Ponssen johto heräsi ‒ palkansaaja, herää sinäkin!

Voi sentään, nyt on myös Ponssen toimitusjohtaja Juho Nummelalla paha mieli! Hänen mielestään on ”kohtuutonta”, että juuri hänen metsäkonefirmansa kärsii, kun työväki lakkoilee jo satamissakin (MTV-uutiset 14.3.2024). Melkoista ruususen unta on nukuttukin työnantajaleirissä, jos tiedossa ei ollut, että juuri siellä lakon on tarkoituskin kirpaista. Se on työtaistelutoimenpide, johon turvaudutaan kun puhe ei enää auta.

Työnantajaleirissä tavataan duunarin asema käsittää niin, että eihän palkansaaja itse oikeastaan veroja tai työntekijän eläkemaksuja maksakaan. Firma sen kaiken maksaa, kun sen duunarin palkan maksaa. Kuinka tuo Ponsse saataisiin kuntoon ollenkaan? Vasta helmikuussa sama yhtiö ilmoitti uusimmista irtisanomisista, ei suinkaan lakkojen vuoksi, vaan yhtiön ”uuden toimintamallin” lanseeratakseen.

Nyt ei ole kysymys satamalakosta tai jostain muusta yksittäisen ammattiliiton siitä tai tästä lakosta. Ei ole edes kysymys ay-liikkeen yleisestä tuohtumuksesta hallituksen linjauksiin. Kysymys on ay-liikkeen puolustustaistelusta vuosia kestänyttä ja ideologiseksi muuttunutta hyökkäystä kaikkea sitä vastaan, mitä ammattiliitot ovat suomalaisessa yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen edustaneet. Ne ovat edustaneet kaikkia palkansaajia neuvotteluissa palkoista, lomaeduista, sairaslomista, työaikalainsäädännöstä, työttömyyskorvauksista, äitiyslomien pituudesta ja paljosta muusta tämän lisäksi. Ne halutaan murskata.

Nyt suunniteltuja heikennyksiä työntekijäpuolen asemaan riittää: Potkujen antamisen perusteita ei käytännössä enää tarvitsisi esittää. Yt-velvoite poistetaan pienyrityksiltä. Paikallinen sopiminen mahdollistetaan kokonaan ilman luottamusmiestä. Lakko-oikeutta rajoitetaan, lakkosakkoja korotetaan ja erityisesti tukilakkoja rajoitetaan. Ansiosidonnainen työttömyysturva heikentyy radikaalisti, kun työssäoloehto muuttuu 6 kuukaudesta 12 kuukauden pituiseksi. Samoin (toisin kuin aiemmin luvattiin) ansiosidonnaisen porrastaminen tosiasiallisesti pienentää itse korvausta tuntuvasti, ei ainoastaan, vaan myös lapsikorotuksen poistamisen vuoksi.

Tätä tosiasiallisesti neoliberalistista talouspolitiikkaa on oikeistovoimien toimesta ajettu jo pitkään. Ensiaskeleena oli EK:n irtautuminen valtakunnallisesta työehtosopimusten neuvottelujärjestelmästä. Haluttiin neuvotella liitoittain. Nyt ei olla kiinnostuneita muusta kuin vientiyritysten palkkojen sopimisesta. Muut sopivat sitten mitä sopivat, kunhan alle sen, mitä vientiyrityksissä suostutaan maksamaan.

Näin pilkotaan työntekijäkenttää pienemmiksi palasiksi, joita painostaa sitten jatkossa mantralla, että palkkataso juuri tällä tai tuolla vientialalla, julkisessa terveydenhoidossa tai palvelualoilla tuhoaa kansainvälisen kilpailukykymme. Tosiasiassa ajetaan mallia, jossa ei tarvitsisi neuvotella minkään liiton kanssa mistään. Kun ne kuuluisat ”joustot” saadaan aidosti toimimaan, voi jokainen duunari sopia työehtonsa, työaikansa ja liksansa työnantajan kanssa itse ja itsenäisesti jo töitä hakiessaan ‒ mikä onkin työnantajalle oivallinen varmistaa yleisen palkkatason madaltuminen alalla kuin alalla.

Ei se kapitalisti niitä palkkoja hyvää hyvyttään ole ennenkään maksanut. Yhdysvalloissa jo puolet palkansaajista keikkuu köyhyysrajan tuntumassa ‒ siis koko ajan töitä tehden, ei edes köyhänä työttömänä.

Samansuuntainen on oikeistopoliitikkojen ”demokratiahanke” muuttaa ansiosidonnainen myös liittoihin kuulumattomien oikeudeksi. Kokoomus on ajanut tätä jo pitkään. Kuuluisa ammattiliitoista riippumaton, ”epäpoliittiseksi” usein mielletty Loimaan kassa (nyk. YTK) perustettiin kokoomus-poliitikkojen ja parin miljonäärin toimesta. Idean isä oli tiettävästi 1990-luvun valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Koko hankkeen tarkoitus oli nimenomaisesti heikentää ammattiliittojen asemaa työmarkkinakentällä.

Idea muuttaa ansiosidonnainen vähitellen ammattiliitoista kokonaan riippumattomaksi eduksi edistää sekin ammattiliittojen jäsenmäärien ja neuvotteluvoiman kuihtumista. Jos siitä onnistutaan tekemään kansalaisoikeus, kuten kokoomus ehdottaa, edunsaajia tulisi niin paljon, että koko etuus väkisinkin romahtaisi arvoltaan. Argumentoidaan, ikään kuin meillä ei olisi ollut olemassa tarveharkintaista, eli köyhäinapuun verrattavaa yleistä työttömyyskorvausta (varsinaisen ansiosidonnaisen rinnalla) iän kaiken.

Puhe ansiosidonnaisesta erityisetuna jollekin duunarieliitille varmaankin hämmentää osaa palkansaajista. Elinkeinoelämän ja oikeistopoliitikkojen onnistuneen lobbaamisen vuoksi Suomessa ei enää ymmärretä ay-liikkeen merkitystä, ainakaan päätellen rajusti laskevasta järjestäytymisasteesta. Se on vastikään pudonnut neljässä vuodessa yli 60 prosentista 55 prosentin tuntumaan.

Mitään toimenpiteitä nykyhallitus ei vaadi elinkeinoelämän puolelta. Varakkaita suosivien veronalennusten säätäminen laman keskellä on irvokas tapa ”edistää työllisyyttä”.

Kuinka ahneita ay-liikkeen puolella on oikeastaan neuvotteluissa oltu? Tilastotietojen mukaan reaaliansiot ja ostovoima ovat yhä vuoden 2009 tasolla. Yli vuosikymmenen palkansaajien tilanne ei ole kehittynyt piiruakaan bruttokansantuotetta paremmin. Kummatkaan eivät ole ”kehittyneet” lainkaan. Aiemmin, niiden paljon parjattujen yleissopimusten aikana (1976-2005) Suomen BKT-luvut olivat hurjassa, katkeamattomassa nousussa. Se kuuluisa 90-luvun lamakin näkyy vain kahden vuoden pituisena pienenä notkahduksena BKT-tilastoissa. Ajatus, että juuri palkansaajat ovat ajaneet Suomen kilpailukykyä alas, on väärä, ellei vainoharhainen.

Elinkeinoelämän ja oikeiston ajattelu on viemässä meitä kohti neoliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Tällaisen ajattelun hedelmiä kannattaa pohtia vertaamalla vaikkapa amerikkalaisten hyvinvoinnista saatavilla olevia tilastotietoja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuloksiin.

Neoliberalistisen talousajattelun kaikki hedelmät amerikkalaisilla on jo kypsinä sylissään: toisin kuin 1950-luvulla, jolloin ammattiliittoihin kuului siellä sentään kolmannes (n. 35%) kaikista palkansaajista, nykyään luku on vain 11 prosenttia palkansaajista. Ei ole ihme, että arviolta ainakin 40 prosenttia amerikkalaisista työssäkäyvistä on nykyään alipalkatuissa töissä, joista saatu palkka ei riitä elämiseen (monilla on lapsiakin elätettävänä). Työssäkäynnistä on siellä tehty vain uusi tapaa elää köyhyysrajan tuntumassa.

Palkallisia lomia Yhdysvalloissa ei tunneta kuin erityisetuina joillakin ani harvoilla aloilla, kuukauden pituista lomaa tuskin missään. Äitiyslomat ovat muutaman viikon pituisia. Synnyttämisen sairaalakustannukset perheelle tapaavat yhä olla tuhansia dollareita. Köyhyys on kolminkertaista Suomeen verrattuna, samoin asunnottomuus. Murhia maassa tehdään viisinkertaisesti Suomeen verrattuna. Laajalle levinnyt toivottomuus luo rikollisia alakulttuureita. Paremmin ei mene edes kansanterveyden saralla. Koronakuolleisuus oli kolminkertaista Suomeen verrattuna ja yleinen elinajanodote on yhä ainakin 3 vuotta alhaisempi kuin meillä. USA on paljon rikkaampi maa kuin Suomi, mutta puolelle väestöä todella ankea paikka elää.

Entä miten valtava on se julkinen velka, jonka taittaakseen hallitus mieluummin ajaa Suomen vuosituhannen syvimpään lamaan kuin neuvottelee ay-liikkeen kanssa? Velkamme on henkeä kohti laskettuna paljon pienempi kuin vaikkapa amerikkalaisten tai kanadalaisten. Kuten professori Mika Pantzar on huomauttanut, Suomen katastrofaaliseksi mielletty julkisen talouden velkasuhde oli 2020-luvun alussa kaikkein parhaiten pärjäävien verrokkimaiden, kuten Hollannin, Saksan ja Norjan tasolla. Sen sijaan siitä puhumisen tapa ja siihen suhtautuminen oli Suomessa aivan poikkeuksellista eurooppalaisessa yleiskuvassa:

Suomalaisten käsitysten ja puhetapojen pessimistisyys on havaittu myös eurooppalaisessa asenteita mittaavassa kyselytutkimuksessa (Standard Eurobarometer, 2019). Kysyttäessä kotimaan keskeisimpiä haasteita olivat suomalaiset yhdessä italialaisten kanssa varsin huolestuneita julkisesta velasta. Sitä vastoin espanjalaiset kokivat julkisen velan huomattavasti harvemmin ongelmaksi puhumattakaan hollantilaisista ja saksalaisista, jotka tuskin milloinkaan mainitsivat julkista velkaa merkittävänä ongelmana.

Toisin sanoen, suomalaiset olivat syvästi murheissaan sellaisesta julkisen talouden velkasuhteesta, jota ei muissa eurooppalaisissa maissa nähty lainkaan ongelmana. Espanjalaiset eivät käytännössä murehtineet lainkaan peräti 143 prosentin velkasuhdettaan bruttokansantuotteeseensa, mutta suomalaiset olivat epätoivon partaalla noin 82 prosentin velkasuhteestaan. Italialaiset olivat huolissaan, mutta heidän velkasuhteensa olikin 173 prosentin luokkaa. USA:n julkinen velka oli vuonna 2021 ainakin 148 prosenttia ja Kanadankin 134 prosenttia. Väliä on sillä, miten ongelmat suhteutetaan. Tämä ei toki ole argumentti sen puolesta, etteikö velkaa pitäisi paremman talouskehityksen myötä ryhtyä lyhentämään.

Ketä meidän on varsinaisesti kiittäminen huonosta talouskehityksestä ja huonosta velkasuhteesta? Vuodesta 2007 lähtien bruttokansantuotteemme ei ole käytännössä kasvanut lainkaan. Tämä lienee jossain määrin ainutlaatuinen saavutus Euroopan unionin tasolla. Sattumoisin juuri samoihin aikoihin aloitettiin kokoomusvetoinen talouspolitiikka, jossa keskityttiin vain julkisen talouden leikkaustoimiin. Niiden pääasiallisin vaikutus oli yleisen toivottomuuden leviäminen talouden kokonaiskuvan suhteen. Eikä yleinen odotus ollut ollenkaan väärä.

Kun Suomen kokoisessa maassa puhutaan julkisen talouden leikkauksista, puhutaan leikkauksista talouden sektorilla, joka kattaa noin 22 prosentista koko bruttokansantuotteesta. Tietenkin kuluttajien luottamus talousnäkymiin heikkenee. Kun se heikkenee, heikkenee ensimmäiseksi kotimaisten palveluiden ja tavaroiden kysyntä, jolloin puhutaankin yhteensä jo 55 prosentista koko bruttokansantuotteesta. Viennin osuus kun on kokonaisuudesta noin 45 prosenttia.

Miten elinkeinoelämän ja hallituksen pelkästään vientiteollisuuden varaan rakennetulla talousajattelulla edes voisi saada kansantalouden kasvu-uralle? Ei voi. Hallitus ajaa laman keskellä politiikkaa, jolla talouskehitystä ollaan kääntämässä vain pahemmaksi syöksykierteeksi. Täytenä kommarina tunnettu Barack Obama tuhlasi julkisia varoja holtittomasti vuoden 2008 lamassa (nimittäin republikaanien mukaan), mutta USA nousi kaikkien aikojen syvimmästä talousromahduksesta vuodessa. Suomessa kituutettiin ilman minkäänlaista talouskasvua kokonainen vuosikymmen ‒ ja nyt aiotaan jatkaa samaa.

Lamasta on turhaa syyttää ay-liikettä, joka taistelee koko olemassaolonsa oikeutuksesta. Mitä erikseen neuvoteltavaa ammattiliitoilla olisi hallituksen ja elinkeinoelämän vientivetoisessa mallissa, kun koko neuvottelujärjestelmän yleistä perustaa romutetaan?

Mitä tulee kuuluisiin rakenneuudistuksiin, on aika havahtua siihen, kuinka voimattomaksi suomalaisen palkansaajan asema on muuttumassa samalla kun hyvinvointipalveluiden rahoituspohjaa ollaan romuttamassa. Tunsitpa palkansaajana itsesi kuinka riippumattomaksi, epäpoliittiseksi, keskiluokkaiseksi tai aateliseksi tahansa, kannattaa jo kiinnostua talouspolitiikan isoista linjoista.

Yhdysvalloista voi ottaa mallia yhdessä asiassa. Amerikkalaisilla ammattiyhdistyksillä oli aikanaan työntekijän asemaa hyvin avaava slogan: ”Together we bargain, divided we beg!” Joukkovoimalla voit palkastasi jopa neuvotella, yksin vain anelet.

Jos muu ei auta, ennen kesää voi olla edessä yleislakko. ”Minä olen sen nähny ettei työmies mitään saa, jollei sillä ole voimaa”, sanoi  Koskelan Akselikin.

 

 

Ks. tilastotietoja esim. täältä:

https://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

https://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_palkat.html

https://data.oecd.org/gga/general-government-debt.htm

https://www.veronmaksajat.fi/tutkimus-ja-tilastot/selvitykset/2023/palkan-ostovoima-alimmillaan-15-vuoteen/#841688ef

Sekä: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ponsse-aloittaa-muutosneuvottelut-kymmenet-tyopaikat-uhattuna-suomessa/8882422#gs.6f6g16

Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu