Presidentti Bidenin ensimmäiset 90 päivää

Ennakoiden Bidenin presidenttikauden alkuarvioita, jo ennen perinteisiä mediamylläkkää ensimmäisen 100 päivän merkkipaalusta, vilkaistaan nyt ensimmäisiä 90 päivää. Näistäkin voi jotain päätellä. Lentokoneen rappusilla kompasteleva ja kansallisen yhtenäisyyden merkitystä yksitoikkoisesti jankuttava Joe Biden on presidenttinä kaukana karismaattisesta johtajasta. Hänellä on kuitenkin nyt kongressin enemmistö takanaan ja maallaan takana poikkeuksellisen ahdistava aikakausi Yhdysvaltain historiassa. Virassaan mies on pannut tuulemaan.

Jo ensimmäisten virkaviikkojensa aikana Biden kumosi lähes kaikki Trumpin ympäristömääräyksiä heikentävät asetukset ja liitti maan takaisin kansainväliseen ilmastosopimukseen. Samoin muslimimaiden matkustusrajoitukset purettiin ja Meksikon muurin rakentaminen keskeytettiin. Myös Trumpin käsittämätön asetus transseksuaalien kiellosta liittyä asevoimiin peruttiin. Lisäksi aborttiohjeistusta tarjoavat kansainväliset järjestöt vapautettiin liittovaltion pannasta ja maa on jälleen liittymässä WHO-järjestöönkin takaisin. Yhdysvaltain linjanvedot kansainvälisen yhteistyön osalta ovat olleet melkoista poukkoilua aina 90-luvun kulttuurisotien syttymisestä lähtien.

Ympäristöväen kauan odottamaa ympäristölainsäädännön isompaa remonttia joudutaan odottamaan kenties pitkään. Erityisen tärkeää on tiedostaa, että Yhdysvaltain kuuluminen jälleen ilmastosopimukseen on siellä tehty laillisin muodoin, jotka tekevät uudesta irtaantumisesta helppoa republikaaneille, mikäli nämä lähitulevaisuudessa uudelleen vallankahvasta kiinni saavat.  Yhdysvallat kuuluu jälleen siis sopimukseen, mutta vain 1990-luvun alun YKn alustavan ilmastosopimuksen kautta, jolloin sellainen senaatissa ratifioitiin. Sen jälkeen kaikki sitoumukset alustavan sopimuksen ”toimeenpanoon” on tehty vain presidenttien asetuksina. Clinton, Obama ja nyt Biden ovat tähän toimeenpanoon sitoutuneet, kun taas Bush Jr. ja Trump irtautuivat siitä pelkin presidentin asetuksin. Kaikille on selvää, ettei uutta, varsinaista ilmastosopimusta senaatissa saataisi ratifioitua.

Ulkopolitiikkaa on käynnistelty varsin perinteisen mallin mukaan ruoskalla ja porkkanalla. Yhdysvaltojen ei supervaltana sinällään tarvitsekaan mielistellä ketään. Kiinan kanssa ollaan riidoissa Taiwanin ja Hongkongin asemasta, mutta samaan aikaan maan kanssa pyritään vakaviin ilmastoneuvotteluihin. USA ja Kiina kahdestaan vastaavat lähes puolesta maailman kaikista hiilipäästöistä ja Kiina on viime vuosina ottanut hiiltä käyttöön yhtä paljon kuin muu maailma sen käyttöä on vähentänyt.

Jemenin sodan ja Iranin ydinaseongelman suhteen Bidenin politiikka hakee keskiväliä. Saudi-Arabian sotaa Jemenissä ei Trumpin ajan tapaan suostuta varsinaisesti tukemaan, vaikka vastassa on Iranin tukemia kapinallisia. Iranin kanssa sentään pyritään uudelleen neuvotteluihin sen ydinaseohjelmasta. Samoin Venäjän kanssa on ehdotettu huippukokousta, jossa oletettavasti puhuttaisiin strategisista aseista, mutta erityisesti Ukrainan tilanteesta. Mitään yllättävää Biden ei ole tehnyt. Kaikki muutokset ovat olleet Trumpin ulkopolitiikan vastaisia, ja sikäli todella tervetulleita.

Yksi Bidenin kauden suurista kysymyksistä olisi ratkaista etelärajan pakolaistilanne. Selvin ratkaisu, jota voisi yrittää markkinoida demokraattien vasemmalle siivelle, olisi massiivinen kymmenien miljardien kehitysapupaketti Meksikon ja Keski-Amerikan pienten maiden hallituksille. Niin kauan kuin yhtään syrjäisempiä alueita hallitsevat kokaiiniruhtinaat ja huumejengit, ei turvapaikan hakijoiden tulva lakkaa.

Siirtolaisongelman mittakaavaa ymmärtääkseen on syytä pitää mielessä millaisin luvuin Yhdysvaltain väkiluku nykyään kasvaa. Euroopan unionissa koettiin täydellinen pakolaiskriisi vuonna 2015 kun sen alueelle pyrki miljoona pakolaista.  Yhdysvalloissa on jo totuttu lähes miljoonan hengen vuosittaiseen ulkomaalaisväestön kasvuun vuosikausien ajalta.

Maassa on nykyään ulkomailla syntyneitä yhtä paljon kuin kiihkeimmän siirtolaisuuskauden aikana 1900-luvun vaihteessa, eli noin 14 prosenttia väestöstä. Elintasopakolaisuuden ja turvaa tarvitsevien ero on saatava selväksi. Siinä ei onnistuta, jos etelärajan takaisiin maihin ei saada toimivaa hallintoa. Republikaanit todennäköisesti vastustaisivat tätäkin, ainoaa pitkällä aikavälillä kestävää ratkaisua.

Republikaaneista ei Bidenin hallinnon kannata apua toivoa. Heistä ei ole ollut paljon iloa Yhdysvalloille viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen, olipa kysymys tasa-arvoisesta yhteiskuntakehityksestä, rotukysymyksen ratkaisusta, ulkopoliittisen linjan vakaudesta, kehitysavusta, ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta tai mistään muustakaan.

Uutta presidenttiä on kiitelty myös korona-rokotusohjelmien nopeasta tahdista.  Lähes 40 prosenttia amerikkalaisista on jo kertaalleen rokotettu, mikä  on ollut huima saavutus. Toki tätäkin saavutusta voi suhteuttaa siihen, miten USA on kriisin kokonaisuutena hoitanut. Suomen kuolleisuusluvut, paljon huonommalla rokotekattavuudellakin, ovat yhä vain noin 1/10 osa yhdysvaltalaisista, siis väestömäärään suhteutettuna. Ero on hirveä ja kauhistuttanut amerikkalaisia, joiden mediassakin on kiitelty suomalaisten toiminnan malttia ja järkevyyttä.

Tämä kertoo paljon suomalaisesta terveysosaamisen ja yleisen yhteiskunta-ajattelun tasosta verrattuna meuhkaamisen maailmanmestareihin Atlantin tuolla puolen. Rokotustaan ei saa välttämättä helposti. Vakavarainen, yli 70-vuotias yhdysvaltalainen professoriystäväni (joka on yhä osa-aikatöissä) ajoi vastikään omalla autollaan yli 900 kilometrin matkan toista rokotuspiikkiään saamaan. Itselleni matkaa rokotuspaikkaan oli vähän yli kilometri. En viitsinyt ottaa bussia.

Elvytyspaketeissa demokraatit eivät ole säästelleet. USA on ottanut opiksi 1930-luvun suuren lamakauden liian varovaisesta elvyttämisestä. Toki Rooseveltin työllisyysohjelmia, ammattiyhdistysliikkeen aseman vahvistamista, pankkitukia ja maatalouden tukiohjelmia silloinkin pidettiin pelkkänä sosialismina. Jo Obaman kaudella Yhdysvallat elvytti moninkertaisesti Euroopan unionin maiden tasoon verraten ja talous elpyi kahdessa vuodessa sekä lopulta kääntyi vuosikausien tasaiseksi talouskasvuksi. Nyt ollaan tuhansin miljardein Obaman tuolloin ennätysmäisiä elvytysohjelmia suuremmissa luvuissa. Lähes ainoana julkisen talouden tasapainotustoimena demokraateilla näyttäisi olevan Trumpin romahduttaman yhtiöverotuksen palauttaminen lähes normaalitasolleen, eli 30 prosentin tuntumaan.

Näyttää siltä, että länsimaat ovat Yhdysvaltain johdolla siirtymässä japanilaisen kansantalouden malliin, jossa julkinen velka voi olla 200 prosenttia kansantuotteesta. Japanissahan näin on eletty jo kaksikymmentä vuotta. Usko markkinaan on nykyään ostettava velkarahalla. Se tulee vaikuttamaan finanssipolitiikkaan ja rahapolitiikkaan. Tässä mielessä on vaikea nähdä pidäkkeitä Euroopan unionin integraatiokehitykselle. Talous on ajamassa meitä siihen suuntaan väistämättä. Euroopan integraatio tulisi näin määrittelemään pitkälti myös sitä, millaiseksi kehittyy suomalaisten tähän asti kansainvälisessä vertailussa loistavasti pärjännyt hyvinvointivaltiomalli.

Yhdysvalloissa pyritään nyt varovaisesti nostamaan verotusta, joka heillä on noin 25 prosenttia bruttokansantuotteesta. Matkaa eurooppalaiseen, saati pohjoismaiseen toimintatapaan on huimasti, meillähän verotetaan noin 45 prosenttia bruttokansantuotteesta. Mihinkään tällaisiin lukuihin ei Yhdysvalloissa pyritäkään, mutta pienempikin verojen korotus auttaisi. Voitaisiin luoda jonkinlaiset perustavat sosiaaliset turvaverkot kaikkein köyhimmille sekä toimiva terveydenhuoltojärjestelmä, jollaista amerikkalaisilla ei ole vieläkään.

Maan bruttokansantuote väestöön suhteutettuna on melkein neljänneksen suomalaisten kansantuotetta suurempi. Tämä tarkoittaa, että maltillisillakin veronkorotuksilla tilanne saataisiin kääntymään siedettäväksi. Ainakin suurkaupunkien jatkuvasti yleistyvistä köyhien telttaleireistä toivoisi maassa jo päästävän eroon. Touhu on ollut koronalaman aikana aivan kuin 1930-luvulta.

Millaisen lisämausteen George Floydin surullisenkuuluisan tukehtumiskuoleman aiheuttaneen poliisin pian selviävä tuomio tuo Bidenin alkukauteen, jää nähtäväksi. Tuomio murhasta ei ole itsestäänselvyys, vaikka vähintään kuolemantuottamus onkin kyseessä. Jos tuomio näyttää lievältä, voi edessä olla uusia mellakoita. Saako tuomiota verrata siihen, miten Atlantan ja Boulderin viimeaikaisia massamurhaajia aiotaan kohdella? Presidentin ei kuulu oikeuden toimintaan puuttua, mutta aina hänen odotetaan olevan jotain mieltä näin merkittävistä tuomioista. Tähän asti Biden on toiminut kuin valtiomies. Yhdysvalloissa sellainen toiminta alkaa jo olla poikkeuksellista.

+6
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu