Rotuerottelun paluu?

Elämme uuden rotuerottelun aikaa. Akateemisessa yhteiskuntatutkimuksessa ajastamme puhutaan erityisenä ”valkoisen ylivallan” aikakautena. Aikakausi ei ole lyhyt, se on kuulemma alkanut uuden ajan alusta, eli 1500-luvulta. Tästä demonisesta valkoisesta ylivallasta pitäisi kuulemma nyt päästä eroon. Monet ovat sitä mieltä, että tavoite vaatii tietoista uutta rotuajattelua.

Uuden opin ilmeisen täydelleen omaksunut opiskelija vastikään totesi kritiikistäni Teresa Guessin sosiologian artikkelia kohtaan, ettei ole ”korrektia” valkoisen suomalaisen miehen kritisoida mustan amerikkalaisnaisen tekstiä. Vasta kommentista sain itse tietää, että Guess on afrikkalaisamerikkalainen. Kirjoittajan etninen tausta ei kiinnostanut vähäänkään, kun kyse oli siitä, mitä hän oli argumentoinut.

Viimeisen parin vuoden aikana olen jo tottunut kuulemaan opiskelijoilta tällaista. Mitä yliopistoissa tutkimusetiikasta nykyään opetetaan? Keiden muiden suita siellä opetetaan nykyään tukkimaan?

Mitä intersektionaalinen, uusi kriittinen rotututkimus (Critical Race Theory) valkoisen ylivallan käsitteellään varsinaisesti tarkoittaa? Sillä ei viitata uusnatseihin tai tämä päivän valkoisen ylivallan kannattajiin, joita pienlukuisen äärioikeiston mielenosoituksissa tavataan. Sillä viitataan ajatukseen, että niin ajattelumaailmamme kuin yhteiskuntarakenteemme kaikkialla länsimaissa ovat euroamerikkalaisen valkoisen imperialismin perintöä. Tämä vuoksi kaikki valkoihoiset (rasistisista tai rasisminvastaisista mielipiteistään huolimatta) nauttivat etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa kaikkiin muihin ihmisryhmiin.

Uuden rotuteorian näkemys ”valkoisesta ylivallasta” perustuu käsitykseen vallasta pelkkänä ylivaltana. Vallasta ollaan kiinnostuneita vain hegemonian käsitteen kautta. Samoin kapitalistista maailmantaloutta tarkastellaan vain erityisen kapitalismin keskusten ja periferioiden teoreettisen näkemyksen kautta. Koko vallan käsite näyttäytyy kansainvälisen kapitalismin kritiikkinä ja lopulta pelkkänä ”rodullistettujen valtasuhteiden” verkostona. Näkemys on vaarallisen kapea-alainen.

On katoamassa kokonaan ymmärrys siitä, että valta on jotain mistä on aina ja kaikkialla taisteltu, vaikkakin useimmiten pelkästään neuvotellen. Erilaisista käskytyssuhteista neuvotellaan päivittäin työpaikoilla, kulttuurielämässä ja urheiluseuroissa. Samoin vallasta neuvotellaan aviopuolisoiden kesken, anoppilassa ja lasten kanssa. Itse neuvottelin valtasuhteista jatkuvasti myös edesmenneen mäyräkoirani kanssa, joka ”tiesi” olevansa perheen arvoasteikossa minun yläpuolellani.

Demokratiassa valtakeskustelua käydään poliittisin debatein ja vaalien kautta, samoin vallasta neuvotellaan ja taistellaan monipuoluehallitusten jatkuvissa keskinäisissä väittelyissä.  Valtasuhteita on siis aivan kaikkialla ja kaikenväristen ja -ikäisten ihmisten kesken. Täysin harhaisen kuvan vallan olemuksesta saa tarkastelemalla pelkästään ”rodullistettuja valtasuhteita”, joista käsin on luotu myös ”valkoisen ylivallan” käsitekummajainen.

Intersektionaalisen rotuopin perustava virhe on ajatus, että koska ensin kauppakapitalismina ja sitten teollisuuskapitalismina vuosisatoja kehittyneen kapitalistisen tuotantojärjestelmän eliitti oli alun perin euroamerikkalaista valkoista eliittiä, itse valta voidaan nähdä pelkkänä ylivaltana ja vielä määrittää ihonväriltään valkoiseksi. Ei jää varsinaisia yhteiskunnallisia valtasuhteita tai rakenteita analysoitavaksi, koska olemassa on vain ”valkoista ylivaltaa” ja sen tuottamaa rasismia.

Tässä on peruste intersektionaaliselle tutkijakunnalle valistaa uutta opiskelijasukupolvea siitä, että vaikkapa afrikkalaisamerikkalaisen aasialaisamerikkalaiseen kohdistama viharikos onkin tosiasiallisesti ”valkoisen ylivallan motivoima”, sillä sellainen ylivalta ”ei vaadi valkoista ihmistä sitä toteuttamaan”. Näin opettaa amerikkalainen professori Jennifer Ho. On se melkoista ylivaltaa.

Intersektionaalisen ajattelun mukaan afrikkalaisamerikkalaisiin kohdistuvat viharikokset johtuvat siis valkoisesta ylivallasta, samoin heidän itse tekemänsä viharikokset. Myös naisten, seksuaalisten vähemmistöjen, vammaisten, köyhien ja vanhusten sorto selittyvät samoin perustein. Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, mikä tarkoittaa, että mitään se ei enää selitä erityisesti.

Perisyntiin syyllisiä ovat vain valkoihoiset ihmiset länsimaisen imperialismin luoneiden esi-isiensä verenperinnön vuoksi. Tämän myötä rasismikaan ei enää viittaa ihmisten paheksuttavaan tapaan suhtautua toisiin ennakkoluuloisesti pelkän ihonvärin perusteella.  Sen sijaan rasismi määritellään vain valkoisille mahdolliseksi asenteeksi. Mainittakoon, että tästä perisynnin uudesta löytämisestä on intersektionaalista rotuajattelua kritisoinut myös afrikkalaisamerikkalainen professori John McWhorter teoksessaan Woke Racism (2021).

Intersektionaalisen ajattelun logiikalla ongelma eivät ole julkirasistit. Ongelmiin syyllisiksi jäävät nimenomaan rasismista irtisanoutuneet ihmiset, jotka kieltäytyvät ymmärtämästä omaa valkoisuuttaan kaikkien muiden ihmisryhmien erityisongelmana. Tällä logiikalla ei pysty analysoimaan mitään tilannekohtaisia tai pidempiaikaisia valtasuhteita vaikkapa etnisten ryhmien sisällä. Siihen uusi rotuteoria on pätemätön oman dogmaattisuutensa vuoksi.

Mistä ylipäänsä on keksitty, että yhteiskunnallista ja sosiaalista syrjäytymistä pitää tutkia ikään kuin se olisi jonkun toisen ihmisen syytä? Perinteisesti syrjäytymisen on käsitetty johtuvan oman elämänhallinnan ongelmista, jollaisista kaikki kärsivät jossain vaiheessa elämäänsä. Miten yhteiskunta syrjäytymiseen suhtautuu, on se eettinen kysymys, johon meidän on vastattava. Demokraattisessa yhteiskunnassa siihen on vastattava yhdessä. Mikään tässä ajattelussa ei kiellä rasistisen ajattelun olemassaoloa sinällään. Kyse on siitä, että pohditaan, mitä ongelmaa milloinkin pyritään analysoimaan ja ratkomaan.

Lisäksi on syytä todeta, että tällä kaikella on hyvin vähän tekemistä minkään objektiivisuuteen pyrkivän tieteellisen ajattelun kanssa. Tieteellisen argumentoinnin objektiivisuuden käsitettä on hyvä avata sikäli, ettei objektiivista näkökulmaa ihmistieteissä voi todentaa millään. Juuri tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa, kriittistä keskustelua siitä, millaiset osatotuudet maailmasta ovat tieteellisen ajattelun mukaisia ja mitkä pelkkää toiveajattelua.

Vallan käsitteen väärinymmärryksen myötä uusi rotuteoria luo Yhdysvalloissa syrjäytymistä selittävää ylisukupolvista, orjuudesta aina nykypäivään ulottuvaa uhriutumisnarratiivia sen sijaan, että syrjäytymisen ongelmista puhuttaisiin sellaisina kuin ne vaikkapa Yhdysvalloissa ovat kaikkien nähtävissä.

Maassa ei ole ollut voimassa rotusyrjintää sallivia lakeja kuuteenkymmeneen vuoteen. Jotain on tehty väärin sen jälkeen, koska vain sitä ennen sorto oli laillistettu käytäntö. Nyky-yhteiskunnassa laajamittainen syrjäytymiskehitys on aina oire sosiaalipolitiikan epäonnistumisesta. Yhdysvaltalaisen sosiaalipolitiikan laiminlyöntien selityksiin viimeisen 60 vuoden ajalta ei tarvita rotutiedettä tai orjuusajan vääryyksien pohdintaa. Viime vuosikymmenien aikana toteutuneen sosiaalipolitiikan historiatutkimus riittää. Ei Suomessakaan syrjäytymiskehitystä enää pohdita 1900-luvun vaihteen sääty-yhteiskunnan perintönä.

Yhdysvaltojen katastrofaalista sosiaalipoliittista kehitystä (jonka mätiä hedelmiä poimitaan pian taas välivaaleissa) ei selitä intersektionalistien saarnaama kaikkialla piileksivä rakenteellinen rasismi. Pelkkä vuosikymmeniä madaltuneen verotuksen rakenne selittää sen. Amerikkalaiset verottavat nykyään kansantuloaan noin 25 prosenttia. Kun tätä vertaa pohjoismaiseen, noin 45 prosentin verotuksen tasoon, käy selväksi, ettei amerikkalaisilla ole vuosikymmeniin ollut varaa järjestelmälliseen syrjäytymisen vastaiseen politiikkaan minkään etnisen ryhmän suhteen.

Sosiaalipolitiikasta intersektionalisteilla on yleensä huomattavan vähän kerrottavaa.  Historiaa he lukevat ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut sitten imperialismin keksimisen. Valkoisen ylivallan käsite ei ole historiallisesti lainkaan sidottu sellaisiin tapahtumiin kuin siirtomaiden itsenäistyminen noin 70 vuotta sitten, laillisen rotuerottelun lakkauttaminen noin 60 vuotta sitten, naisten aseman parantuminen viimeisten sadan vuoden aikana tai seksuaalisten vähemmistöjen aseman täydellinen muutos viimeisten 20 vuoden aikana.

Näistä seikoista tyystin vaikeneva uusi intersektionaalinen rotuteoria väittää vain, että valkoisen miehen ihonväri ja sen tuomat imperialismin aikakaudelta periytyvät etuoikeudet selittivät myös koko nykyisen länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän. Tämän vuoksi interesektionalistien uudella tapaa ”yhdenvertaistetussa” yhteiskuntakeskustelussa jokaisen keskustelijan kuulu ensin rodullistaa itsensä, eli kertoa oma asemansa rotuhierarkiassa mustana, ruskeana, aasialaisena tai määritelmällisesti etuoikeutettuna valkoisena.

Pedagogit Yhdysvalloissa vaativat kouluopetukseen rodullistamisen hahmottamista havainnollistavia oppitunteja eri värisille oppilaille. Näiden tuntien erityisteema on vastustaa ”värisokeutta”. Meidän on tultava tietoisiksi rotueroistamme.

Yhteiskuntakeskustelun tasolla tällä kaikella pyritään siihen, että ”rodullistettuun” vähemmistöön kuuluvan argumentti nähdään vähemmistöjä koskevassa keskustelussa asianosaisen näkökulmana ja siten automaattisesti asiantuntevampana kuin valtaväestöön kuuluvan. Ei yhteiskuntapolitiikkaa voi tehdä tähän tapaan. Kyseessä on aina myös yhteiskunnan kokonaisetu. Ihonväri ei tee kenestäkään sosiaalipolitiikan asiantuntijaa.

Intersektionaalisen ajattelun paradigmaa noudattaa myös amerikkalainen nykyinen koulutuspolitiikka, jonka mukaan yliopistoihin on jo perustettu erityisiä rotukiintiötä ja vähemmistöille suotuja muita eritysetuja. Ilmiön on mahdollistanut yliopistojen vanha käytäntö suoda lisäpisteitä hakijoille vaikkapa sen perusteella, että isä tai isoisä on ollut samassa opinahjossa.

Tunnetaan tapauksia, joissa musta opiskelija on pyytänyt professorilta tenttiin lievempää arvosteluasteikkoa historiastaan traumatisoituneena afrikkalaisamerikkalaisena. Tällainen yliopistokoulutuksen eriarvoistaminen luo väistämättä stereotypiaa tenteistään helpommin läpipäästetyistä värillisistä tohtoreista ja professoreista. Oikea keino puuttua asiaan olisi tukea peruskoulutusta niin, että sosiaalisella asemalla on mahdollisimman vähän vaikutusta ihmisten opintomenestykseen koulutuksen myöhemmissä vaiheessa.

Pohtia voisi myös laajojen preppauskurssien mahdollisuutta. Kaliforniassa sen sijaan puhutaan mahdollisuuksista värillisten oppilaiden erillisten vanhempainiltojen järjestämisestä. Yhdysvaltain historiakurssit pitäisi kuulemma muuttaa kursseiksi otsikolla ”Rotu ja sukupuoli Yhdysvaltain historiassa”. Myös Suomessa meitä rohkaistaan ”oikeudenmukaiseen” rotuajatteluun, vaikka joitakuita saattaisi hiukan ”ahdistaa oman etuoikeutetun asemansa tunnistaminen valkoihoisena”.

Rotuerottelua ollaan tuomassa tietoisesti takaisin länsimaiseen eettiseen ajatteluun. Eivätkä tämän uuden etiikan puolestapuhujat ole yhtään vanhoja äärioikeistolaisia änkyröitä hienotunteisempia.  Muuan amerikkalaisen yliopiston apulaisprofessori piti vanhanaikaiseksi feministiksi tuomittua Margaret Atwoodia pelkkänä ”paskaisena valkoisena naisena” (shitty white woman), ja totesi että, ”jos olet valkoinen nainen ja menet vielä esiintymään, niin onpa vitun sääli. Minä en välitä.” (If you are a white woman and you have a platform, then too fucking bad. I don’t care).

Muuan Helsingin yliopiston jatko-opiskelija juhli Facebookissa kuningatar Elisabetin poismenoa todeten, että paholainen oli kuollut ja saisi nyt mädäntyä Buckinghamin palatsissa, joka on kuulemma täytetty miljoonien kolonisoitujen viattomien verellä ja kirouksella (”The devil is dead. May she rot in Buckinham, which is filled with blood and curse of millions of colonized innocents who are still denied justice”). Pilkka oli sikälikin heikko, että juuri Elisabetin aikana britti-imperiumi tietoisesti purettiin. Yliopistoissa on kasvamassa sukupolvi, joka on kasvatettu halveksimaan menneisyyttä, ikään kuin aito historiallinen ajattelu olisi koskaan kehottanut meitä jäämään menneisyytemme vangiksi.

Toki perinteisen yhteiskuntatutkimuksen kannattajien yleistä suhtautumista intersektionaalisen hömppään voi kuvata vanhalla vitsillä siitä, kuinka mehiläiset tekevät omaa työtään välittämättä selittää kärpäsille, että hunaja on kakkaa parempaa. Mutta tällaisella suhtautumisella annetaan valta väelle, joka on valmis sensuroimaan yliopistoissa niin toisinajattelevien opiskelijoiden kuin opettajienkin työtä. Tästä on kosolti esimerkkejä, Yhdysvalloissa suoranaisen mielipidevainon muodossa.

Perustava kysymys on tämä: Haluammeko todella tuoda rotuerottelun takaisin länsimaiseen ajatteluun?

+19
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu