Tieteen objektiivisuudesta

On hienoa, että Ylen ja muun median kulttuurikeskusteluihin on lopulta noussut aiheeksi myös tieteellisen objektiivisuuden ongelma. Jos syynä on ollut Lauri Törhösen väitöskirjaskandaali, on elokuvaohjaaja tehnyt ison palveluksen tutkijayhteisölle, vaikkei hänen oma kontribuutionsa yltäisikään muuhun kuin varoittavaksi esimerkiksi.

Näitä kulttuuritoimitusten tiedekeskusteluja on toisinaan yhä hiukan tuskastuttavaa seurata, vaikka keskustelijoina olisikin tutkijoita. Syynä tähän on, että tieteellisen tiedon käsite ymmärretään tutkijoidenkin puheissa niin ahtaasti vain oman tieteenalan näkökulmasta asiaa tarkastellen.

Avataan tieteellisen objektiivisuuden käsitettä alkuun toteamalla, että viime aikoina huomion keskipisteeksi nousseessa humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ei objektiivista näkökulmaa voi varsinaisesti todentaa millään. Juuri tämän vuoksi tarvitaan jatkuvaa, kriittistä keskustelua siitä, millaiset osatotuudet maailmasta ovat tieteellisen ajattelun mukaisia ja mitkä väärinkäsityksiä tai pelkkää toiveajattelua. Asiat ovat kovin toisin toisenlaisilla tieteen aloilla.

Tieteellinen maailmankuva ei ole ollenkaan niin yksioikoinen ja itsestään selvä kuin sen usein annetaan ymmärtää olevan. Kulttuurintutkimuksen metodologiakurssillani kerroin joskus opiskelijoille kevennykseksi seuraavan kaskun: Heisenberg ja Schrödinger ajavat ylinopeutta ja liikennepoliisi pysäyttää kaksikon. Poliisi tiedustelee kuljettajalta tiukkaan sävyyn: ”Ymmärrättekö ollenkaan mikä vauhtinne oikeastaan oli?” Ratissa istunut Heisenberg vastaa: ”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta tiedän tarkalleen, missä olen.” Poliisi tuijottaa miehiä vihaisesti ja kävelee auton taakse, avaa takaluukun ja hämmentyneenä kävelee sitten pelkääjän paikalla istuvan Schrödingerin luo. Tälle hän toteaa: ”Tiesittekö, että teillä on kuollut kissa tavaratilassanne?” Tämä vastaa huudahduksella: ”No, nyt tiedän!”

Yksikään opiskelija ei muuttanut ilmettään kaskun vuoksi muuten kuin kummastuksen osoitukseksi. Syy oli, ettei heillä ollut aavistustakaan, mistä vitsi kertoi. Voin valaista asiaa sen verran, että jos lukion pitkästä tai edes lyhyestä fysiikasta jotain on oppinut, niin todennäköisesti sen ymmärtää. Itse en opiskellut fysiikkaa lukiossa lainkaan, mutta sen verran tiedeuskovainen olen ikäni ollut, että olen populaareja fysiikan yleisesityksiä joskus lukenut pelkän yleissivistyksen vuoksi.

Eero Rauhala kirjoitti aikanaan Tieteessä tapahtuu -lehteen (4/2013) mainion artikkelin Higgsin hiukkasesta (jonka merkitystä olen joskus yrittänyt itselleni jotenkin hahmottaa) ja filosofi Husserlista (jonka filosofia ei ole itseä kiinnostanut koskaan). Rauhalan artikkelissa käydään läpi yksityiskohtaisesti se, miten abstraktin absurdi millään arkijärjen mittarein oli pelkästään se tieteellinen koe, jolla Higgsin hiukkanen ”löydettiin” Cernissä. Sitten hän pohtii Husserlin käsitteitä subjektiivisuudesta ja intersubjektiivisuudesta ja toteaa näin: ”Viime kädessä kaikkien fysiikan käsitteiden mieli kuitenkin palautuu yksilöllisen transsendentaalisen subjektiviteetin konstituutioon. Fysiikan objektit eivät ole jotakin sinänsä, ne tarkoittavat jotakin ja saavat merkityksen vain subjektille ilmenevässä kokemuksessa.” Ymmärtääkseen lainkaan mitä ja mistä ihmeestä Rauhala puhuu, artikkeli on luettava ajatuksella. Yksinkertaistaminen on aina tavoiteltavaa, mutta pitää alistua myös siihen, että kaikki maailmassa ei yksinkertaisesti ole yksinkertaista.

Kyse on ennen kaikkea tiedon käsitteen ymmärtämisestä ‒ ja sen ymmärtämisestä myös erillään hyvästä sosiaalisesta omastatunnosta. Epistemologia on kaiken tieteellisen ajattelun perusta, mutta sekään ei ole enää tiedekeskusteluissa turvassa.

Muuan tutkija toteaa ykskantaan, kuinka nykyään kovin muodikas intersektionaalinen syrjäytymistutkimus pohtii ”marginalisoitujen subjektien ainutlaatuisia epistemologisia asemia voidakseen muotoilla näkemystä tasa-arvoisuudesta”. Millainen epistemologinen ajattelu voi koskaan perustua siihen, että joillakin ihmisillä olisi ”ainutlaatuisia” epistemologisia ‒ eli tietoa koskevia, ei siis taloudellissosiaalisia ‒ ”asemia” muihin nähden?

Rikkaan valkoisen suomalaisen epistemologinen (tiedon validiutta koskeva) asema ei voi olla erilainen kuin värillisen köyhän amerikkalaisen tai keskituloisen kiinalaisen. He kaikki voivat yhtä lailla tietää tai olla tietämättä tai luulla väärin. Ajatus tiedon suhteellistamisesta, vaikka tarkoituksena olisikin ”muotoilla näkemystä tasa-arvoisuudesta”, on tutkimuksellisesti pöyristyttävä.

Ihmisen yhteiskunnallisen aseman ja henkilöhistorian voi yhdistää tiedon käsitteeseen epistemologisesti suhteellisena vain, jos tieto ja tietäminen ensin trivialisoidaan ikään kuin absoluuttisen objektiiviseksi sinällään. Näin naiivia, ”täydelleen objektiivista” tietokäsitystä ei yhteiskuntatieteissä tai kulttuurintutkimuksessa ole kukaan kannattanut yli puoleen vuosisataan. Luonnontieteissä tilanne objektiivisuuden suhteen on erilainen, mutta yhtä mutkikas, kun ryhdytään pohtimaan vaikkapa kvanttimekaniikan ”lopullisia totuuksia”, jotka nekin ovat yhä tutkimuksen aihe.

Entä miten tällaisesta positiosta, jossa ”marginalisoiduilla” on ”ainutlaatuisia” asemia tiedon perusteiden suhteen, olisi mahdollista kuvitella tieteellisen tiedon kommunikatiivisuuden olevan mahdollista? Kuinka tiedeyhteisö enää voisi pyrkiä edistämään ymmärrystä tutkitun, tieteellisen tiedon merkityksestä tai merkityksellisyydestä?

Olen usein varoittanut oman alani, eli kulttuurintutkimuksen tutkijakuntaa vajoamasta intersektionaalisen ajattelun mukaiseen loputtomaan semioottis-derridalais-kielitieteelliseen ällistelyyn sen tosiasian suhteen, että merkitykset ovat liukuvia ja aina kontekstisidonnaisia. Tällainen ällistely ei muuta paljon perustavampaa tosiasiaa. Se on, että tuo turhaan mystifioitu kommunikaatio, jonka palvelukseen kieli ylipäänsä on syntynyt, on ihmisen kaiken sosiaalisen kanssakäymisen elinehto. Tutkimusteksteissä harvoin törmää siihen perustavan tärkeään huomioon, että suurimman osan aikaa kommunikoimme keskenämme aivan ymmärrettävästi.

Jos ihminen ei olisi luomakunnan onnistuneen kommunikaation ylittämätön mestari, maailmaan ei olisi ikinä rakennettu vuosisatoja kestäviä siltoja tai jättimäisiä metropoleja pilvenpiirtäjäkeskustoineen, kirjoitettu klassikkoromaaneja, eletty 50 vuotta onnellisissa avioliitoissa, kasvatettu empatiaan kykeneviä lapsia, keksitty valokuvaus, leivänpaahdin ja lentokone, käyty kuussa, sävelletty mestarillisia oopperateoksia tai ylipäänsä luotu maailmanlaajuista, valtavan rikasta valtakulttuurien (eli poliittisten kulttuurien), kansallisten kulttuurien, paikalliskulttuurien, alakulttuurien ja vastakulttuurien globaalia verkostoa.

Sellaisen ”korkeakulttuurisen” kirjallisuustuotteen, kuten metafiktiivisen romaanin Kun talviyönä matkamies, jaksaa moni kirjallisuuden harrastaja varmasti kerran lukeakin, vaikka harvalla on kunnianhimoa kouluttautua metafiktion asiantuntijaksi. Toki voi ryhtyä myös kielen monimerkityksellisyydellä leikkivän nonsense-kirjallisuuden asiantuntijaksi, mitä ikinä tuo kirjallisuuden genre asiantuntijalle kommunikatiivisuudestamme paljastaakin. Ainakin teksti on pakko lukea, että sen ymmärtää edes nonsenssina.

Entä miten heikoilla kommunikointikyvyillä varustettu suomalaisen pitää olla, ettei lainkaan ymmärtäisi Sanna Marinin hallituksen talousajattelun peruslinjan eroa Petteri Orpon hallitusohjelman kirjauksiin nähden? Sanat merkitsevät aina jotain ja niillä voi välittää merkityksiä koskien kielen ulkopuolistakin maailmaa. Tästä kannattaa aloittaa myös silloin kun yhteiskuntatutkimusta tai syrjäytymistutkimusta ryhtyy kirjoittamaan.

Tieteellisen ajattelun perusta on yksinkertainen: Toimiva tutkimusmetodi mietitään siten, että annettu tutkimuskysymys on sen puitteissa mahdollista ratkaista. Sellaiset kysymykset, joita ei voida valitulla metodologisella välineistöillä ratkaista, siirretään muualle ratkaistavaksi. Näin syntyvät tieteenalojen rajat. Selvää lienee, ettei vaikkapa mielen rakenteita voi yhteiskuntatieteen metodein selvittää.

Niin kutsuttu ”tiedeusko” ei tarkoita, että tutkituksi tiedoksi uskotaan tutkijoiden tämänpäiväiset hypoteesit tai pohdinnat. Se perustuu uskoon, että empiirisesti pystytään jatkossakin todistamaan hypoteeseja oikeiksi tai vääriksi. Vain empiirisesti testattu katsotaan tutkituksi tiedoksi. Lisäksi tiedeuskon käsitteestä on syytä muistaa, ettei teoreettisen fysiikan asiantuntijalle nykyään riittäisi millään maailmankaikkeuden selitykseksi pätevä todistus siitä, että sen on kaikkivaltias Jumala luonut. Hän tinkaisi yhä kaikkivaltiaalta, miten tämä sen loi ja miten se toimii.

Holistisesta ajattelusta, eli siitä periaatteellisesta lähtökohdasta, että kaikki maailmassa vaikuttaa kaikkeen ei ole asioiden analysoinnissa ja ongelmanratkaisussa yleisesti ottaen paljon apua. Kyselin joskus yliopiston kulttuuritutkimuksen (jo aiemmin mainituilta) metodikurssilaisiltani, kumpaan suuntaan maapallo pyörii akselinsa ympäri. Kukaan ei ilmoittanut tietävänsä. Seikka, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämään melkoisesti ei ollut koskaan muuttunut kokemukseksi siitä, mitä auringon nousu idästä oikeastaan tarkoittaa maapallon mitassa. (Suomesta päiväntasaajalle päin katsottaessa maapallo pyörii vastapäivään.)

Samoin voi ajatella, että painovoima on oleellinen tekijä, jotta opiskelijat ylipäätään saattoivat istua seminaarissamme paikoillaan. Mutta ei heidän tarvinnut tällaista erikseen ”fundeerata” kursseillani. Syy oli se, ettei painovoima vaikuta kulttuurintutkimuksen metodologiaan mitenkään juuri siksi, että se vaikuttaa kaikkeen ympärillämme yhtä lailla. Kulttuurintutkimuksessa tarvitaan aivan toisenlaista ajattelua kuin fysiikan tutkimuksessa.  On hahmotettava selittämisen idea, jotta voi hahmottaa tieteiden väliset erot.

Nykyisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen akateemisen muotijankutuksen mukaan meidän tutkijoiden kuitenkin pitäisi aina olla monitieteellisiä ja ylirajaisia. Ongelmamme on, että sokaistuneena omasta lähtökohtaisesta laaja-alaisuudestaan kaikkein kovinta meteliä yliraisuudesta pitävä tutkijakunnan osa ei useimmiten ymmärrä edes metodologisen ajattelun perusperiaatteita.

Voi vaikkapa tehdä laajan kyselytutkimuksen tiedustellakseen, kuinka ihmiset kokevat pitkäaikaistyöttömyytensä. Vastasin tällaiseen eilen itse. Tärkeintä tällaisen tutkimuksen arvioinnissa on ymmärtää, ettei siinä tutkita syrjäytyneisyyttä millään muulla kriteerillä kuin haastatteluun valikoituneiden ihmisten kokemuksina tilanteesta, jossa heidät voidaan karkeasti ottaen arvioida syrjäytymisvaaraan joutuneiksi. On eri asia kysellä syrjäytyneen kokemusta tilanteestaan kuin mitata syrjäytyneisyyttä tietyin taloudellisin ja sosiaalisin mittarein.

Mitä vaikkapa tilastollinen tutkimus todistaa pitkäaikaistyöttömien varsinaisesta syrjäytyneisyydestä on siis aivan eri tutkimuskysymykseen vastaava tutkimus kuin kysely siitä, miten ihmiset työttömyysjaksonsa itse kokevat. Itse olen pätkätöistä koostuneen yliopistourani aikana   kirjoittanut ‒ töitä etsiessäni ‒ kaksi vertaisarvoitua tutkimusmonografiaa pelkän työttömyysturvan varassa enkä kummallakaan kerralla kokenut syrjäytyneeni mistään. Lisäksi voi todeta isänmaan saaneen nuo tutkimusmonografiat todella halvalla, eli noin neljänneksellä siitä mitä professoriystäväni palkkaan (7 000/kk) ja sen sivukuluihin jatkuvasti menee. Molempien työ ja eläminen on kustannettu verovaroin.

Otetaan ”tieteellisestä” kirjoittelusta valaiseva, varoittava esimerkki. Sellaiseksi kelpaa vaikkapa intersektionaalisen tiedeajattelun usko sen omaan rodullistamisparadigmaan, jonka pohjalle myös nykyinen nk. kriittinen valkoisuustutkimus (Critical White Studies), koloniaalisuustutkimus ja osin intersektionaalinen feminismikin on rakenneltu.

Mitä termi ”rotu” intersektionaalisuudessa oikeastaan tarkoittaa? Kirsten Weirin artikkelissa, jonka on julkaissut Yhdysvaltain Psykologien Liitto (American Physchological Association), selvitetään intersektionaalisen rodun merkitys seuraavaan tapaan:

”On hyvin tunnettu tosiasia, ettei rodulle ole biologista perustaa”, sanoo Diane Hughes, käytännöllisen psykologian professori New Yorkin yliopistosta. ”Rodulla on merkityksensä, koska me annamme sille merkityksen ‒ erityisesti Yhdysvalloissa, jossa historiamme on laajalti strukturoitunut ylläpitämään ’rodullisia eroja’”, hän sanoo ja jatkaa: ”Me oletamme joidenkin näkymättömien personallisuuspiirteiden korreloivan tiettyjen fyysisten ominaisuuksien kanssa.”

Mitä kaikkea tässä lainauksessa onnistutaan väittämään? Ensimmäinen väite on, ettei ihonvärieroja ilman erityistä, orjuus- ja rotusortohistoriallisesti rakentunutta merkityksenantoprosessia oikeastaan ole olemassakaan, vaikka tiedämme, että useimmiten ilmiselvät ihonvärierot ovat geneettistä perua. Lisäksi väitetään (ilman mitään syy-seurauslogiikkaa edelliseen väitteiseen nähden) tämän merkityksenannon (eli ihonvärieroihin havahtumisen) itsestään selvästi (ja ylihistoriallisesti) sisältävän rasistisen oletuksen ihonvärierojen implikoimista persoonallisuuseroista.

Tällaista näennäistieteellistä hömppää intersektionaalisuus tarvitsee elvyttämään yhteiskuntatieteilijöiden aikoja sitten hylkäämää rodun käsitettä. Käsite vain määritellään uudestaan valkoisen ylivalta-ajattelun kautta. Tähän on ryhdytty, koska uuden rotu-termin käyttöönoton kuvitellaan edistävän yhdenvertaisuutta. Sikäli kuin ”rotu itsessään on sosiaalisen diskriminaation tuote” (eli afrikkalaisen orjakaupan luoma), juuri rotuajattelusta länsimainen ajattelu on, Yhdysvaltoja myöten, irtisanoutunut vuosikymmeniä sitten. Etnisiä vähemmistöjä ei mikään metafysiikka pakota meitä enää ”rodullistamaan” ‒ huolimatta 1700-luvun rotuopeista, jotka länsimainen tiedekäsitys on hylännyt yli sata vuotta sitten.

Kyllä maailmaan vaikuttaa voi. Laajan julkisen kritiikin (johon olen itsekin osallistunut) tai yleisen järkiintymisen myötä Helsingin yliopiston intersektionaalinen INEQ-yhteisö lakkasi vastikään lähettämästä aiempaan tapaan jokaviikkoisia tiedotteitaan meidän henkilökuntalistoillemme. Niissä valitettiin säännöllisesti siitä, että Helsingin yliopisto ei ollut ryhtynyt kaikkiin intersektionaalisen rodullistamisopin vaatimiin yhdenvertaistamistoimenpiteisiin. Niihin olisivat kuuluneet ainakin rotukiintiöt opiskelijoiden sisäänotossa ja rodullistamisparadigmaan sitoutuminen myös yliopiston rekrytoinneissa ‒ aina tutkijan tutkimuskohteita myöten. Tieteellisestä ajattelusta on niin moneksi, että myös sitä pitää ajatella järjellänsä.

 


 

Lisätietoa aiheesta esim. teoksessani Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa?:

https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/85031684-72e4-4c31-8ebc-650d1267dda5/content

Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu