Etninen profilointi yliopistoihin?

Mitään niin hullua ei Amerikassa keksitä, ettei sitä joku täällä ehdota käyttöön otettavaksi. Etnistä profilointia yliopistojen sisäänottoon ehdotellaan jo. Samoin vihjataan mahdollisuuksista määritellä yliopistojen opetus- ja tutkimusvirkojen pätevyysvaatimuksia uudelleen.

Kyse on tietenkin paitsi yrityksistä edistää intersektionaalista tutkimusta ainoana oikeana yhteiskuntatutkimuksen lähtökohtana, myös ulottaa sen vaikutus itse yliopistoinstituution toimintaperiaatteisiin. Näin on toimittu Yhdysvalloissa, missä intersektionaalisuus aikanaan keksittiin. Samaa kannattaa siis yrittää meilläkin.

Muistutuksena lukijoille siitä, mistä intersektionaalisessa antirasistisessa ajattelussa on kyse voi lainata vaikkapa tutkija Minna Seikkulaa. Hänen mukaansa meidän on ymmärrettävä ”valkoisia ääriliikkeitä (extreme whiteness) ja tavallista valkoisuutta (ordinary whiteness) toisiinsa kietoutuneina osina samaa valtastruktuuria (power-structure)”. Toisin sanoen perinteinen länsimainen yksilönvapauteen nojaava yhteiskuntajärjestelmämme on perustojaan myöten rasistinen. Syyllisiä olemme kaikki.

Parannuksen teko on lähes mahdotonta, sillä jopa Suomen mainiot rankkaukset maailmanlaajuisissa tasa-arvotutkimuksissa vain ”edelleen edistävät homogeenisuuden ja valkoisen hegemonian käsitteitä suomalaisuuden määrittelemisessä”, toteavat tutkijat Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho ja Elizabeth Peterson. Ajattelun sosiaalipoliittisista ulottuvuuksista mainittakoon Eveliina Heinon kanta, että myös sosiaalitoimistojemme työntekijöiden olisi opittava hahmottamaan ”valkoisuuttaan ansaitsemattomana ja tiedostettuna etuoikeutenaan”.

Professori Lena Näreen mukaan intersektionaalisen tutkimustyön ”leimaaminen ideologiseksi on” kuitenkin vain ”keino vähätellä intersektionaalisen identiteettipolitiikan teoreettista ja menetelmällistä perustaa”. Ei siis saa leimata ideologiseksi.

Hiukan yllättäen professori samassa artikkelissa kehottaa tutkijakollegoitaan hakemaan inspiraatiota The Combahee River -kollektiivin julistuksesta, jossa todetaan, että ”uskomme kollektiiviseen prosessiin ja ei-hierarkkiseen vallanjakoon ryhmässämme sekä visioon vallankumouksellisesta yhteiskunnasta”. Jos vallankumouksen haikaileminen ei ole ideologista, mikä on? Tämä ideologia halutaan Suomessakin ulottaa yliopistojemme toimintakulttuurin elimelliseksi osaksi.

Kenties eniten julkisuutta saanut koulutuksellinen debatti on Yhdysvalloissa jo vuosia ollut yliopistojen ja collegeiden yleinen tapa suosia sisäänotossa etnisiä vähemmistöjä. Tämä on osoittautunut oikeudellisesti pulmalliseksi, koska muiden vähemmistöjen suosiminen on selkeästi loukannut aasialaisamerikkalaisten yhdenvertaisuutta yliopisto-opintoihin pyrittäessä. Heitä säännöllisesti aliarvostetaan myös valkoisten epävirallisiin ”kiintiöihin” nähden.

Jos Harvardin yliopisto tekisi opiskelijavalintansa kokonaan ilman etnistä profilointia, eli vain standardoitujen sisäänpääsytestien (SAT) mukaisesti, tulokset olisivat jokseenkin hätkähdyttäviä: Kaikista sisään päässeistä olisi vuonna 2013 ollut:

aasialaisamerikkalaisia 43 prosenttia (toteutunut 18,7% / väestöosuus 6% )

valkoisia 38,4 prosenttia (toteutunut 43,2% / väestöosuus 58% )

mustia 0,7 prosenttia (toteutunut 10,5% / väestöosuus 12%)

latinoja 2,4 prosenttia (toteutunut 9,5% / väestöosuus 19% )

(laskennallisesti ”muut” 15,5 prosenttia / 18,1% / 5%).

Vaikka luvut ovat epätarkkoja, jotkut kommentaattorit ovat todenneet, että Harvardin sisäänpääsykriteereissä rotu määrittää sisäänpääsyä jopa 45 prosenttisesti. Ongelmien monitahoisuutta kuvaa sekin seikka, että afrikkalaisamerikkalaisten suosiminen ei koske varsinaista luokkastatusta, sillä myös Harvardiin päässeet mustat ovat säännöllisesti korkeakoulutuista perheistä. Etnisen profiloinnin varsinaista sosiaalipoliittista tavoitetta on siten vaikea hahmottaa, jos sellaista taustalla on. Näistä yliopistojen yleisistä käytännöistä on tälläkin hetkellä vireillä useita oikeudenkäyntejä.

Yleisesti luotettavana pidetty Pew-tutkimuslaitos teki hiljattain gallupin ihmisten käsityksistä siitä, miten opiskelijat pitäisi yliopistoihin ja collegeihin valita. Kyselytutkimuksesta ilmeni, että varsinkaan yliopistojen opiskelijavalinnoissa amerikkalaiset eivät nähneet mitään syytä rotu- tai etnisille profiloinnille. Etnisestä suosituimmuusajattelusta kokonaan luopumista kannatti 79 prosenttia valkoisista vastaajista, 68 prosenttia latinoista, 63 prosenttia aasialaisamerikkalaisista ja peräti 59 prosenttia myös afrikkalaisamerikkalaisista.

Etnistä profilointia ensiarvoisen tärkeänä piti vain 7 prosenttia amerikkalaisista vastaajista. Yliopistojen sisällä sen sijaan intersektionaalisen tutkimusotteen keskeiset aiheet, eli valkoinen ylivalta, rasismi ja seksismi ovat yhä kiihtyvän kiistelyn aiheena.

Harvardin yliopistossa puuhattiin keväällä 2023 erityistä Akateemisen vapauden neuvostoa (Academic Freedom Council) hillitsemään antirasistien ja woke-väen yhä hurjemmaksi käyneitä sensuurivaatimuksia ja oikeaoppisuuden noudattamista. Samankaltaista keskustelua jatkuvien rasismi- seksismi- ja transfobiasyytösten puristuksiin jääneiden opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa on noussut myös esimerkiksi Stanfordissa ja lukuisissa muissa yliopistoissa.

Harvardissa hankkeen käynnistäneet psykologian ja neuropsykologian professorit kertovat, että yliopiston oma rankkaus on akateemisen mielipiteen ilmaisun osalta pudonnut yli 200 yliopiston ja collegen joukossa jo sijalle 170 ja että yli puolet heidän opiskelijoistaan kertovat pelkäävänsä kiistanalaisten aiheiden käsittelyä luennoilla ja seminaareissa. He mainitsevat erikseen, että yliopiston räjähdysmäisesti kasvaneella hallintoportaalla ei näytä olevan intressiä asiaan puuttua, samalla kun poliittiset toimijat niin vasemmalta kuin oikealta pyrkivät salavihkaisesti valtaamaan yliopistojen johtoelimiä.

Harvardin uusi Akateemisen vapauden neuvosto vetoaakin yliopiston humanistisen tiedekunnan vanhaan ohjeistukseen, jonka mukaan ”sananvapaus on yliopistolle erityisen tärkeä, koska olemme yhteisö, joka on omistautunut järkiperäiselle ajattelulle ja rationaaliselle diskurssille. Vapaa ajatustenvaihto on elintärkeää pääasialliselle tarkoituksellemme löytää ja jakaa ajatuksia tutkimuksen, opetuksen ja oppimisen kautta.” Yliopistoissa toimimisen vanha arvoperusta on siis täsmälleen sama kuin suomalaisissa yliopistoissa.

Eräänlaista intersektionaalista ääriajattelua edustaa ainakin Indiana-Purdue yliopiston vuoden 2023 opas ”inklusiivisista henkilökuntarekrytoinnin käytännöistä”. Siinä ohjeistetaan sivuuttamaan perinteiset akateemiset meriitit tutkimus- ja opetushenkilökunnan rekrytointia koskien ”abstrakteina käsitteinä”. Millaisia yhdenvertaisuusnormituksia yliopistojen rekrytointiin ehdotetaan perinteisten meriittien tilalle?

Perinteisten ”huippuaikakauskirjoissa julkaistujen vertaisarvioitujen artikkeleiden määrä ja hankittu rahoitus” tilalle asiaan perehtyneet tutkijat tarjoavat yhdenvertaisuuteen pohjaaviksi tutkimusmeriiteiksi ”julkaisuja, joissa tutkitaan rotua ja rotujen yhdenvertaisuutta sekä rahoitusta, joka tukee tutkimusta, linjauksia ja käytäntöpohjaista työtä rodulliseen yhdenvertaisuuteen keskittyen”. Tämä edustaa uudenlaista tutkimusetiikkaa, jossa tutkijoiden tutkimusaiheet asetetaan yliopiston hallinnon toimesta. Samalla tulevat pitkälti määriteltyä myös ”oikeat” vastaukset tutkimuskysymyksiin.

Lisäksi ehdotetaan rekrytoitavien tutkijoiden ja opettajien koulutusmeriitteihin uusia kriteereitä. Perinteiset ”tutkinnot eliitti-instituutioista ja työskentely tunnettujen ohjaajien alaisuudessa ja maineikkaissa koulutusohjelmissa” pitäisi rinnastaa uusiin standardeihin. Niitä olisivat ”harjoittelut (training) rotujen yhdenvertaisuuteen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvissä töissä (work)” sekä ”kokemusnäytöt itsereflektiosta ja halukkuus reflektoida nykykäytänteiden rodullistettuja lopputulemia (willingness to reflect on racialized outcomes of practice)”

Tosiasiassa Pohjois-Amerikassa on jo turvauduttu erityisiin yliopistorekrytointeihin, joissa hakijan ihonväriä ja etnistä taustaa sekä toisinaan myös vammaisuusastetta pidetään ennakkoehtona tutkijan ja opettajan töihin. Rekrytoinneissa siis avoimesti vaaditaan professorin paikan hakijalta tiettyä ihonväriä tai etnistä taustaa. Kanadalaisen Trentin yliopiston sosiologian professori Momin Rahman on sitä mieltä, että monimuotoisuutta korostavaa ja profiloinnin kautta toimivaa järjestelmää pitäisi laajentaa yliopistojen ”rekrytoinnin koko ekosysteemiin”.

Erityisesti Kanadassa laajalti käytettyjä yliopistojen uusia EDI (equality, diversity, inclusion) -kriteerejä on myös kritisoitu. Käsiteyhdistelmä tunnetaan myös DEI (diversity, equity, inclusion) -nimellä. Tiedossa on, että etninen ja muu yhdenvertaisuusprofilointi yliopistojen sisäänpääsyissä ja työnhaussa on hakijoiden taholta satunnaisesti johtanut syytteisiin etnisen taustan vääristelystä.

Suomessa on vasta harvakseen nähty vaatimuksia tuoda etnisisiä kiintiöitä yliopistojemme sisäänoton kriteereiksi. Osataan edistyksellistä ajattelua meilläkin. Ainakin Aalto-yliopistossa on virallinen ”Yhdenvertaisuus-, monimuotoisuus- ja inklusiivisuustoimikunta” (EDI committee). Kanadalaisbrittiläisisiä EDI-kriteereitä esitetään noudatettavaksi myös Helsingin yliopistolla. Helsingin yliopistossa niitä propagoi erityinen INEQ-yhteisö (Helsinki Ineqality Initiative).

Intersektionaalista tutkimusotetta ainoana oikeana propagoidaan siis myös institutionaalisesti. Professori Lena Näreen mukaan ”yliopistoinstituutioiden ja tutkijoiden tulisi ottaa intersektionaalisen identiteettipolitiikan haaste vakavasti”, mitä todistaa kuulemma sekin, että ”yliopistojen opiskelijat ja henkilökunta ovat yhä enemmän vaatineet turvallista keskusteluympäristöä ja syrjivien rakenteiden paljastamista”.

Niin kutsutusti ”turvallisella keskusteluympäristöllä” ei voisi tätä selvemmin tarkoittaa yksinomaisesti syrjivien rakenteiden paljastamiseen omistautuneen intersektionaalisen tutkimuksen suojelua kaikelta kritiikiltä. Totta onkin, että yliopistojen opintohallintojen toimesta on järjestetty erilaisia ”turvallisen tilan” ohjeistuksia ja ”yhdenvertaisen kirjoittamisen” ohjeita ja perustettu vaikkapa ”häirintäyhdyshenkilö”-palveluja, joihin valittaa rasistisesta tai muuten häiritsevästä käytöksestä ‒ ikään kuin yliopistoilla ei perinteisesti osattaisi tavallisia hyvän käytöksen sääntöjä ollenkaan.

Sinänsä INEQ-yhteisön jatkuva jankuttaminen Helsingin yliopiston rasistisista käytänteistä on äärimmäiseen loukkaavaa puhetta meitä siellä työskenteleviä kohtaan, samoin kuin jankutukset ”turvallisista tiloista”, joiden säännöissä kerrotaan, että pitää osata kuunnella, kun pyritään dialogiin. Miten ihmeessä INEQssä kuvitellaan yliopiston seminaareissa yleensä toimittavan? Yliopistoissa ei ole koskaan ennenkään sallittu ihmisten avointa loukkaamista tai rasistista nimittelyä.

Tosiasiallisesti turvallisen tilan käsitettä markkinoidaan vain yrityksenä hämärtää henkilökohtaisesti loukkaavan erimielisyyden ja argumentatiivisen erimielisyyden eroa. Näin intersektionaalisuuteen uskovan argumentoinnin kritisointi voidaan leimata kyseiseen henkilöön kohdistuvaksi loukkaavaksi puheeksi.

INEQ-yhteisön tiedotteissa kysellään yhtenään, ”kuinka voimme esittää akatemian ’globaalina’ ja ’yhteisönä’, jos samanaikaisesti jätämme huomiotta rodun, rasismin ja monet muut toiseuttamisen muodot?” Konkreettisia esimerkkejä tällaisista yliopiston laiminlyönneistä ei ryhmä erittele, vaikka tällaisesta ”rasistisesta toiseuttamisesta” informoidaan ainakin kulttuurintutkimuksen opetushenkilökuntaa viikoittain.

Kevään 2023 Helsingin yliopiston INEQ-yhteisö informoi yleisöseminaarikutsussaan opiskelijoita ja opettajakuntaa seuraavasti:

… rasismi ja muut diskriminaation muodot eivät ole vain teoreettisen debatin aiheita: ne ovat tiukasti sidoksissa jokapäiväisiin institutionaalisiin tiedon käsitteisiin ja käytänteisiin. Tällaisia aihealueita ei voi myöskään eliminoida pelkin hallinnollisin korjausliikkein. Enemminkin, ne on ymmärrettävä vallan ja hierarkian erilaisten asenteiden ja positioiden ja kehystävien ajattelutapojen organisoivina ja konstruktiivisina piirteitä, jotka eksplisiittisesti ja implisiittisesti ylläpitävät epätasa-arvoa ja valkopesevät näennäisiä inkluusiopyrkimyksiä.

Esimerkiksi, mikä on värillisten ihmisten (POC) ja maahanmuuttajien osuus koko yliopistoyhteisöstä? Tällaisen kysymykset ovat relevantteja ymmärtääksemme akateemisen maailman Janus-kasvoista inkluusioajattelua. Samoin, kun yliopistot vähättelevät rodun ja imperialismin historiallista roolia (esim. yliopisto- ja tieteellisten julkaisujen rankingeissa) tai yksilöllisesti (esim. kielitaidon kautta), ne pönkittävät tutkimuksellista ja ammatillista epätasa-arvoisuutta.

Yliopistolla ollaan siis janus-kasvoisia eli rasistisia motiiveja tietoisesti peitellään eikä imperialismia ja rotuajattelun historiaa tutkita. Miten räikeästi omaa henkilökuntaansa loukkaavia yleistyksiä yliopisto sallii omilla sivuillaan julkaistavan? Pääasia INEQ-yhteisölle on kuitenkin markkinoida Helsingin yliopistolle ajatusta sisään otettavien opiskelijoiden rotukiintiöistä, vaikkei sellaista vielä aivan suorasanaisesti vaadita. Vähintään implisiittisesti ajetaan myös hyväksyttäväksi uudenlaista akateemisen tutkimusajattelun kriteeristöä, sillä kyseessä olleen seminaarin tarkoitus oli puhua yllä mainitun anglosaksisen DEI (Diversity, Equality, Inclusion) -ohjelman maahantuonnin puolesta.

Ehdotuksia ei tehdä vielä suorasanaisesti, vaan lähinnä peitellyin uhkauksin. Näin politiikkaa tehdään. Olisiko aika tavallisten liberaalienkin reagoida?