Mistä Yhdysvaltain vaaleissa on kyse?

Yhdysvaltain tulevat presidentin-  ja kongressin vaalit ovat tärkeät. Barack Obama tokaisi niistä vastikään, että jokaisen amerikkalaisen kannattaa nyt äänestää ”kuin olisi henki kyseessä, koska se on”. Ymmärtääkseen vaaliasetelmaa ja sisällissodan partaalle ajautunutta yhteiskuntakeskustelun tilaa, pitää käsittää, että Trump on vain nykyongelmien oire. Hän on republikaanisen puolueen vuosikymmeniä jatkuneen oikeistolaistumisen ruumiillistuma. Trump edustaa juuri sitä neoliberalistisen talouspolitiikan ja äärikonservatiivisen yhteiskuntapolitiikan linjaa, jolle puolue on kahden viime vuosikymmenen aikana kääntynyt. Populistinen tämä aatesuuntaus on sokeassa uskossaan siihen, että Yhdysvallat on maailman paras maa, jota ei tarvitse eikä edes pidä verrata muihin maihin.

Millainen maa on nykypäivän Yhdysvallat vaikkapa Suomeen verrattuna? Tässä muutamia yksinkertaisia tilastolukuja, jotka monille lukijoille ovat jo aiemmista blogeistani tuttuja: Yhdysvallat on paljon rikkaampi maa kuin Suomi. Sen bruttokansantuote henkeä kohti on noin 25% Suomea suurempi. Ovatko amerikkalaiset sitten maksaneet kaikki velkansa pois, kuten Suomessa vaadittaisiin, jos talous kasvaisi edes 2% vuosivauhtia? Velka bruttokansantuotteeseen suhteutettuna on Yhdysvalloissa noin 136%, Suomen luku on noin 75%.

Käyttääkö Yhdysvallat vaurautensa kenties sairaanhoitoon? Se käyttää tähän tarkoitukseen peräti 17% hurjasta bruttokansantuotteestaan, verrattuna Suomen lukuun, joka on noin 9%. Mitkä ovat tämän valtavan satsauksen kansanterveydelliset tulokset? Elävätkö amerikkalaiset pidempään? No eivät elä. Elinajanodote on Suomessa yli kolme vuotta korkeampi (USA 79 vuotta, Suomi yli 82 vuotta). Onko sairaalapaikkoja sitten enemmän? Suomella on lähes kaksinkertainen määrä sairaalapaikkoja henkeä kohti. Entä tiesitkö, että koronakuolemat henkeä kohti Yhdysvalloissa ovat lokakuun tilastoin kymmenkertaiset Suomen lukuihin verrattuna (USA 636, Suomi 62) – siis oikeasti yli 10-kertaiset! (Tarkennan lukijoiden pyynnöstä tähän,  että koronaluvut ovat väkilukuun suhteutettuja, eli kuolemia miljoonaa asukasta kohti. Juuri siksi ne kertovat terveysjärjestelmän laadusta paljonkin.)

Onko Yhdysvaltain, yksi maailman kalleimmista, koulu- ja yliopistojärjestelmistä tuloksiltaan ylivoimainen meihin verrattuna? Ei näytä olevan. Kun koulutuksen varsinaista tuloksellisuutta mitataan, eli mitataan sitä, mikä on aikuisten keskimääräinen tekstinlukutaito, Suomi on Japanin jälkeen maailmanrankingissa sijalla 2, Yhdysvallat alle OECD-maiden keskiarvon.

Äärimmäiset tuloerot, joita yhdysvaltalainen, rikkaita suosiva verotus tuottaa, tuottaa myös korkeita rikollisuustilastoja. Vankeja Yhdysvalloissa on 100 000 asukasta kohti yli 650, Suomessa 53. Poliisit surmaavat Yhdysvalloissa noin 1 000 henkeä vuosittain, Euroopan vastaava luku on yleensä huomattavasti alle 100 kuolonuhria.

Miten on mahdollista, että yhteiskunta, joka tienaa 20-25% enemmän kuin Suomi päästetään näin huonoon jamaan? Syy on pääasiassa republikaanisen puolueen omaksuma libertarianismi, joka eroaa nykyaikaisesta valtavirran liberalismista. Kehitys tähän suuntaan alkoi jo Newt Ginrichin päivistä 1990-luvulta alkaen. Liberalismi ja libertarianismi kumpuavat molemmat modernien porvarisvallankumousten (Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksien) ajoilta, jolloin sääty-yhteiskunta hajotettiin. Tarkoituksena oli päästä eroon yhteiskuntamallista, jossa kaikki oli kiellettyä. ellei se ollut erikseen kuninkaan tai ruhtinaan lupakirjalla sallittua. Kaikkeen tarvittiin ylemmän lupa, olipa kyseessä hattujen valmistus, suutarin toimi, kauppayhtiön perustaminen, isännän palveluksesta toiselle siirtyminen, asuinpaikan muutto tai oikeus ilmaista julkisesti mielipiteensä.

Liberalismi perustui alkujaan liberatrianistien yhä vaalimaan näkemykseen, että kaikilla on muuttovapaus, puhevapaus, elinkeinovapaus (joka Suomessa toteutettiin sekin vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen) ja erityisesti, että hallitusvalta on perustettu näitä oikeuksia turvaamaan kaikille yhdenveroisesti. Tasa-arvolla käsitettiin sitä, että aatelisarvo tai varallisuus eivät vaikuta oikeuksiisi. Republikaanit ajattelevat tänään kuten 1700-luvun ja 1800-luvun liberaalit.

Libertarianistit uskovat, että politiikka koskee vain yksilönoikeuksien turvaamista ulkoista uhkaa vastaan ja kaikki muu ihmisen elossa kuuluu markkinavoimien säädeltäväksi. Näin ollen libertarianistille itse politiikan käsitteen alle ei mahdu muuta kuin poliisivoimien ja armeijan sekä alkeiskoululaitoksen ylläpidosta käytävä keskustelu. Veroja kuuluu libertarianistin mielestä maksaa, mutta vai tämän äärimmilleen riisutun hallitusvaltamallin ylläpitämiseksi. Se, että maailmanpolitiikka vaatii nykyään Yhdysvalloilta ydinaseen ja maailman suurimmat asevoimat on valitettavaa, mutta ymmärrettävää libertarianistillekin.

Sen sijaan sosiaalipolitiikka ei libertarianistille edes kuulu politiikan eli julkisen, yhteistä etua koskevan keskustelun käsitteen sisään. Tämä on se syy, miksi nykyisessä republikaanipuolueessa on yhä mahdottomampi toimia kenenkään, joka on huolissaan yhteiskunnan todellisesta epätasa-arvoisuudesta. Hänet haastetaan aina oikealta käsin ja oikeistopuolueessa on harvoin väärässä, kun haastaa oikealta. Tässä lyhyt aatehistoriallinen selitys sille, että yhdysvaltalaiset verottavat itseään tähtitieteellisen vähän: Yhdysvallat verottaa kansantuloaan noin 24%, Suomi noin 45%-50%. Ei amerikkalaisilla edes ole verovaroja jakaa köyhille.

Mutta eivät amerikkalaiset ole  julkisesta köyhäinavusta kiinnostuneitakaan. Köyhyys on republikaanien arkkikonservatiivisessa maailmankuvassa kirous, joka on aina joko pakkovaltaa edustavan hallituksen vika, kiinalaisen halpatuonnin vika tai muiden köyhien, kuten mustien, korealaisten, latinoiden tai laittomien siirtolaisten syytä. Tämän kurjistuva valkoinen työväenluokka haluaa kuulla ja tähän se haluaa uskoa.

Trumpin strategia ajaa työväenluokan etniset ryhmät syyttämään kaikesta toisiaan on toiminut mainiosti. Oiva esimerkki tästä oli Bidenin kanssa käydyssä ensimmäisessä vaaliväittelyssä annettu kommentti rasistisen, Proud Boys -nimisen järjestön asemasta hänen tukijanaan. Trump totesi, että tämän aseellisen ryhmittymän on pysyttävä loitolla vaalikiistoista (”stand back”), mutta ”valppaana” (”stand by”) tilanteen muuttuessa, vaikka myöhemmin väittikin, ettei tunne ryhmää.

Konservatiivisen ajattelun esitaistelijaksi Trump ei ole noussut jatkuvan tosiasioiden vääristelyn ja valehtelunsa vuoksi. Päinvastoin, hän on rehellinen kuin pikkulapsi, joka sanoo ääneen kaiken mitä päähän pälkähtää. Samalla hän tulee sanoneeksi, mitä äärikonservatiivinen kouluttamaton amerikkalainen tosiasiallisesti ajattelee. Ainoa Trumpin kauden innovaatio republikaanien ajattelulle on ollut luopua maailmankaupan vapauden vaalimisesta. Tähän ryhdyttiin, jotta talous saataisiin pikaiseen nousuun lyhyellä tähtäimellä.

Demokraatit voivat syyttää omaa huonoa menestystään siitä, etteivät valtakunnallisessa politiikassaan ole edes pyrkineet muuhun kuin Trumpin kaatamiseen. Hänen kaatumisensa ei nosta maata siitä yhteiskunnallisen kehityksen suonsilmäkkeestä, johon kansakunta on uponnut. Yhdysvaltain kaikkien nykyongelmien keskiössä on jatkuvasti kärjistynyt tuloerojen kasvu. Tämän yksinkertaisen tosiasian on pyrkinyt pitämään poliittisen puheen keskiössä demokraattien kestojulkkis Bernie Sanders. Valtaosa demokraateista kuitenkin hukkaa tämän yksinkertaisen perusongelman jankutukseen rasismista, kolonialismista, ihmisten yleisestä pahantahtoisuudesta, Fox-kanavan puolueellisuudesta, sosiaalisesta mediasta ja valkoisen ylivallan kannattajista.

Köyhyys koettelee ihonväriin katsomatta paitsi työttömiä, myös valtaosaa huonosti koulutettuja ja alipalkattuja työllisiä. Heitä on maassa kymmenin miljoonin. Tästä huolimatta jopa demokraattien kärkinimiin kuuluva Elizabeth Warren tapaa julistaa, että ”systeemi on läpikotaisin rasistinen”, ikään kuin Yhdysvalloissa (toisin kuin muissa länsimaissa) olisi voimassa ainuttakaan lakia, joka sallisi rotuperusteisen syrjinnän työmarkkinoilla, politiikassa tai oikeuslaitoksessa. Ei ole. Tähän tosiseikkaan Trumpin kannattaja voi aina vedota ja kysyä, kuka niitä faktoja jatkuvasti vääristelee.

Uutislähetyksiin löytyy aina haastateltavaksi amerikkalaisia, jotka pelkäävät demokraattien muuttavan maan sosialistiseksi diktatuuriksi. Bernie Sandersin epäonninen valinta mainostaa itseään sosialistina on ollut vasemmistolle laajalti vahingollinen. Sandersin tavoitteena on kääntää kurssi kohti pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Ei hänkään pyri tuotantokoneiston yhteisomistukseen, saati sitten yksipuoluejärjestelmään.

Perustavanlaatuiset yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat hukkuvat kaikkialla vellovaan rasismi- ja identiteettikeskusteluun. Kuten sosiologi Zygmunt Baumann on argumentoinut, nykyisen yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin suuri trendi, kaikkine tunneälyn ja identiteettipolitiikan konsultteineen, on etsiä henkilöhistoriallisia syitä rakenteellisiin epäkohtiin. Juuri tähän ansaan peilata yksilön sieluntilan ongelmaksi yhteiskuntakehityksen sisäsyntyiset valuviat, lankeaa nykyinen, toisten moraalisen syyttelyn poliittinen keskustelukulttuuri.

Yhdysvallat on hajoamassa liitoksistaan, kun ongelmien kasautuessa vapaa demokratia on suonut ihmisille vain tunnepuheen oikeuden. Maassa vihataan nyt kaikkia: Trumpia vihataan, sosialisteiksi väitettyjä vasemmistodemokraatteja vihataan, valtamediaa vihataan, sosiaalista mediaa vihataan, mustia vihataan, valkoisia vihataan, imperialismin aikaisia patsaitakin vihataan. Lääkkeeksi on ollut tarjolla lähinnä vain jokaisen leirin omia vaihtoehtoisia faktoja. Kaikki haluavat äänensä kuuluviin, kukaan ei tiedä, kenen tehtävä on kuunnella.

Vasemmistossa rasismiin keskittynyt yhteiskuntakeskustelu on jo saanut noitavainomaisia piirteitä (kuten olen aiemmissa blogeissani kertonut). Ongelmana eivät ole ihmisten vanhoista ajattelutottumuksista kumpuavat satunnaiset kömmähdykset, vaan se, että kaikki virheet tulkitaan pahantahtoisiksi. Perustava ongelma yhteiskunnallisten rakenteiden vääristymistä jää jatkuvasti poliittisessa puheessa sivuosaan, koska Warrenin tapaiset poliitikot eivät osaa selittää niitä ymmärrettävästi. Esimerkiksi rikostuomioiden ankaruudessa Yhdysvallat on länsimaisittain ainutlaatuinen, mikä näkyy vankien määrässä. Tähän on ollut syynä keskiluokan vuosikymmeniä jatkunut halu kiristää rangaistusasteikkoja ja pidentää vankeusrangaistuksia. Tämän vuoksi nuori, jolla on lyhytkin rikosrekisteri vastustaa henkensä uhallakin pidätystä pelkästä rattijuopumuksesta. Uusin syyte kun veisi helposti kymmeneksi vuodeksi vankilaan vanhan rikosrekisterin vuoksi. Ja vankilat ovat usein hengenvaarallisia paikkoja.

Miksi amerikkalaisten on niin vaikea hahmottaa köyhyysongelmaa kärjistävää politiikkaa, että myös eniten Trumpin linjauksista kärsivät äänestävät juuri häntä? Trumpin äänestäjät ovat tietämättömiä siitä, etteivät slummit ole elimellinen osa länsimaista yhteiskuntaa kaikkialla muuallakin länsimaissa. Epätasa-arvoisella yhteiskuntapolitiikalla on maassa vahvat historialliset juuret. Ne ovat niin vahvat, että maan rooli yhtenä tärkeimmistä hyvinvointiyhteiskunnan kehittäjistä 1930- ja 1960-luvuilla käsitetään nykyään vain poikkeusolojen erikoisuutena.

Jopa 1920-luvun talousboomin päättyessä vuoden 1929 pörssiromahdukseen 25% amerikkalaisista perheistä eli juuri ja juuri virallisella toimeentulorajalla tai sen alapuolella. Tilastollisesti köyhiä oli täsmälleen saman verran väestöstä vielä vuonna 1959, kun taloudellista nousukautta oli eletty jo lähes 20 vuotta. Vasta 1960-luvun suuret panostukset terveydenhoito- ja asumispalveluihin pudottivat tämän luvun 12% tuntumaan. Tämä jäi ainutkertaiseksi käänteeksi maan historiassa. Siitä lähtien kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Rajusti tuloerojen kasvu alkoi nousta jo 1990-luvulla. Nykyään luvun ilmoitetaan olevan noin 14,5 %, mutta Yhdysvalloissa köyhäksi luetaan vasta paljon alemmalla tulotasolla elävät kuin vaikkapa Suomessa. Usein 1000 dollariin nouseva kuukausittainen sairasvakuutusmaksu on valtava taloudellinen taakka keskiluokkaisellekin palkansaajalle.

Keskustaliberaalien demokraattien, kuten Hillary Clintonin jankutus siitä, että demokraattien tarkoitus on saada esiin maan todellinen potentiaali maailman johtajana, on harhaanjohtavaa. Siinä jätetään sanomatta, että Yhdysvallat on muita länsimaita jäljessä kaikilla keskeisillä yhteiskuntakehityksen saroilla: terveydenhuolto on katastrofaalisen huono, ihmiset eivät elä palkallaan, infrastruktuuri-investoinnit ovat liian alhaisella tasolla, ympäristöpolitiikka on täysin hunningolla ja koulujen oppimistulokset tutkitusti heikolla tasolla. Trump todennäköisesti järjestää ääntenlaskennasta lihavan riidan. Toivoa sopii, ettei hän järjestä vaalit voittaakseen mitään kansainvälistä konfliktia. On tärkeät vaalit tulossa.

Ari Helo

Ari Helo on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu