Ndéla Fayen harhaanjohtavat väitteet woke-kulttuurista

Toimittaja Ndéla Faye kirjoitti YLE:n Kulttuuricoctail-ohjelman alustukseksi YLE:n sivuilla 24.2. 2021 pahasti harhaanjohtavan jutun otsikolla ”Woke-kulttuurissa on kyse tasa-arvosta – loukkaavien termien hylkääminen ei ole yliherkkyyttä”. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/24/nakokulma-woke-kulttuurissa-on-kyse-tasa-arvosta-loukkaavien-termien)

Jo jutun otsikko on käsitteellisesti virheellinen. Poliittinen korrektius ei ole sama asia kuin viime vuosina kulttuurikeskustelun keskiöön noussut woke-ilmiö. Poliittinen korrektius ei tarkoittanut sitä, mitä woke tarkoittaa, eli keskustelun aiheiden rajoittamista vain niihin asioihin, joista erilaiset woke-väen määrittelemät vähemmistöt ja sorretut haluavat puhua, saati sitten menneisyyden peruuttamista (cancel-kulttuuri). Historiaa voi muuttaa, menneisyyttä ei. Poliittisen korrektiuden idea oli, että kaikenlainen nimittely jätetään keskustelusta pois, jotta kaikki keskustelijat uskaltavat leimautumatta keskustella, vaikka itse keskustelun aihe on vapaa. Tämä on hyvä periaate.

Väite, että woke-kulttuuri on tasa-arvon liike, on poissulkeva ja kriminalisoiva. Sillä vihjataan, että woken vastustaminen on vähintäänkin epäsuorasti tasa-arvon vastustamista. Fayen maininta siitä, että Barack Obama kieltäytyi jyrkästi kannattamasta woke-kulttuuria, jääkin kummalliseksi vihjailuksi Obaman vaikeuksista edes afrikkalaisamerikkalaisena ymmärtää rakenteellista rasismia. Obaman näkemys oli, että kivien heittelemisellä ei rakenneta mitään. Syy on yksinkertainen. Demokratia on enemmistövaltaa, vaikkakin vähemmistön oikeuksin olla eri mieltä.

Jos joku haluaa valtarakenteita muuttaa, on syytä saada muutettua ne enemmistön äänin, muuten uhkana on siirtyminen johonkin toiseen poliittiseen järjestelmään. Tässä on selitys sille, miksi jotkut vanhemman polven suomalaiset ovat vertailleet repäisevimpiä woke-juttuja 1970-luvun stalinistien tasa-arvopuheisiin.

Jos luulee, että Obaman puheet kivien heitosta ovat tyhjää puhetta, kannattaa tutustua amerikkalaiseen keskusteluun. Siellä on lomautettu yliopisto-opettajiakin täysin tekaistujen rasismiepäilyjen perusteella. Muuan juutalaisopettaja kertoi yliopiston peruneen aiheettoman lomautuksen, mutta ehtineensä itse saada tappouhkauksia ja vihjailuja Hitlerin hyvistä töistä sähköpostiinsa opiskelijoilta, joiden woke-kielinen ”tervehtyminen” yhteisönä lienee jäänyt kesken. Siinäkö olisi mallia suomalaiseen keskustelukulttuuriin?

Woke-ilmiön ongelma ei ole sen kannattajien oikeutettu asia tai moraalinen paatos, vaan woke-väen tietoisesti ruokkima epäluottamuksen ilmapiiri kaikkia niitä kohtaan, joiden voivat edes kuvitella ajattelevan eri tavoin. Keskustelukulttuuri, joka perustuu ensisijaisesti kanssaihmisten motiivien epäilyyn, luo yleistä epäluottamuksen kulttuuria. Se ei kannusta, vaan tukahduttaa keskustelua.

Tasa-arvo on mutkikkaampi kysymys kuin Faye antaa ymmärtää. Ei hän kerro, millaista tasa-arvoa woke-väki aidosti haluaa. Tavoitellaanko pörssiomaisuuden tai yksityisomaisuuden tasajakoa nyt vai joka kymmenes vuosi vai ihan jotain muuta tasa-arvoa?  Sen sijaa Faye kirjoittaa hurskaasti näin: ”Tuntuu nurinkuriselta, että pyrkimys mielipahan tai epäoikeudenmukaisuuden kitkemiseen puheistamme tai kulttuuristamme on joidenkin mielestä huono asia”. Ei tietenkään ole huono asia taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta Faye tuleekin argumentoineeksi, että vain woke-väki on tästä ollut kiinnostunut. Eri mieltä oli jopa Barack Obama.

Entä mistä on tarkoitus kitkeä pois ”mielipaha”? Kaikissa erimielisyyksissä ihmisten välillä on mielipahan ainekset, mutta ongelmaksi aihe muuttuu vain, jos olettaa oman mielipahan olevan aina vakavampaa kuin niiden, joiden kanssa on eri mieltä. Politiikka ylipäätään on kompromissien hakua erimielisten kesken. Jos demokratiasta aikoo kiinni pitää, ratkaisujakin pitää hakea poliittisesti.

Mitä tulee Fayen esiinnostamaan woke-termin alkuperään afrikkalaisamerikkalaisessa kansanperinteessä, niin toivoa sopii, ettei suomalainen woke-väki ota ainakaan Yhdysvalloista mallia, kuinka ”tasa-arvoa” aidosti luodaan. Vaalivuonna 2020 Yhdysvaltojen noin 25 prosenttia Suomea suuremman bruttokansantuotteen henkeä kohti voi suhteuttaa maassa varsinaisesti tuotettuun hyvinvointiin. Noin neljännestä korkeammasta henkeä kohti lasketusta kansantulosta huolimatta yhdysvaltalaisten mediaanitulo henkeä kohti laskettuna oli samansuuruinen kuin suomalaisten (eikä tässä laskennassa oteta huomioon Suomen julkista terveydenhoitoa tai ilmaista koulutusta). Köyhiksi Yhdysvaltain väestöstä laskettiin lähes 18 prosenttia väestöstä, Suomen väestöstä alle 7 prosenttia.

Yhdysvallat käytti jo ennen koronaepidemiaa terveysmenoihin peräti noin 17 prosenttia bruttokansantuotteestaan, Suomi (noin neljänneksen pienemmällä kansantulollaan) vain noin 9 prosenttia. Tästä huolimatta Yhdysvaltain terveydenhoitojärjestelmä on kaikilla mittareilla Suomen järjestelmään verrattuna katastrofaalisen heikko. Maassa oli jo ennen koronaepidemiaa Suomeen verrattuna noin 20 prosenttia vähemmän sairaalapaikkoja henkeä kohti. Koronakuolemien suhteellinen määrä asukaslukuun nähden oli ennen rokotuskampanjoiden alkua vuoden 2021 vaihteessa Suomeen verrattuna peräti kymmenkertainen, joidenkin arvioiden mukaan paljon enemmän. Yksinkertaisin todiste valtavasta laatuerosta on, että yhdysvaltalaisen keskimääräinen eliniän odote on pitkään ollut yli kolme vuotta alhaisempi kuin suomalaisen (USA 79,1 vuotta vrt. Suomi 82,5 vuotta).

Huippuyliopistoistaan tunnettu Yhdysvallat pärjää kansainvälisissä oppimistesteissä korkeintaan keskinkertaisesti. 2010‒luvulla toteutetussa aikuisväestön lukutaitotestissä Yhdysvallat oli selvästi keskiarvon alapuolella yli kahdenkymmenen OECD‒maan joukossa. Samoissa testeissä Suomi sijoittui toiseksi heti Japanin jälkeen. Tilastot kertoivat myös Yhdysvaltojen heikosta uusiutuvan energian käytön tasosta sekä infrastruktuurirakentamisen puutteista muihin OECD‒maihin verrattaessa.

Tarkoittaako tämä kaikki, että Yhdysvallat on vain ollut muita länsimaita säästäväisempi julkisten menojensa suhteen? Ei tarkoita. Maan julkinen velka oli vuoden 2020 OECD‒tilastoissa noin 160 prosenttia sen huimasta bruttokansantuotteesta, vaikka ”köyhän” Suomen yhä vain noin 82 prosenttia.

Todistaako tämä kaikki woke-väelle, että USA on rasistisempi maa kuin Suomi vai todistaako se kenties, että politiikan yleislinjalla on sittenkin väliä enemmän kuin woke-väen mielipahalla 1800-luvun imperialistien ja orjanomistajien tekemisistä? Ainakaan ei toivoisi suomalaisen keskustelun jäävän nureksimaan 1800-luvun säätyläistön tekemisiä, vaikka se tunnetusti nykystandardein katsottuna sorti äänioikeudettomia torppareitaan, mäkitupalaisiaan ja köyhälistöä aivan kuten tahtoi.

Aivan käsittämätön on politiikan tutkijan näkökulmasta Fayen ohjelmajulistus woke-väelle: ”Tuntuu entistä tärkeämmältä, että pidämme silmämme auki, sillä kuka hyötyy siitä, että suljemme silmämme yhteiskuntamme epäkohdilta ja epäoikeudenmukaisuuksilta? Kenen asiaa ajaa se, että jatkamme nukkumista?” Mitä woke-väki luulee jatkuvan ja jokapäiväisen suomalaisen poliittisen keskustelun koskevan? Eikö puhe kela-korvauksista, pienistä eläkkeistä, sairaanhoitajamitoituksesta, kulttuurin määrärahoista, työperäisestä maahanmuutosta, turvapaikkapolitiikasta, budjettileikkauksista, valtionvelasta, ulkomaillasyntyneiden kotouttamisvarojen tasosta tai EU:n nykysuhteesta Unkariin ole puhetta juuri siitä, millaista tasa-arvoa haetaan? Woke-väki voisi herätä poliittisesti. Silloin voi sanoa jotain ohjelmallisesti positiivistakin, eikä vain ruikuttaa.

+16
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu