Akateemista ”tutkimusta” suomalaisesta valkoisuudesta (osa 2)

Viime sunnuntaina kirjoitin kritiikin erään kansainvälisen, mutta Suomessa julkaistun intersektionaalisen tutkimusteoksen johdannosta. Teos oli Finnishness, Whiteness and Coloniality, ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho and Elizabeth Peterson (Helsinki: Helsinki University Press, 2022). Käyn läpi myös yhden kyseisen artikkelikokoelman varsinaisista artikkeleista. Tässä (osa 2) analysoin artikkelin teoriaosuuden ja perjantaina seuraa artikkelin empiirisen osion arvio.

Marja Peltola ja Ann Phoenix tarjoavat artikkelissaan ”Doing Whiteness and Masculinities at School: Finnish 12- to 15-Year-Olds’ Narratives on Multiethnicity” mainion kurkistusikkunaan intersektionaalisen tutkimusotteen teoriaan ja käytäntöön, erityisesti rotuteorian ja hegemonisen maskuliinisuustutkimuksen osalta. Heillä on pitkän teorianesittelyn lisäksi esittää helsinkiläisissä kouluissa oppilaille tehty haastattelututkimus.

Ongelmaksi nousee kaksi seikkaa. Ensiksikin, teoriaa esitellään kuin kristillistä neitsyydestä syntymistä tai kolmiyhteysoppia, eli uskonkappaleina, mitään loogista argumentaatiota esittämättä. Toisekseen, itse haastattelututkimus on pintapuolinen ja todella pienellä otannalla tehty (ainakin raportoidussa muodossaan, 32 haastattelua). Samoin aineistosta tehdyt johtopäätökset ovat yhtä lailla värittyneitä kuin teorian esittely.

Artikkelin teoriaosuus on kirjoitettu suoraan amerikkalaisen Robin DiAngelon pseudopsykologisista kirjoituksista lainattuihin ”tosiasioihin” nojaten. Suomalaisissa kouluissa monietnistä suvaitsevaisuuskasvatusta pidetään kuulemma nykyään ”normaalina”. Normaalina jonkin asian esittäminen on intersektionaalisessa ajattelussa paha virhe, koska silloin ollaan automaattisesti tekemisissä sortavan normittamisen kanssa.

Kirjoittajat toteavatkin paheksuvasti: ”Seurauksena on se, että heidät [opiskelijat] käsitetään sukupolveksi joka katkaisee rodullisten jaottelujen perinteen ja tekee rasismin vanhanaikaiseksi asenteeksi.” Niinpä ”jotkut opettajat ovat vastentahtoisia myöntämään etnisöidyt (ethnicized) ja rodullistetut (racialized) lasten keskiset erot ja ylistämään oppilaita, jotka noudattavat värisokeuden periaatetta” (s. 109).

Tämä on erikoinen näkemys yhdenvertaisuusajattelun pedagogisista periaatteista. Saako lapsille lainkaan opettaa suomalaisen ja länsimaisen oikeuslaitoksen värisokeaa perusperiaatetta siitä, että laki ja oikeus on kaikille sama? Jos taas oikeuslaitoksellemme on suotu jonkinlainen poikkeuslupa teorian pääsäännöstä poikkeamiseen, siitä tutkijat eivät mainitse.

Kirjoittajien mukaan ”värisokeat lähestymistavat ovat osa valkoista viattomuutta ja olleet jo kauan yleisesti tunnettuja Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja muissa Suomea kauemmin monikulttuuristen historiansa tunnustaneissa maissa” (109). Kuulemma erilaiset ”värisokeat ideologiat” ovat kuitenkin uudestaan nousussa jopa Yhdysvalloissa. Mistä ”ideologioista” varsinaisesti on kyse tai mitä ne sisältävät, jää kertomatta.

Artikkelin mukaan ”ideologioita” yhdistää, ja ne ideologioiksi muuntaa se, että niitä ”on laajalti kritisoitu värin välttämisestä (evading color), samalla kun ne kieltäytyvät osallistumasta keskusteluun rasismin ja sosiaalisen epätasa-arvon valtasuhteista”. Näin ollen kyse on erityisestä ”valkoisuusnormatiivisuuden vahvistamisesta”, jolla pyritään hämärtämään ”rodullista epätasa-arvoa ja rasismia”. Tuloksena on se, että ”valkoisuudesta tulee näkymätöntä” (s. 109).

Mitä kaikkea tässä tullaan väittäneeksi? On ideologista vastustaa intersektionalistista rotuteoriaa. Annetaan ainakin ymmärtää, että juuri rotuteoriaan uskominen on normaalia, epäideologista ajattelua. Kaikki, jotka epäilevät sitä, ovat vahvistamassa valkoisuuden normatiivisuutta ja tosiasiassa edistävät etnistä epätasa-arvoa ja rasismia. Kuinka kaiken kattavaksi voi teoreettinen ajatusrakennelma muodostua olematta itse ideologinen, kun mitään muita kuin teoriaa epäileviä ideologioita ei enää ole olemassakaan?

Suomen tapauksessa kirjoittajat ilmoittavat suomalaisuuden ”uudelleen kuvitellun kansallisen valkoisuuden, vaikkakin monikulttuurisen” tuottavan ongelmallisia ilmiöitä. Kertomatta jää, kuka tällaista valkoisuuden uuskuvittelua harrastaa. Harrastaako sitä suomalainen poliittinen eliitti, puolueet, virkamiehet vai kansanliikkeet ‒ kuka ja missä tähän syyllistyy? Aivan ilmeisesti koululaitos syyllistyy tähän, kuten myöhemmin esitelty koululaisten haastatteluaineisto pyrkii osoittamaan.

Ongelmia, jotka ”uuskuvitellusta” valkoisesta, monikulttuurisesta suomalaisuudesta kuulemma seuraa on kaksi, ensiksikin urbaani ja sosiaalinen segregaatio sekä toiseksi värisokeuden periaate itsessään. Värisokeuden ihanne kuulemma itsessään edistää harhaista käsitystä, että nuorempien ja suvaitsevaisempien sukupolvien myötä rasismi on vähenemässä ja tasa-arvo lisääntymässä.

Urbaanin segregaation suhteen kirjoittajat pitävät etnisten ryhmien keskinäistä ryhmäytymistä sellaisenaan rotuerotteluna (tai nätimmin suomennettuna ”eriytyneisyytenä”). Mitään eroa rotuerotteluun ei tehdä sen suhteen, että maahanmuuttajaryhmien yleisesti tiedetään suosivan naapurustoja, joissa samaa alkuperää olevia ihmisiä on ennestään. Toisekseen, kirjoittajat eivät ole varsinaisesti kiinnostuneita siitä, väheneekö rasismi ja lisääntyykö tasa-arvo, kuten vaikkapa samansukupuolisten avioliittolain myötä on lisääntynyt. Heitä kiinnostaa jäljittää merkkejä väärään värisokeuteen perustuvasta ajattelusta.

Siitä mitä ongelmia värisokeuden periaatteen noudattaminen Suomessa aiheuttaa kirjoittajat eivät osoita ainuttakaan yhteiskunnallisesti vaikuttavaa esimerkkiä. Esitelty haastattelututkimuskin keskittyy koululaisten asenteisiin, joista tutkijat löytävät vain ongelmia. Koululaisten yleiseksi havaittu suvaitsevaisuus mainitaan ohimennen. Varsinainen ongelma on se, etteivät lapset osaa eksplisiittisesti sitoutua juuri rotuteoriaan tai myöhemmin esiteltyyn hegemonisen maskuliinisuuden teoriaan.

Teoriaosuus jatkuu lainaamalla totuusväitteitä tutkija Ruth Frankenbergilta, jonka mukaan ”rotu muokkaa valkoisten naisten elämää” yhtä lailla kuin muunväristen, samoin kuin sosiaalinen ”sukupuoli” (gender). Frankenberg vakuuttaa myös, että sekä ”heteroseksuaalisten että lesbonaisten kokemuksia maailmasta muokkaa heidän seksuaalisuutena, samoin kuin valkoiset ihmiset ja värilliset ihmiset elävät rodullisesti rakentunutta elämäänsä. Toisin sanoen, mikä tahansa erottelun järjestelmä muokkaa niitä, joille se suo etuoikeuden ja niitä, joita se sortaa (oppresses)” (s.  111).

Jälleen törmäämme ajatukseen siitä, että sukupuolierot, ulkonäköerot ja erot niin seksuaalisissa kuin muissakin mieltymyksissämme sekä elämäntavoissamme ovat automaattisesti sortoa ja etuoikeuksia luovia. Mitään vihjettä ei anneta siitä, että ihmisillä olisi myös valinnanvapauksia ja vähemmistöoikeuksia tai että erottelut ovat luontaisia kaikelle ihmiselämälle ‒ tai vaikkapa, että kielemme ja kommunikaatiomme ylipäätään rakentuu eri asioiden erottamiselle toisistaan. Onko taustalla pakkomielteenomainen tarve löytää maailmasta syyllisiä ihmisten erilaisille vaikeuksille? Entä miksi ihmiselämää analysoidaan lähtökohtaisesti ongelmana? Elämää on perinteisesti kehuttu ainutlaatuiseksi lahjaksi.

Kirjoittajat kuitenkin jatkavat Frankenbergin ajattelusta urhoollisesti eteenpäin todeten näennäissyvällisesti, että ”valkoisuus merkitsee” ja että ”se on suhteellista ja rodullistettua, kuten rodullistamisen ja rasismin tutkijat ovat laajalti todenneet (accepted)”.  Todisteiden esittäminen toteutetaan jälleen kuin Raamatun lukuna. Valkoisuus on rodullistettua, koska rotuteoreetikot ovat sanoneet näin.

Tästä jatketaan Robin DiAngelon valkoisen haurauden käsitteeseen, jolla viitataan ”valkoisuuden näkyväksi tekemiseen valkoisten itsensä vastustuksesta huolimatta”, koska ”heillä on ansaitsemattomia ja tiedostamattomia etuoikeuksia” kaikissa monietnisissä yhteiskunnissa (s. 111). Valkoiset eivät siis ole tietoisia etuoikeuksistaan tietää Robin DiAngelo ja sitä myöten myös kirjoittajat.

Uusin, kolmannen sukupolven valkoisuustutkimus kuulemma ”keskittyykin institutionaalisiin ja ideologisiin käytänteisiin ylläpitää valkoisten etuoikeuksia (white privilege) haasteiden edessäkin ja osoittaa, kuinka dominanssinsa säilyttääkseen [vastapuolen] valkoisuusdiskurssit ovat joustavia ja mukautuvat haasteisiin” (s. 111).

Uusin uhka uuden ajan rotu- ja rasismiteoreetikoiden totuuksien välittämiselle on, että juuri ”valkoisuuden joustavuus ja suhteellinen näkymättömyys ovat keskeisiä sen normalisoinnille”. On siis havaittu myös teoriaa ymmärtämättömien, ikävien valkoisten ihmisten vastustuvan teoreetikoita, vieläpä ”joustavuuden” syntiin syyllistyen. Vihollinen on ovela (s. 111).

Seuraavaksi todetaan, että tämä kaikki ”on linjassa” erityisen ”hegemonisen maskuliinisuuden” teorian kanssa, jota ovat kehittäneet Tim Carrigan, R.W. Connell ja John Lee. Teorian mukaan ”maskuliinisuudet ovat hierakkisesti organisoituneet”, siten että ”hegemoninen maskuliinisuus ‒ liittyen kovuuteen (toughness), valtaan ja autoritaarisuuteen muun ohella (among other things)  ‒ dominoi sekä feminiiniyttä (feminity) että maskuliinisuuden muita muotoja. Se on täten normatiivinen ja pönkittää sosiaalista ymmärrystä ideaalisesta maskuliinisuudesta sekä monien miesten ja poikien toiveita” (ss. 111-112).

Yllä esitetty hegemonisen maskuliinisuuden teorian selvittely ei täytä yhtään argumentatiivisen ajattelun elementtiä. Teorian kanssa ”linjassa” oleminen esitetään arvona sinänsä. Itse teorian hierakkisesti organisoiduille maskuliinisuuksille ei esitetä ensimmäistäkään perustetta. Mistä voimme päätellä, että eri maskuliinisuuksilla on hierarkia? Mitä tieteellisen argumentoinnin logiikkaa seuraisi luonnehdinta juuri hegemonisen maskuliinisuuden liittymisestä koviin asenteisiin, vallanhimoon ja autoritaarisuuteen yleisesti, vieläpä ”muun ohella”?

Kirjoittajat eivät tarjoa lukijalle argumentteja, vaan pelkkiä uskonkappaleita. Niihin kuuluisi ilmeisesti uskoa, koska joku akateeminen tutkija on tällaisia teorioita hahmotellut, vaikkei itse teorian logiikasta tai empiriasta anneta minkäänlaista vinkkiä.

Hegemonisuus puolestaan selittyy dominoinnilla: ”Sekä valkoisuus että maskuliinisuudet ovat toimineet hegemonisesti, vahvistaen auktoriteettiaan väkivallatta, dominoinnin kautta ja niiden johtajuus on riippuvaista ilmaistusta konsensuksesta, esimerkiksi mediassa (Gramsci 2006 [1971])” (s. 112). Tässä saadaan väitettyä, että kun on ylivaltaa, niin toimii ylivaltaisesti. Sekä valkoisuus että hegemoninen maskuliinisuus ovat kuulemma myös ”dynaamisia ja muuttuvat ajan myötä”, ei vain kerrota miten. Vastaus siihen, ovatko aiemmin mainitut ”kovuus, valta ja autoritaarisuus” väistymässä ilmiöstä vai onko sen ydinaines edelleen sama, jää epäselväksi.

Nykymuodossaan maskuliinisuus kuulemma pyrkii takaamaan valta-asemaansa uudella strategialla ”omaksumalla marginalisoidun aseman, jossa heteroseksuaaliset miehet vetoavat omaan uhrin asemaansa, jotta uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”  (s. 112).

Lainaus esitetään Chris Haywood -nimisen tutkijan esittämänä, mutta kommenteitta. Lukijan on siis vain uskottava mitä sanotaan. Argumentin muotoilu on eettisesti erikoinen. Annetaan ymmärtää, että uhriutuminen on sallittua joillekin ihmiselle ja aivan toisella, erityisellä tavalla tuomittavaa toisten ihmisten kohdalla.

Akateemisilla maskuliinisen hegemonian teoreetikoilla on siis jokin moraalifilosofisesti kestävä kriteeri erotella aidosti syrjityt vain syrjityksi itsensä kokevista, olkoon tuo kriteeri vaikkapa valkoinen ihonväri yhdistettynä miehen sukupuolielimiin tai jokin muu. Olisi tärkeää saada tietää, mikä tuo kriteeri on. Silloin tiedeyhteisö voisi arvioida kyseisen kriteerin validiutta sekä yleisesti että kontekstisidonnaisesti. Jos argumenttiaan ei avaa, ei salli argumentin arviointiakaan. Argumentin arviointi on juuri sitä, mikä humanistisen ajattelun ylipäänsä kvalifioi tieteelliseksi ajatteluksi. Hegemoninen maskuliinisuus näyttää epäilyttävästi näennäistieteeltä.

Artikkeli on intersektionaalisen feminismin ja rotuajattelun täydellinen manifestaatio, koska kirjoittajat lähtökohtaisesti sitoutuvat vain intersektionaalisen feminismin ja rotuajattelun teoriapohjaan.

Erikoinen on myös kirjoittajien asenne asioiden korjaamisen suhteen. Kaikki teoreettiset näkemykset perustuvat syyllisten löytämiseen ja eri mieltä tai teoriasta tietämättömien asennesyyllistämiseen ‒ jopa haastateltujen koululaislasten haastattelujen arvioinnissa. Hegemoninen maskuliinisuus manifestoi epäsosiaalista, miesten ylivaltaan pyrkivää asennetta yleisesti aivan missä tahansa kontekstissa, kun taas valkoisuustutkimus lähtökohtaisestikin ilmoittaa tietävänsä valkoisten ihmisten ajattelusta enemmän kuin nämä itse haluavat myöntää. Toisin sanoen eri mieltä olevien kokemus ja siitä raportoiminen ei voi muuttaa mitään itse totuudeksi julistettua valkoisuuden normittumista vastaan.

Suorastaan absurdeja yleistyksiä on sekaan joutunut myös: Kirjoittajat toteavat, että kun haastattelija oli suomalainen valkoinen nainen, koululaiset eivät epäilleet, etteikö tämä tietäisi suomalaisesta yhteiskoulujärjestelmästä. Lisäksi he toteavat, ettei myöskään haastattelijan valkoinen ihonväri tullut erikseen puheen aiheeksi ja jatkavat sitten, että ”valkoisuus ja suomalaisuus olivat selvästi yleisesti jaettuja piirteitä valkoisten suomalaishaastateltavien kanssa keskusteltaessa (whiteness and Finnishness were self-evidently shared features with the white Finnish interviewees)” (s. 116). Miten ”valkoisten suomalaishaastateltavien” varsinaisesti pitäisi etnisestä olemuksestaan ajatella?

Pitäisikö heidän monietnisyyden arvoihin sitoutuakseen kyseenalaistaa itsensä valkoisina suomalaisina? Kyse on 12-15 vuotiaista lapsista. Aivan ilmeisesti virkkeellä pyritään retoriseen vaikutukseen sen suhteen, etteivät lapsiparat osaa (väärin koulutettuina) hahmottaa omaa valkoisuuttaan juuri rotuteoreetikoiden tarkoittamalla. Ilmeisesti heidän olisi vähintäänkin implisiittisesti osattava syyllistää itseään ”ansaitsemattomista ja tiedostamattomista” etuoikeuksistaan (kuten näimme Robin DiAngelon paradigman vaativan).

Artikkeli on kokonaisuudessaan niin perin juurin ja vain yhdellä tavalla teoreettinen, että se hukkaa näkemyksen omasta teoriapohjaisuudestaan kokonaan. Kahta teoriaa käytetään, mutta samalla kyseenalaistamattomalla tavalla. Artikkeli ei edusta kriittistä tieteellistä ajattelua lainkaan. Intersektionaalinen rotuajattelu ja hegemoninen maskuliinisuus (jota ei selitetä senkään vertaa) esitetään täysin kritiikittömästi totena teoreettisena lähtökohtana.

Perjantaina seuraa artikkelin empiirisen osion arvio.