Myyntimenestykseksi nousi markkinoiden lapsellisin historiateos (Graeber & Wengrow, Alussa oli…)

Yksi joulumarkkinoiden turhimpia myyntimenestyksiä oli tietoteos Alussa oli… ‒ kirjoittajinaan yhdysvaltalainen antropologi David Graeber ja brittiarkeologi David Wengrow. Kirja ei ole maineensa veroinen uuden historiallisen ajattelun virstanpylväänä, pikemminkin päinvastoin. Sen tietoväitteet mahtuvat harvoin modernin historiallisen tietokäsityksen raameihin.

AITO KANSANVALTA ON NYT LÖYDETTY HUKATUSTA MUINAISHISTORIASTA?

Jo teoksen alussa Graeber ja Wengrow toteavat, ettei menneisyyttä tutkimalla voi päätellä, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja, mikä on aivan totta. Silti he muinaiskulttuurien tutkijoina keskittyvät jäljittämään ihmiselle lähtökohtaisesti luontaisia yhteisöllisyyden muotoja ihmiskunnan varhaismenneisyydestä. Muinaiskulttuureista kuitenkin löytyy niin monenlaista kulttuuria ja poliittista järjestelmää, että tehtävä on tosiasiassa toivoton. Kaikki mikä on ihmisen muokkaamaa, ei ole pelkästään luonnon muokkaamaa, vaikka jotain kertoisikin itse ihmisluonnosta.

Graberia ja Wengrow’ta ei kuitenkaan kiinnosta menneisyyden varsinaisten valtajärjestelmien tuntemus, sillä pohjimmiltaan he etsivät menneisyydestä jonkinlaista osviittaa omalle näennäismarxilaiselle haavemaailmalleen, jonka perusteella tuomita nykyinen kansainvälinen kapitalistinen maailmantalous ja sen poliittiset päällysrakenteet. Poliittiselta ajattelultaan lähinnä anarkistina tunnettu Graeber oli muinaisen Occupy Wall Street -liikkeen aktivisteja. Liikkeen mukaan talouden valta ihmisten elämään on muuttunut liian suureksi.

Anglosaksisille tutkijoille kansainvälinen kapitalismi helposti näyttäytyykin kuin 1800-luvun riistokapitalismi pahimmillaan, sillä varsinkin yhdysvaltalaisilla tutkijoilla tapaa olla hyvin hatara käsitystä siitä, miten Euroopassa on kapitalismin ongelmia ratkottu viimeisten vuosikymmenien aikana. Yhdysvalloissa äärimmilleen viedyn neoliberalistisen talouspolitiikan tuottamaa laaja-alaista yhteiskunnallista syrjäytymistä ei hahmoteta sosiaalisena vaan yksilöllisenä ongelmana. Vertailu muihin länsimaihin näyttää olevan amerikkalaistutkijoille ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska kotimaassa slummit kuuluvat yhä normaaliin kaupunkikuvaan.

Graeberin ja Wengrow’n vastaus ihmiskunnan alkuajoilta löytyvään, ”normaaliin” poliittiseen järjestäytymiseen on mystinen, erilaisten keskusvaltaisten valtakuntien laidoilla eläneiden yhteisöiden elämäntapa. Näissä löyhissä paikallisyhteisöissä kuulemma systemaattisesti välteltiin kaikkia pysyviä, autoritatiivisia hallintojärjestelmiä (systematically avoided fixed, overarching systems of authority, s. 382). Tällaisten löyhähköjen kansanvaltojen todetaan olleen ihmiskunnan historiassa yleisin tapa ylipäätään järjestää yhteisöllinen elämä (s. 382). Väite on sinällään mielenkiintoinen, mutta minkälaisesta yhteiskuntajärjestelmästä tutkijat tässä varsinaisesti puhuvat, jää arvailtavaksi. He eivät kerro.

Sen sijaan, että selittäisivät utopiayhteiskuntamallinsa, jollaisen siis väittävät muinaishistoriasta löytäneensä, kirjoittajat vetoavat kummallisiin yleistyksiin siitä, että hiivan ja metallurgian keksineet muinaiskansat olivat lähtökohtaisesti edistysmielisiä ja innovatiivisia (ss. 488-9). Kuka sitten ei ole innovatiivinen? Historiantutkijat eivät ole kahteen sataan vuoteen tulkinneet mennyttä sillä oletuksella, että ihmiset olivat jotenkin tyhmempiä antiikin aikaan kuin nykyään, vaikka Cicerolla ei ollutkaan käytössään älypuhelinta ja 5G-verkkoa.

Todennäköisesti kirjoittajat ujostelevat nostaa näkyville naiivia kommunitaristista haaveyhteiskuntamalliaan, jossa kaikki jakavat samat yhteisölliset arvot. Kulttuurintutkija Terry Eagleton joskus tosin osuvasti tokaisi, että aidosti yhteisöllisten arvojen varaan rakennetussa järjestelmässä ihminen ei enää olisi ikiaikaisen, universaalin rationaalisuusvaateen orja, mutta seinänaapurin kanssa olisi kaikesta oltava samaa mieltä.

TUO IKÄVÄNLAINEN LÄNSIMAIDEN HISTORIA

Muinaishistorian asiantuntijoina Graber ja Wengrow eivät näy hahmottavan länsimaista kulttuurikehitystä kehityksenä lainkaan. Koko länsimaisen kapitalismin 500 vuotta pitkän maailmanvalloituksen ja sisäiset muutokset he kuittaavat nokkavilla huomautuksilla, joiden mukaan valkoinen rotu (the white race) kutsuu imperialistista historiaansa vain kiertoilmaisuna ”länsimaiseksi sivilisaatioksi” (”Western civilization”, s. 17). Kyseessä on kuulemma vain länsivaltojen jälkikäteinen selitys imperialististen kansanmurhien politiikalleen kaikkialla maailmassa (apology for genocide, s. 17).

Teoksen kriittinen retoriikka perustuu kauttaaltaan kummallisesti vääristeltyyn näkemykseen länsimaisesta nykyajattelusta. Myös kirjoittajien käsitys nykyisestä monikulttuurisesta yhteiskuntaihanteesta on piilotettu ikivanhan valistusajan maailmankuvan sisään ‒ ikään kuin ajattelumme ei olisi lainkaan muuttunut yli kahteen sataan vuoteen. Graeberin ja Wengrow’n kaikki tieteellinen kritiikki koskeekin enimmiltään tätä 1700-luvun ajattelua.

Valistusajalta kirjoittajat nostavat esiin kaksi vaihtoehtoista ihmiskuvaa koskien sivilisaatiokehitystä. Thomas Hobbesin näkemys ihmisen luonnontilasta kaikkien sotana kaikkia vastaan oli tarkoitus päättää monarkistisella yksinvaltiudella, kun taas Rousseaun mukaan ihmiskunnan oli löydettävä uudelleen aito luonnontilansa, eli rauhanomaiseen yhteisöllisen elämään sopiva, kokonaan uudenalainen sivilisaatiomalli. Graeber ja Wengrow esittävät sivukaupalla todisteita siitä, että molemmat näkemykset perustuvat vanhanaikaiseen käsitykseen menneiden kulttuurien todellisuudesta, ikään kuin Hobbes tai Rousseau olisivat ehdottaneet niitä nykyaikaisen antropologian paradigmaksi. Sellaista tutkimusalaa ei ollut edes olemassa, saati sitten vertailevaa kulttuurintutkimusta. Kyse oli heille vain kristikansan poliittisesta tulevaisuudesta.

Alkuperäiskulttuurien ystävinä Graeber ja Wengrow tarjoavat pitkän selostuksen wyandot(huroni)-päällikkö Kandiaronkin 1600-luvulla esittämästä eurooppalaisen sivistyksen kritiikistä. Mainitsematta jää, että Euroopassa elettiin vielä tuolloin sääty-yhteiskunnan, ei suinkaan modernin demokratian oloissa. Sen sijaan, että ihastelevat Kandiaronkin kritiikin osuvuutta 1600-luvun eurooppalaisuutta koskien, kirjoittajien pitäisi kysyä, miten 1600-luvun eurooppalaiset olisivat edes voineet ymmärtää Kandiarokin näkökulmaa paremmin. Kulttuuriset erot olivat hämmennyksen aihe kaikille ennen imperialismin mukanaan tuomaa varhaista globalisaatiota.

Samoin jää pohtimatta varhaismodernin ajan matkakertomusten yleinen luotettavuus ja se, mitä matkailijoiden oli edes mahdollista hahmottaa matkakohteensa kulttuurista. Juuri vanhanaikaiseksi koetun sääty-yhteiskunnan purkutalkoista 1700-luvun valistusajattelijat olivat kiinnostuneita. Kandiaronkin kritiikki, johon kirjoittajat samaistuvat, kohdistuu siis sääty-yhteiskunnan aikaisiin ajattelutapoihin. Niistä päästiin valistuksen jälkeisen teollisuuskapitalismin myötä vähitellen eroon kaikkialla länsimaissa 1900-luvun vaihteeseen mennessä, Yhdysvalloissa muita aiemmin.

Se, miksi maailman valloittajia olivat juuri eurooppalaiset, jää kokonaan avaamatta lukijalle.  Loppujen lopuksi juuri eurooppalaiset, eivät suinkaan wyandotit, kykenivät oppimaan vieraista kulttuureista kylliksi pystyäkseen valloittamaan niitä. Syyt tähän ylivoimaan olivat rakenteellisia, kuten eurooppalainen yliopistolaitos, yläluokan latinankielinen yhtenäiskulttuuri, arkistolaitos, kauppakapitalismin tarpeisiin kehittynyt kaksinkertainen kirjanpito, kirkon ja maallisen vallan eriytyneet valtarakenteet ‒ ja lopulta teknologinen ylivoima, jonka kehityksen nämä rakenteelliset tekijät olivat mahdollistaneet juuri eurooppalaisille.

IHANNE JA HISTORIA

Siitä, miten kopernikaanisen vallankumouksen, valistuksen, kauppakapitalismin ja teollisuuskapitalismin mullistukset aidosti muuttivat koko tieteellisteknisen maailmankuvan, Alussa oli… -teoksen kirjoittajilla ei ole mitään kerrottavaa. Heidän mielestään ihmiskunnan historiassa jokin vain on mennyt ”hirvittävällä tavalla pieleen” (terribly wrong in human history, s. 502). Onko pieleen menneessä historiassa kenties kyse euroamerikkalaisen maailmanvalloituksen jälkeisestä elintason noususta, väestökasvun räjähdyksestä, ihmisten eliniän maailmanlaajuisesta noususta vai ilmastonmuutoksesta jää sekin kertomatta.

Sen sijaan kirjoittajat surkuttelevat sitä, kuinka historiassa on hukattu heidän keksimänsä kolme perustavaa ihmiskunnan vapausoikeutta. Ne ovat kuulemma oikeus valita asuinpaikkansa (onko tämä nykyään kiellettyä?), oikeus olla tottelematta muiden käskyjä (poliisivoimatko ovat pääongelmamme?) ja oikeus muokata sosiaalisia olojamme täysin uusiksi tai ”siirtyä edestakaisin” erilaisten sosiaalisten todellisuuksien välillä (shape entirely new social realities, or shift back and forth between different ones, s. 503). Utopiayhteisön malli on maalattu niin laveasti ja isolla pensselillä, ettei katsoja saa kuvasta millään selvää.

Joka tapauksessa ihmiselon annetaan ymmärtää olleen jotenkin lähtökohtaisesti leppoisampaa ja vapaampaa ennen kaiken pilannutta keskitettyjen valtiomahtien syntyä ja euroamerikkalaista imperialismia. Surullisen maailmanhistoriamme alussa jääkauden metsästäjäkeräilijät kuulemma elivät jonkinlaista sosiaalisen yhteiselon kulta-aikaa (Ice Age hunter-gatherers … enjoying something of a Golden Age, s. 505). Mitä tälläkin väitteellä varsinaisesti yritetään argumentoida, jää täysin arvoitukseksi.

Jos haluaa pohtia, miltä minkäänlainen metsästäjäkeräilykulttuurin ”kulta-aika” mahdollisesti näytti tai näyttäisi, voi mielikuvitusmatkan aloittaa paljon lähempää menneisyydestä. Miksi 1800-luvun valokuvissa ihmiset eivät hymyile koko hammasrivistöllään, kuten meillä nykyään on tapana? Syy vanhojen valokuvien näennäisesti murjottaviin ilmeisiin on se, ettei kukaan yli 30-vuotias halunnut nähtäville jo useita puuttuvia hampaitaan.

Samoin olivat kylänraitit täynnään kaikenlaista kyttyräselkää, käsipuolta, kompurajalkaa ja keuhkotautista yskiskelijää, ennen kuin moderni lääketiede saatiin kansanterveyttä vaalimaan. Ihmiskunnan yleinen elinikä on noussut esiteollisen ajan jälkeen vuosikymmeniä, samoin ihmiskunta on kymmenkertaistanut varallisuutensa henkeä kohti siten, että myös köyhässä Botswanassa bruttokansantuote henkeä kohti on noussut vielä 1950-luvulta lähtien kymmenkertaiseksi.

Miten Graeberin ja Wengrow’n oma ihanneyhteiskuntamalli ‒ ilman edellä mainittuja ”autoritatiivisia” rakenteita ‒ ylläpitäisi ja säätelisi nykymaailman liittovaltiorakenteita, kansallisvaltioita, yliopistolaitosta, kansainvälistä oikeutta ja kauppaa, tietoyhteys- ja liikennejärjestelmiä, aseteollisuutta tai lääketeollisuutta (pandemiarokotteineen) jää vaille vastausta. Eikö säätelisi lainkaan? Kirjoittajien uudenlaisen historiallisen ajattelun myötä selvää on ainoastaan, että yhteiskuntarakenteiden ei tarvitse muotoutua ylhäältä alaspäin (complex systems don’t have to be organized top-down, s. 513). Ilmeisesti nykyaikainen joukkodemokratia ei kirjoittajien tarpeita tyydytä. Lukija jää hämmentyneenä miettimään, millaisesta ”ydinaseet kansan käsiin!” -kansanvallan mallista kirjoittajat oikeastaan haaveilevat.

Historiakuvastaan kirjoittajilta puuttuu peruuttamattomien muutosten käsite kokonaan. Se lienee ymmärrettävää, jos tosissaan uskoo mahdollisuuteen siirtyä ”edestakaisin” (back and forth) erilaisten sosiaalisten todellisuuksien (social realities) välillä. Loppupäätelmistä voi lukea, kuinka maailma on Graeberille ja Wengrow’lle yhä avoin paluulle muinaisen Egyptin mahtivaltion reuna-alueiden löyhähköihin kommunitaristispoliittisiin yhteisöihin ‒ ikään kuin teollinen vallankumous, kaupungistuminen, kulutuskulttuuri, ydinaseet, maailman ylikansoitus ja ilmastonmuutos olisivat peruutettavissa olevia ilmiöitä. On sääli, että uuden historiallisen ajattelun sensaatiomaisena, kansainvälisenä läpilyöntinä markkinoidaan näin säälittävän näennäistieteellistä ”tietokirjaa”. Sitä voi suositella vain lapsenmielisille haaveilijoille.