Vae victis! ‒ voi Amerikan vaalit

Ei voi kuin todeta, että voi USA-parkaa näidenkin vaalien jälkeen. Vaalien suuri uutinen ei ole se, että vaalianalyytikkojen povaamaa republikaanien murskavoittoa ei tullutkaan. Tosiasiallinen uutinen on se, että demokraatit ovat menettämässä senkin vähän mitä heillä enemmistöstä edustajainhuoneessa oli. Se ei ole riittänyt uudistuksiin tähänkään asti. Senaatin tulos on tässä suhteessa aivan yhdentekevä.

Neoliberalistinen talouspolitiikka on pian saamassa jatkoa ja Trump vahvoilla presidentiksi, jos päättää virkaan viikon päästä pyrkiä. Amerikkalaiset ovat nyt niin lähellä käydä toistensa kurkkuun kiinni, ettei moista ole nähty sitten sisällissodan. Vietnamin sodan rähinät kutistuivat vertailuissa jo Trumpin viime kaudella.

Amerikkalaiset äänestivät taas itselleen kurjuutta lisää. Jos joku kuvitteli edellisten vaalien muuttaneen maan valtakunnan politiikan yleisasetelmaa, niin ei ole hahmottanut kauan sitten tapahtunutta perustavaa muutosta. Demokraattien voitto vuoden 2020 vaaleissa oli Pyrrhoksen voitto juuri siksi, että se oli niin tiukka. Tämä oli sinällään katastrofaalisen huonon vaalityön ansiota ‒ olihan takana neljä vuotta Trumpin sekopäisen neoliberalistista ja ulkomaalaisvihamielistä politiikkaa.

Vasemmiston mellakointi kaduilla karkotti juuri sen marginaalin, joka olisi silloin tarvittu aitoon voittoon. Ja yhä vasemmistomilitantit ja yliopistoidealistit jatkavat (absurdeine yleistyksineen kaikkialla lymyävästä rasismista ja naisvihasta) demokraattien kannatuksen heikentämistä keskiluokan parissa.

Kaikki alkoi vuoden 1994 vaaleista, jolloin republikaanit ensi kertaa 40 vuoteen saivat kongressin molempien kamarien enemmistön. Tuolloin Newt Ginrichin johdolla puoluekurin käsite muutettiin perusteellisesti. Pääsäännöksi tuli, ettei vastustajan kanssa neuvotella lainkaan, jotta äänestäjät näkevät kuka on suoraselkäisin amerikkalaisuuden puolestapuhuja. Sen jälkeen demokraatit eivät enää ole hallinneet edustajainhuonetta, kuten käytännössä olivat hallinneet 1930-luvulta lähtien.

Vuodesta 1994 alkaen on toimittu tämän Ginrichin luoman ajattelumallin mukaan, jossa molemmat pääpuolueet vain blokkaavat toisiaan ja estävät kaikki aidot muutokset. Kun muutoksia ei ole saatu, molemmat puolueet ovat radikalisoituneet, eli kompromissien löytäminen on käynyt koko ajan vaikeammaksi myös yksittäisissä asiakysymyksissä. Vastakkainolosta, ei neuvottelemisesta, on tehty pääsääntö.

Tulevaisuudesta vaalit eivät lupaa mitään hyvää. Bidenin sekavat puheet, vanhuudenjäykkä olemus ja takeltelu eivät ole vakuuttaneet amerikkalaisia siitä, mihin USA:n johtajan on aina pystyttävä: näyttämään johtajalta. Viimeisten 20 vuoden sotakokemukset eivät ole nekään pehmentäneet perinteistä amerikkalaista kovismentaliteettia.

Tämä näkyy jopa entistä militantimmassa vasemmistossa, jossa on jo paljon samanlaisia vastustajiensa ihmisarvoa halveksia änkyröitä kuin äärioikeistossa perinteisesti. Kaikki vastakkainasettelut henkilötasolle vieneen some-kulttuurin kanssa emme osaa vielä elää ihmisiksi.

Biden ei tule saamaan uudistuksiaan läpi. Kahdessa vuodessa demokraatit ‒ alun perinkin liian niukalla ‒ kongressin enemmistöllään eivät saaneet 3500 miljardin sosiaali- ja koulutuspaketeistaan läpi kuin muutama sata miljardia. Kaikki kipeästi kaivatut yhteiskunnalliset uudistukset jäivät jälleen toteuttamatta.

Tulossa ei ole vieläkään edes julkista terveysvakuutusta. Vanha Obamacare on sekin uhanalainen kahden vuoden päästä. Näyttää aivan selvältä, että demokraatit ottavat uudelleen turpiinsa kahden vuoden päästä, jollei politiikasta puhumisen kulttuuria muuteta vähemmän militanttiin suuntaan. Maltilliset karkaavat vasemmistosta.

Amerikkalaisesta työvoimasta 40 prosenttia kärsii yhä alipalkkauksesta, eli tekevät työtä, josta saatu palkka ei riitä elämiseen. Neoliberalistit ovat liian kauan saaneet jankuttaa, että on epäamerikkalaista kuulua ammattiliittoon, ikään kuin liike-elämän johto pelkkää humaanisuuttaan olisi joskus palkkoja nostanut.  Kun vain 11 prosenttia palkkatöissä olevista kuuluu liittoihin, ei aitoa neuvotteluvoimaa ole ollut vuosikymmeniin. Telttaleirit kasvavat, epätoivo kasvaa, vihanpito kasvaa.

Juuri tänään näyttää, ettei Trump saanut sentään avointa valtakirjaa ensi presidentinvaalien ykkösehdokkaaksi. Silti voi kysyä näemmekö vielä uudelleen Trumpin johtaman Amerikan. Entä loppuuko Ukrainan sota vasta kun Trumpille ja Putinille ojennetaan rauhan nobelit sodan päättämisestä neuvotteluin, jotka on käyty ohi ja yli Ukrainan hallituksen? Ja varmaa on, että kaikki häviämme, jos republikaanijohtoinen USA parin vuoden päästä kolmannen (!) kerran irtautuu ilmastosopimuksesta.

+5
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu