torresin vaatimusten mukaan termien kolonialismi ja dekolonisaatio korvaamista koloniaalisuudella (coloniality) ja dekolonialisuudella (decoloniality). Jälkimmäiset ovat siis rotututkimukselle valideja termejä, kun taas vanhat kolonialismi ja dekolonisaatio viittaavat kuulemma harhaan taaksemme jääneestä historiasta. Vain koloniaalisuus ja dekoloniaalisuus viittaavat siihen, kuinka menneisyyden alistussuhteet ovat rakenteellisesti piiloutuneet kaikkialle nyky-yhteiskuntaamme, kielenkäyttöä myöten.

Varsinainen ”pointti” on yksinkertainen. Perinteisen historiakäsityksen mukaan se tosin on lähinnä lapsellinen käsitys menneen ja nykyhetken suhteesta toisiinsa. ”Pointti” on tämä: ollakseen maailmanparantamiselle omistautunut tutkija, on ajateltava mennyttä painolastina, jonka kautta maailman kaikki nykyisetkin vääryydet selittyvät. Karl Marx tunnetusti puhui historian kuolleesta painosta, jota raahaamme mukanamme.

Siitä, mistä nyt puheena oleva perinteisen länsimaisen ajattelun painolasti on varsinaisesti peräisin ja miten se on muuttunut painoksi eikä pohjaksi, jolta ponnistaa eteenpäin, ei kirjoittajilla näy olevan epäilystä. Valistusajattelun empiirinen tiedekäsitystä tai sen tuomaa teknologista kehitystä ja yleisesti noussutta elintasoa (tai rodullisen tasa-arvon ihannetta) ei selvästikään käsitetä historiallisena perintönämme lainkaan, vain länsimaiden imperialismi on sitä.

Olemme jälleen tekemisissä yhden muotoilun kanssa sille paradigmaattiselle oletukselle, että maailman kaikki pahuus ja ongelmat ovat peräisin valkoisen imperialismin kultakaudelta. Vain tällä oletuksella mainitulla koloniaalisuus -termillä on kirjoittajille varsinaista tutkimuksellista arvoa. Länsimainen kulttuurikehitys määrittyy heille siis ainoastaan länsimaisen kolonialismin kautta.

Tärkeilevällä kielenkäytöllä tämä kaikki saadaan kuulostamaan yllättävän syvälliseltä, vaikkei yksinkertainen ajatus siitä mitään lisäsyvyyttä tosiasiallisesti saa. Kas näin suorat lainat Nelson Maldonado-Torresilta jatkuvat: ”koloniaalisuus ja dekoloniaalisuus viittaavat logiikkaan, metafysiikkaan, ontologiaan ja vallan verkostoihin, jotka kolonialismin ja dekolonialisaation massiiviset prosessit ovat tuottaneet”.

Länsimaista tai muunmaalaista metafysiikkaa en ole itse joutunut koskaan harrastamaan tai yhteenkään metafysiikan koulukuntaan kirjoittautumaan toimiakseni 40 viime vuotta historian ja kulttuurintutkimuksen ammattilaisena. Aristoteleen metafysiikkaa olen joskus selaillut pelkästä uteliaisuudesta. Se on länsimaissa kuuluisaa siitä, että sen fysiikkaa koskevat väitteet on suurelta osin osoitettu olevan aivan puuta heinää, mikä on ”länsimaisen sivilisaation” historiankirjoituksessa aina otettu huomioon.

Moldano-Torresilta on lainattu siis silkkaa fraseologiaa ilman mitään substanssia. Logiikka, metafysiikka, ontologia ja vallan verkostot ovat kaikki aivan eri asioita, saati että kirjoittajat vaivautuisivat käsitteitä edes alustavalla tavalla avaamaan. Täytyisi pystyä kokonaan uuteen filosofisesti uskottavaan kokonaisnäkemykseen yhdistääkseen pätevällä tavalla vaikkapa pelkästään metafysiikan vallan käsitteeseen edes länsimaisen hirmukolonialismin järkyttävän historian ja nykypäivän kontekstissa. Sellaista filosofiaa ei kannata yrittää kehittää.

LINEAARINEN JA HISTORIALLINEN

Tällä vain fraseologisesti syvällisellä tavalla Finnishness-teoksen kirjoittajat siis toteavat ikään kuin uutena totuutena, että kiinnostus historiaan ei ratkaise ongelmiamme. Kuka sellaista on koskaan väittänyt? Ainakaan perinteistä historiallista ajattelua ymmärtävät historioitsijat eivät ole olleet tästä eri mieltä.

Kirjoittajat vielä tarkentavat kantaansa suomalaisuustutkimuksen osalta toteamalla, että ”Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa, että asutusnarratiivien lineaarinen kulku ja temporaalisuus on katkaistava (to be disprupted)” (s. 20). Kaiken ylläsanotun valossa tämä muotoilu vaikuttaa oudolta.

Asutusnarratiivien lineaarisuutta vaaditaan katkaistavaksi, vaikka Maldonado-Torresilta on juuri lainattu teesi sen puolesta, että mennyt (kaikkine epäoikeudenmukaisuuksineen) on nähtävä osana nykyisyyttä. Kyseessä on ilmeisesti kirjoittajien lapsus, mutta varmaksi sitä ei voi sanoa, sillä heidän oppineisuutta korostavasta jargonistaan on kokeneenkin tutkijan vaikea seurata ajattelun varsinaista logiikkaa. Pääteesi vaikuttaa olevan se, että historian vääryydet on nähtävä nyky-yhteiskunnan syöpänä, kuten kaikkialla intersektionaalisen tutkimuskentällä muutenkin näkee argumentoitavan.

Johdanto jatkuu viittauksilla ikiaikaisiin huomioihin siitä, kuinka kielenkäyttömme sisältää yhä viitteitä kolonialistiseen, yleisrasistiseen kulttuuriperintöömme ja kuinka sitä pitää tutkimuksellisesti jalostaa inkulsiivisemmaksi.

Merkillistä tutkimusetiikkaa edustaa artikkelikokoelman toimittajien politiikka, että jopa analysoitavaksi alistetut loukkaavat termit on pääosin kuulemma puhdistettu tekstistä pois, jottei lukijan tunteita häirittäisi. Tarkennuksena mainitaan, että joitakin niistä voi löytää alaviitteisiin piilotettuna ”alkuperäisessä kontekstissaan” (s. 20).

Jos tätä logiikkaa seurataan, saako natsi-Saksan juutalaisvainoista puhua kansanmurhana tai  Stalinin puhdistuksia kutsua samalla termillä? Nehän ovat ikäviä termejä.  Tutkimuskirjallisuuteen kuuluvana teos on tiettävästi vertaisarvioitu Helsinki University Pressin toimesta ennen sen julkaisemista. Kuinka tarkkoja vertaisarviot ovat olleet, jos tutkimusdatakin on sensuroitu etukäteisesti?

Kaikkiaan Finnishness -teoksen johdantoluku on yksi vaikeimpia tekstejä, joita itse olen läpikäynyt ja olen sentään lukenut pitkähköjä tekstejä Heideggerin filosofiastakin. Surullista kyllä, teksti on akateemisesti katsoen aivan puuta heinää (jos näin perinteisen kantasuomalainen ilmaisu sallitaan). Ensi viikolla käyn kahdessa osassa läpi kirjan artikkelin suomalaisten koululaisten ongelmista ymmärtää omaa valkoisuuttaan.

Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu