Jotain tolkkua woke-kulttuurin ylilyönteihin!

Yhteiskuntakeskustelumme on ajautunut vakavaan kriisiin, koska se ei aktiivisemmin puutu nykyisen ns. woke-kulttuurin ylilyönteihin. Myös käänteinen rasismi on pelkkää rasismia. YLEn verkkosivuilla julkaistiin vastikään (17.4.) hämmästyttävä juttu soveliaasta somekäyttäytymisestä, oikein ”asiantuntijoiden” kommentein höystettynä. Kyse oli siitä, sopiiko valkoihoisen somessa peukuttaa vaikkapa ruskealla peukulla ja siitä, miten toimia, jos oma valkoisuus hävettää. Millaista monikulttuurista suvaitsevaisuutta edustaa ajatus, että jälleen jonkin ihmisryhmän lähtökohtaisesti oletetaan häpeävän ihonväriään, sukupuoltaan tai kulttuuriaan?

Tasa-arvokeskustelu on luisumassa järjettömään suuntaan. Poliittisesti korrektin puhetavan tarkoitus oli alkujaan vain varmistaa, että kaikki voivat keskusteluun osallistua pelkäämättä väheksymistä ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Nykyinen woke-kulttuuri sen sijaan pyrkii avoimesti vaikuttamaan siihen, mistä saa keskustella. Ilman aitoa sananvapautta keskustelu monikulttuurisuuden käytänteistä tukahtuu. Sellaisesta toiminnasta ei seuraa muuta kuin asenteiden kärjistymistä juuri siellä, missä niitä kiireimmin olisi hillittävä. Nyt monet käyttävät woke-argumentaatiota sen vanhanaikaisen maksiimin mukaan, että mikään ei auta pahaan mieleen niin hyvin kuin pahan mielen levittäminen.

Yhdysvalloissa raportointi afrikkalaisamerikkalaisten keskinäisestä väkivallasta on leimattu ”väärän” informaation levittämiseksi. Tärkeää on kuulemma keskustella vain poliisiväkivallasta. Mustia amerikkalaisia kuolee kuitenkin mustien keskinäisen väkivallan vuoksi vuosittain noin kymmenkertainen määrä verrattuna poliisitoimien yhteydessä menehtyneisiin. Ainakin yksi sanomalehtikin on ollut väliaikaisesti suljettuna Facebookista vain BLM-liikkeen johtoon kohdistuneen kritiikin vuoksi. Tämä ei tarkoita, etteikö yhdysvaltalaiseen poliisiväkivaltaan jo pitänytkin puuttua. Tasa-arvokehitys on maassa mennyt huonoon suuntaan kolmekymmentä vuotta.

New York Times -lehti puolestaan toteutti misogynian ja homofobian nollatoleranssia erikoisella tavalla rap-artisti DMX:n muistokirjoituksessaan (9.4.). Lehti vaikeni kokonaan mustan artistin nais- ja homovihaa pursuavista lyriikoista ja jätti aiheen ainoastaan jutun somekommentoijille. Jos taidekeskustelu edellyttää vaikenemista sen ristiriitaisuuksista, latistetaan koko taiteen käsite. Tai pitäisikö Linkolan ajattelusta kirjoittaessaan tyystin unohtaa hänen avoin ihmisvihansa?

Osataan Suomessakin – ja vieläpä yhteiskuntatutkimuksen kentällä. Olen itse jo pariin otteeseen törmännyt sensuurivaateisiin historiantutkijan työssäni. Muuan anonyymi arvioitsija syytti akateemista artikkeliehdotustani rasismista, kun totesin yhdysvaltalaisten yhteiskuntaongelmien johtuvan pääosin muista syistä kuin rasistisista asenteista. Argumentti koski sitä, kuinka tietyt yhteiskuntarakenteet Yhdysvalloissa juuri tuottavat rasistisia asenteita. Artikkeli lopulta julkaistiin muutoksitta.

Asenneilmapiiri on jo muuttunut. Vain viikkoja edellisen tapauksen jälkeen Suomen historiallinen seura kieltäytyi julkaisemasta blogikirjoitustani, jollaisia meitä seuran tutkijajäseniä oli oikein erikseen kutsuttu kirjoittamaan. Näytti selvältä, että kyseessä oli varovaisuussyistä tehty sensurointipäätös, kun epäiltiin, että jutun homoseksuaalisuuteen ja rasismiin kohdistuvat lausumat olisi saattanut joku ymmärtää väärin. Juttu meni heti läpi perinteisessä tiedealan ammattijulkaisussa. Sen luettuaan muuan tuttu totesi seuran päätöksestä, että ”on kyse sensuurin viheliäimmästä muodosta, laiskasta opportunistisesta itsesensuurista”.

Myöhemmissä somekeskusteluissa kävi selväksi, että yliopistotutkijoissa on nykyään paljon ihmisiä, joiden mielestä tasa-arvokeskusteluun ”etuoikeutettujen” valkoihoisten kuuluu osallistua jotenkin eri säännöin kuin muiden. Kiinnostava on Helsingin kaupungin aikomus käyttää positiivista erityiskohtelua rekrytoinneissaan, mihin Suomen laki tietyin rajoittein suo mahdollisuuden. Tällainen linjaus voi olla aidon tasa-arvon saavuttamisen näkökulmasta järkeväkin, mutta vain jos hakijat ovat pätevyydeltään tasavertaisia. Jos eivät ole, käytännöllä vain edistetään rasistisia ennakkoluuloja, mahdollisesti myös etnisten vähemmistöjen kesken.

Monikulttuurisuuden ihanne on itsessään länsimaisen ajattelun erityispiirre, johon vaiheittain sitouduttiin 1960-luvulta alkaen. Silloin vanheni länsimaisen kristikansan pakkomielle siitä, että sivistystä on vain eurooppalaisperäinen sivistys. Kulttuurimme valistusaikaiset ihanteet kaikkien ihmisten tasa-arvosta, empiirisestä tiedekäsityksestä ja sivistyksen kaikinpuolisesta edistämisestä eivät sen sijaan ole vanhentuneet lainkaan.

Rodun käsitettä voi pitää sosiaalisesti määrittyvänä kieltämättä ihonvärin geneettistä periytyvyyttä. Pitää vain itse ymmärtää, mistä puhuu milloinkin. Imperialismin aikakauden rotututkimuksesta tuli rasistista paljolti siksi, että ympäröivä yhteiskunta suosi hypoteesien asettamista tietyllä tavoin. Miksi eri ihmisryhmien geneettisesti määrittyneet erot eivät olisi kiinnostaneet tutkijoita? Pitäähän asiat tutkia. Tutkijat erehtyivät tutkimuskysymystensä laadusta, koska uskoivat liiaksi vallitsevia sopivaisuuskäsityksiä. Toki länsimaissa oli aina ollut myös rasismin vastustajia. Jo 1800-luvulla syntyi myös laaja anti-imperialistinen liike. Sitä vain ei kuunneltu.

Nykyinen akateeminen muoti uustutkia imperialismin historia nojaa pitkälti siihen harhakäsitykseen, ettei aihetta olisi jo sadan vuoden ajan tutkittu. On tutkittu ja vieläpä monipuolisesti. Kannattaisi muodikkaiden muistitutkijoidenkin tuntea vanha tutkimus, niin saattavat lopulta onnistua kertomaan jotain uuttakin. Parasta oikein muistamisen politiikkaa on muistaa historia. Silloin muistaminen nojaa kriittiseen tutkimustietoon menneisyydestä. Mennyttä ei voi muuttaa. Tulevaisuutta voi.

Menneiden anteeksipyyteleminen ei ole sekään tutkimusta eikä aitoa kulttuuripolitiikkaa, vaan halpaa populismia. Kuten tutkija Pasi Saukkonen on todennut, elämme jo monikulttuurisissa yhteiskunnissa. Nykyisenkaltainen woke-kulttuuri on omiaan vain latistamaan keskustelua siitä, kuinka monikulttuurisen elämisemme edellytyksiä parannettaisiin. Sillä ei ole mitään uutta annettavaa sen yksinkertaisen tosiasian suhteen, että kulttuuriset oikeudet ovat aina yhteisöllisiä. Vaikea on suomenruotsalaisen olla ruotsinkielinen yksinään.

Aito monikulttuurisuus vaatii yhteiskunnalta sitoutumista ja taloudellisia resursseja. Keskusteluun niistä ja tasa-arvosta ei kaivata sensuuria eikä rasismia. Käänteinen rasismi on pahinta lajissaan, koska se todistaa myös perinteisen rasismin peri-inhimillisestä luonteesta. Aina on alkuun epäilty outoa ja vierasta. Tätä eivät kaikkialla nykyään hääräävät tunne-elämäkonsultit välitä miettiä lainkaan. Kaikki mikä on ihmiselle luontaista ei ole silti arvokasta. Sen vuoksi arvokeskusteluakin kannattaa käydä järki päässä.

+27
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu