Patsaatko vai korona kaatavat Trumpin?

Yhdysvalloissa Black Lives Matter -liikkeen kannattajat ovat vaatimuksineen patsaiden kaatamisesta ja rasisminvastaisista katumusharjoituksista kääntäneet poliittisen kamppailun kiistoiksi symboleista ja asenteista. Samalla Joe Bidenin edustaman demokraattisen puolueen yhteiskunnalliset tavoitteet ovat jääneet julkisen keskustelun marginaaliin. Vaikka BLM-liikkeen tavoitteet ovat hyviä, nyt taistellaan vain siitä, millaiset ajattelutavat ovat sallittavia ja mitkä tyystin kiellettyjä. Valtalehdistössäkin on alettu jo pohtia, onko noitavainomaisia piirteitä saanutta keskustelukulttuuria syytä rauhoittaa.

 

Kokonaisuutena ajatellen strategia ei ole paras mahdollinen demokraattiselle puolueelle. Enemmistödemokratiassa tarvitaan enemmistö omalle kannalle. Ihmisten haukkuminen rasisteiksi ja historiasta tietämättömiksi idiooteiksi ei ole paras mahdollinen kannustin kenenkään muuttaa mielipidettään. Presidentti ei ilman kongressin enemmistöä pysty yhteiskuntaa uudistamaan. Eivätkä demokraatit ole vielä enemmistössä edes Yhdysvaltain senaatissa.

 

Varsinainen syy vasemmiston katkeruuteen on toki siinä, että republikaaninen puolue on lyhytnäköisyyttään antanut puolueen pitkälti muuttua äärikonservatiivien ja osin myös rasismia kannattavien ihmisten äänitorveksi. Republikaanit ovat myös tukeneet Trumpia presidenttikauden alusta lähtien varauksetta, kun kävi ilmi, että hän ajoi juuri sellaista neo-liberalistista talouspolitiikkaa, jota puolue on ajanut jo Clintonin kaudelta lähtien. Yrittääkö vasemmisto Black Lives Matter -liikkeen voimin pelotella republikaanit sittenkin hylkäämään Trumpin, vaikka vain suomalla jollekin näennäisesti kolmannen puolueen ehdokkaalle tukensa?

 

Tämä kaikki ei toki tarkoita, etteikö esimerkiksi poliisiväkivalta olisi vakava ongelma Yhdysvalloissa. Mutta rasistiset asenteet eivät ole yhteiskunnallisten ongelmien pääsyy. Maahan on jo kahdesti valittu afroamerikkalainen presidentti. Ongelma ovat eriarvoistavat yhteiskunnalliset rakenteet. Näitä rakenteellisia ongelmia Trumpin politiikka on vain kärjistänyt.

Vakava koronatilanne on Yhdysvalloissa kiihdyttänyt muutenkin tunnepitoista poliittista kampanjointia. Ihmisillä on ollut paremmin aikaa miettiä muutakin kuin vain työtään. Yhdysvaltain koronatilanne ei kokonaisuutena katsoen ole ihan niin paha, kuin se usein esitetään. Kuolleisuusluvut ovat olleet pitkään Ruotsin tasolla tai alempanakin. Toki amerikkalainen media reagoi tähänkin kriisiin tyylilleen uskollisena, nimittäin kamalalla parulla ja paniikilla. New Yorkin tilanne muistutti paljon Italian ja Espanjan tilannetta koronakriisin alussa, koska virus rantautui sinne ensin. Monissa osavaltioissa tilanne on edelleen siedettävä.

 

Maa on iso ja sen terveyshoitojärjestelmä yhtä monitasoinen ja monitahoinen kuin se on Euroopan Unionissa kaikkine kansallisine eroineen. Kun maassa on noin puolet sairaalapaikkoja asukasta kohden Suomeen nähden, tällainen kriisi tuottaa ihan toisen tasoisia haasteita.  Amerikkalaiset tunnetusti kärsivät laajalti liikalihavuudesta ja aikuisiän diabetes on varsin yleinen. Elintasoerot selittävät koronakuolleisuutta Yhdysvalloissa poikkeuksellisen hyvin. Jo lähtötilanteen perusteella Yhdysvaltain suorituskyky tällaisissa tautiepidemioissa on siis kovalla koetuksella. Maan eliniän odote on peräti kolme vuotta Suomea alhaisempi aivan normaalioloissakin.

 

Yhdysvaltain terveydenhoitojärjestelmä on kansanterveydellisten tulostensa suhteen maailman huonoin. Bruttokansantuotteesta noin 17% menee terveyskuluihin eikä maassa ole silti täysin kattavaa terveysvakuutusta väestölle vieläkään. Suomen vastaava luku on noin 9%. Luvut ovat hämmentäviä siinäkin mielessä, että Yhdysvaltain bruttokansantuote on kuitenkin noin neljänneksen suomalaista isompi.

 

Presidentti Trumpille koronakriisin tapainen haaste oli pahin mahdollinen, jotain joka väistämättä syöksee talouden alamäkeen, mutta johon ei voi osoittaa ketään varsinaisesti syyteltäväksi. Trumpin koko poliittinen ajattelu nojaan konfliktin etsintään ja tässä kriisissä hänkin on ymmärtänyt, että Kiinan johdon syyttäminen maailmanlaajuisesta pandemiasta ei ole kovin uskottava. Varsinkaan se ei auta Yhdysvaltain tilannetta yhtään. Ainakin demokraattileirissä on nyt luja usko siihen, että Trumpin uudelleenvalinta voidaan estää, kun huonosti hoidetun koronakriisin tuottama taloustaantuma näyttää jäävän hänen presidenttikautensa keskeisimmäksi perinnöksi.

 

Presidentti Trumpille on lähes yksin langennut amerikkalaisen kulttuurimaiseman suojelijan tehtävä. Tämä kertoo paljon siitä, mitä kaikkea kulttuurisotien alttarille ollaan valmiita uhraamaan. Vaikka Trumpista ei pitäisikään, yhdysvaltalaisten (tai eurooppalaisten) patsaiden tuhoaminen on järjetön politiikan tekemisen tapa. Muistomerkeistä riideltäessä ongelmia lähestytään vain symbolien tasolla, puuttumatta niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden vuoksi ikivanhat symbolit yhä vaikuttavat loukkaavilta. Muistomerkit ovat taideteoksia, niitä voi tulkita monin tavoin. Miten Yhdysvaltain etelävaltioiden kulttuuria, niin hyvässä kuin pahassakin, voisi ymmärtää ollenkaan muistamatta sisällissodan perintöä ja merkitystä sille? Kuinka William Faulkneria tai Toni Morrisonin teoksia voisi lukea historiattomasti?

 

Se, että patsaiden kaatamisen hurmiossa on kaatunut myös esimerkiksi orjuudenvastustajien patsaita ei paljoa tässä katastrofissa paina. Oman kulttuurimaiseman tuhoamisvimma kertoo sekä taiteen että historian tajun täydellisestä puuttumisesta. Mitään ihmettelemistä tai kauhistelemista ei ole siinä, että ihmiset ajattelivat maailmasta toisin 1800-luvulla kuin ajattelevat siitä 2020-luvulla. Imperialisminvastaisuus on halpaa jälkikäteen, kun kaikki voitot on jo kääritty. Historiatietoinen ihminen on kiinnostuneempi siitä, miten myös imperialismi aikanaan markkinoitiin humaanina toimintana, kuten länsimaissa laajalti tehtiin. Jokainen imperialistinen muistomerkki muistuttaa tietysti imperialismista. Nykykatsoja vain miettii imperialismia eri tavoin kuin sitä 1800-luvulla oikein patsaalla juhlistanut länsimaalainen.

 

Myös sellainen arvo kuin monikulttuurisuus on länsimainen innovaatio. Samoin olivat aikanaan nyt niin parjattujen Yhdysvaltain perustajaisien saarnaamat demokratia ja ihmisoikeudet. Uusi ajattelu ei kirkastu vanhaa haukkumalla, vaan ymmärtämällä vanhan ajattelun heikkoudet siitä käsin, mitkä sen vahvuudet aikanaan olivat. Hurskastelu esi-isien syntien äärellä ei edusta historiatietoisuutta, vaan sitä, ettei edes välitetä tietää heidän tekemistensä syistä ja taustoista. Niistä saattaisi oppia itsekriittisyyttä myös tämän päivän länsimainen nuori, kun tarkoitus on rakentaa parempaa maailmaa. Sitähän ei rakenneta historiaa vaan tulevaisuutta varten.

 

Vaaleihin on tietysti aikaa, monta skandaalia ehditään ruotimaan ja monta kansainvälistä selkkausta järjestämään ennen marraskuuta. Mikä tahansa isompi revohka voi muuttaa vielä vaaliasetelmia, varsinkin kun Yhdysvallat on selvästi valmistautumassa uuteen kylmään sotaan niin Kiinan kuin Venäjän politiikassaan. Jos kongressiin ei saada demokraattienemmistöä molempiin kamareihin, edes mitään aitoja sisäpoliittisia uudistuksia on turha odottaa. Tämä tarkoittaisi myös kulttuurisotien jatkumista ennallaan.

 

Ari Helo

Ari Helo on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu