Akateemista ”tutkimusta” suomalaisesta valkoisuudesta (osa 3): koululaiset

Keskiviikkona tarjosin (osa 2) analyysin Marja Peltolan ja Ann Phoenixin artikkelista ”Doing Whiteness and Masculinities at School: Finnish 12- to 15-Year-Olds’ Narratives on Multiethnicity”. Tarkastelun kohteena oli intersektionaalisen teorian käsittelyn tapa. Nyt on arvioitavana saman artikkelin empiirinen tutkimusosuus.

Kuten lukijat ehkä muistavatkin, Peltola ja Phoenix uskovat lujasti kahteen intersektionaalisen oppirakennelman doktriiniin:

1) Ensiksikin he uskovat, että valkoinen ihonväri (tutkimusterminä ”valkoisuus/whiteness”) tuottaa yksilölle automaattisesti etuoikeutetun aseman länsimaisissa yhteiskunnissa ja on siten normittava kaikkien muiden elämälle. Erityisesti heitä suomalaisessa yhteiskunnallisessa ajattelussa vaivaavat väärään ”värisokeuden periaatteeseen” yhä nojaavat ajattelutavat ja yhteiskunnalliset rakenteet.

2) Toisekseen heidän mukaansa niin kutsuttu ”hegemoninen maskuliinisuus” ‒ joka liittyy ”kovuuteen (toughness), valtaan ja autoritaarisuuteen kaiken muun ohella (among other things)” ‒ myös ”dominoi sekä feminiiniyttä (feminity) että maskuliinisuuden muita muotoja”.  Se on ”täten normatiivinen ja pönkittää sosiaalista ymmärrystä ideaalisesta maskuliinisuudesta sekä monien miesten ja poikien toiveita”.

Näitä lähtökohdaksi otettuja teoreettisia näkökulmia pyritään artikkelissa todentamaan koululaislasten haastattelututkimuksella. Tällaisessa lähestymistavassa harvoin täysin epäonnistuu. Syy siihen ei ole se, että empiria varsinaisesti todistaisi tai todentaisi teoreettiset oletukset, vaan se, että kun teoria on kyllin epämääräinen, millaisen tahansa empiirisen aineiston voi muokata sitä tukemaan.

Tutkijat toteavat aineistostaan (32 haastattelua kaikkiaan) esimerkiksi seuraavan faktan ja päätelmän: ”valkoisuus tuli harvoin esiin haastateltavien puheissa, mikä korostaa sen normatiivista asemaa” (s. 116). Päätelläänkö samoin, että kun 12-15 -vuotiaiden koululaisten puheissa ei tule esiin kansallisvaltio, homoseksuaalisuus, sosialismi tai intersektionaalinen ajattelu, näilläkin on heidän keskuudessaan kyseenalaistamaton, normatiivinen asema?

Niin kutsutuista ongelmakouluista keskustellaan kuulemma julkisuudessa olettamalla, ”että niiden oppilaiden taustat eroavat valkoisen keskiluokan normeista”. Kirjoittajat jatkavat, että ”vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka valkoisen suomalaisen keskiluokan käytänteet ja valinnat ylläpitävät ja vahvistavat koulusegregaatiota” (s. 114).  Tälle väitteelle suomalaisten koulujen jo pitkälle edenneestä rotuerottelusta (tai nätimmin eriytyneisyydestä) ei osoiteta mitään todisteita. Teoria ilmeisesti todistaa, että näin ”valkoinen keskiluokka” on toiminut kaikkialla länsimaissa.

Tutkijat toteavat haastatteluosion alkupuolella, että ”Nurmi”-koulussa oli hyvin vähän ei-valkoisia oppilaita, mikä näkyi siten, että etnisyyskysymykset olivat oppilaille vieraita. Johtopäätelmä on, että ”sitkeä myytti, että Suomi on monoetninen (Tervonen 2014) jäi haastamatta” (s. 117). Tosiasia on, että vain noin 8 prosenttia suomalaisista on ulkomaalaista alkuperää. Tämäkö oppilaiden pitäisi haastaa vai jokin muu seikka? Tutkijat toteavat kuitenkin itse, että koululaiset tietävät monikulttuurisuuden ihanteesta. (Viime aikoina kouluopetuksen varsinaisena ongelmana on pidetty perustason oppimistulosten vakavaa heikentymistä.)

Kun haastatteluissa Veeti ja Sofia -nimiset lapset kysyvät tarkennusta haastattelijan kysymykseen monikulttuurisuudesta, kirjoittajat ihmettelevät lasten tietämättömyyttä. Haastattelijan vihjattua etnisiin eroihin ja myönnettyä että uskonnolliset erot liittyvät asiaan myös, Veeti vastaa, ettei tiedä kenenkään alkuperää ja tietää vain kaksi ihmistä, ”jotka on eri uskonnoissa”.

Outoa on, ettei haastattelija kysy edes elämänkatsomustiedon opiskelijoista tässä yhteydessä. Voihan olla, että Veeti viittaa uskonnonopetukseen. Kirjoittajat vain hämmästelevät oppilaiden tietämättömyyttä monikulttuurisuudesta. Miksi tarkentava kysymys todistaisi tietämättömyydestä? Monikulttuurisuus jos jokin on monitahoinen käsite.

Toinen lapsi, Sofia, kertoo, että koulussa on ”joku kolme tai neljä, tyyppii jotka käyttää semmost huivii. Mut ei kukaan varmaan mee sanoo niille, mitään toivottavasti tai tällee. Et on se sillee ihan et kaikki sopeutuu kuitenki tähän (kouluun)”. Tästä kirjoittajilla riittää spekuloitavaa sen suhteen, etteivätkö kaikki suomalaislapset tiedä niqab- ja burka-huiveija, vaan yhdistävät ne vain islamin uskoon. Eivät he kuitenkaan kerro, mihin ne pitäisi yhdistää.

Lisäksi Sofian todetaan osoittavan implisiittistä ennakkoluuloisuutta, koska hän kiirehtii heti toteamaan, ettei muslimilapsia kiusata heidän uskontonsa vuoksi. Aika luonnollista on olettaa, että monikulttuurisuudesta kouluun tullut haastattelija olisi kiinnostunut avoimesta rasismista. Sofian kohdalla riittää, että tutkijat löytävät ”piiloutunutta valkoista ylivaltaa”. Ja löytäväthän he.

Kun haastattelija on myöntänyt, että hän monikulttuurisuuskysymyksellään viittaa myös uskonnollisiin eroihin, on outoa tulkintaa puhua juuri Sofian huomautuksesta ”uskonnollisista eroista”. Sofia selvästikin yritti puhua siitä, mistä haastattelija halusi kuulla. Tyttöparan huomautus kuulemma oikein ”alleviivaa valkoisen suomalaisuuden normia korostaessaan erityisesti muslimityttöjen ruumiillistavan monikulttuurista eroa”. Erojen havaitseminen sellaisenaan todetaan normatiivisuudeksi. Kirjoittajille on valkoisen tytön ilmeisen mahdotonta vastata ”oikein”, ellei hän lähtökohtaisesti syyllistä itseään omasta valkoisuudestaan (s. 119).

Kun haastattelija tinkaa, onko etnisellä taustalla koululaisille merkitystä, haastateltu Aleksi vastaa näin: ”Eei. Mulle o vaa pääasia et on hyvä tyyppi ja sit sillee … hauskat jutut ja tulee toimee. Et se on tavallaa mulleki esim. iha sama jos joku vaik, tykkää jostai baletist ja mä en, mut kuha mä tuun muuten sen kaa toimee.” Tästä kirjoittajat riemastuvat: ”Aleksi kiteyttää aiheet, jotka muodostavat populaarin tai hegemonisen maskuliinisuuden: olla cool ja hauska, kertoa hauskoja vitsejä ja tulla toimeen muiden poikien kanssa”.

Länsimaista kulttuuria on rakennettu individualismin (eli yksilön kunnioituksen) varaan 1700-luvulta lähtien, mutta tässä haastattelussa yksilöllisyyden korostaminen on aivan väärin. Aleksi-parka kuulemma ”implisiittisesti yhdistää balettiharrastuksen ja vähemmistöryhmät vertailtavaksi ja täten epänormatiivisiksi, vaikka väittääkin, ettei näillä seikoilla ole hänelle väliä” (s. 114). Aleksi ei toisin sanoen saisi edes huomata pojille harvinaisempaa balettiharrastusta tai vaikkapa homoseksuaalisuutta, saati sitten mainita niistä ääneen. Asiaa ei auta hänen tarkennuksensa siitä, että hänelle itselleen aivan muut asiat ovat tärkeämpiä sosiaalisessa kanssakäymisessä ja ystävyyssuhteissa.

Aleksin puheenvuoro on haastattelujen surullisin esimerkki suoranaisen aivopesun uhrista, sillä hän myös ”kokonaan välttää mainitsemasta ihonväriä tai vanhempien taustaa”. Poika vältti puhumasta myös kehitysmaiden ongelmista, länsimaisesta kapitalismista ja kansallisesta opetussuunnitelmasta asenteidensa mahdollisina taustatekijöinä. Pitävätkö kirjoittajat 12-15 vuotiaita lapsia sosiologeina? Annetaanko heille mitään mahdollisuutta todistaa muuta kuin heiltä itseltäänkin piiloon jäänyttä valkoisen ylivallan normatiivisuutta, jota suomalaisen koululaitoksen ”tiedetään” edustavan?

Kun yhdestä koulusta lopulta löydetään oppilaita, jotka myöntävät rasismia ilmenneen, tämäkin todistaa ainoastaan kahta asiaa: valkoisuuden normatiivisuutta ja hegemonisen maskuliinisuuden tuottamia ongelmia. Sitä, että todistetut rasistiset huomautukset liittyvät kuulemma erityisellä tavalla urheiluun ei kontekstualisoida mitenkään. Mitään analyyttistä huomiota ei kiinnitetä (edes hegemonisen maskuliinisuuden kautta) siihen seikkaan, että useat pojat todistivat haastattelijalle, kuinka satunnainen pilkka ja nimittely on ihonväristä riippumatta kaikkien poikien arkipäivää eikä kovin merkitsevää juuri siksi (s.125).

Vaikka haastattelijalle kerrotaan, että jotkut värilliset pojat niin sanotusti leveilevät koulussa, kukaan ei väitä, että he leveilisivät yleisemmin kuin jotkut valkoiset. Tästä huolimatta kirjoittajat pohtivat, johtuuko leveily siitä, että on jouduttu väheksynnän kohteiksi (s. 122). Tämä on hullunkurista pohdintaa aineistoon nähden, jossa haastateltavat ovat erikseen ja yhdessä todistaneet, että pilkan kohteeksi toisinaan joutuminen koskee kaikkia koulupoikia.

Entä miten urheilutunneilla ei kilpailtaisi eli oltaisi yksioikoisesti hegemoniseksi maskuliinisuudeksi leimattujen käytöstapojen kanssa erityisellä tavalla tekemisissä? Kilpaillessa kilpaillaan ja kilpailuun kuuluu usein myös vastustajan ”psyykkaaminen”, eli tahallinen hermostuttaminen.

Rasistinen käytös on tietenkin eri asia. Kun haastattelijalle kerrotaan, että varsinaisilla kilpakentillä myös vanhemmat huutelevat rasistisia solvauksia, tämän tarkentava kysymys kuuluu: ”Vanhemmatkin, todellako?” Onko haastattelija koskaan seurannut uutisia urheilumaailmasta, jossa niin kansainvälisiä kuin kotimaisiakin rasismikohuja on ollut vuosikymmenen ajan jatkuvasti esillä?

Haastattelujen tulkinnoissa annetaan selvästi ymmärtää, että suomalaisessa yhteiskunnassa rasistiset ajattelutavat ovat poikkeuksellisella tavalla tavanomaisia. Miten julkirasististen asenteiden ylipäätään kuvitellaan leviävän, jos ne eivät leviä koulusta? Aivan ilmeisesti tällaisia asenteita opettavat lapsille jotkut muut kuin opettajat. Kirjoittajat itse toteavat moneen kertaan, että suomalainen koulu opettaa suvaitsevaisuutta. Heidän ongelmansa on, että suvaitsevaisuuskasvatusta ei vieläkään suomalaisissa kouluissa toteuteta valtaväestöä (kylliksi) syyllistäen.

Mitä tulee julkirasistisen käytöksen varsinaiseen analyysiin, sellaista ei tarjota. Loppupäätelmä on, että hegemoninen maskuliinisuus ei toki yksin, mutta yhdessä kaikkien muiden normatiivisuutta luovien käytänteiden kanssa tuottaa erityisen ”poissulkevan valkoisen suomalaisuuden normin”, joka on ”syvään juurtunut niin nuorten kuin aikuistenkin jokapäiväiseen käyttäytymiseen” (s. 129).

Empiirinen aineisto siis todisti teorian aukottomasti paikkansapitäväksi. Tässä onnistuttiin siksi, että teoria on tarkka ja tarkkarajainen vain yhdessä suhteessa: syyllisiä valkoisuuden normatiiviseen asemaan Suomessa ovat länsimaiset ajattelutavat ja perinteinen suomalaisuuskäsitys.

Varsinaiseksi tutkimustulokseksi näyttää jääneen, että suomalaiset koululaiset noudattavat vääräksi todettua ”värisokeuden periaatetta” (kuten suomalainen oikeuslaitoskin). Tämän todisteeksi raportoitiin esimerkkejä noin 15 haastatellulta ja niistä tehdyt teorian mukaiset, vaikkakin täysin mielivaltaiset johtopäätelmät. Lasten suomalaisuuskäsityksistä ei raportin mukaan edes kysytty mitään.