Vielä kerran historiallisesta ajattelusta Yhdysvalloissa

Myös Joe Bidenin presidenttikaudella jatkuu yhdysvaltalaisen woke-väen ja cancel-kulttuurin kannattajien jankutus siitä, kuinka meidän olisi tultava tietoisiksi länsimaisen kulttuurin julmasta menneisyydestä. Olisi kuulemma tuomittava sellaiset menneiden aikojen presidentit kuin Washington, Jefferson ja kaikki muutkin länsimaiset 1700-luvun ajattelijat siitä, etteivät ajatelleet, kuten me 2020-luvulla. Muuan hullunhauska artikkeli ilmestyi New York Timesissa vain viikko sitten. Sen oli kirjoittanut University of Virginian professori, joka tuomitsi Napoleonin teemavuoden Ranskassa, koska siellä kuulemma, ”toisin kuin muualla Euroopassa” ei ymmärretä imperialismin hirmuista perintöä.

Artikkelin kirjoittaja, Marlene L. Daut, joka pitää Napoleonia ”valkoisen ylivallan ikonina”, toteaa myös ohimennen Napoleonin kaasukammioissa tuhotun haitilaisia orjia, mikä tietenkin todistaa hänet Hitlerin esikuvaksi. Moisista kaasukammioista ja kuulemma 100 000 haitilaisen joukkotuhonnasta niissä eivät historioitsijat olleet kuulleetkaan ennen yhtä ranskalaismeiskaajaa, jonka skandaalinkäryisiin väitteisiin Daut viittaa kaikkien tietäminä historian faktoina. Artikkelissa sotketaan täydellisesti kaksi aivan eri ajatusta, Napoleonin palvonta ja Napoleonin historiallisen merkityksen pohtiminen.

Kauas on tultu historiallisen ajattelun ”kehityksessä” niistä 1980-luvun vuosista, kun itse olin Helsingin yliopiston historiaopiskelijana seuraamassa naishistorian johdantokurssia. Siellä meille aloittelijoille korostettiin, ettei naishistoriaa lähtökohtaisesti kannata lähestyä kurjuushistoriana. Naiset ovat vaikuttaneet menneisyyden yhteiskunnissa mitä moninaisimmin tavoin, kunhan historioitsija viitsii lukea lähdeaineistoa innovatiivisesti ja huolella. Kukaan silloisista naistutkijoista ei väittänyt tai nykyään väitä, ettei naisten äänioikeus ja nousu talouselämän ja politiikan johtopaikoille olisi positiivinen kehityskulku. Kysymys oli siitä, mitä kaikkea saatiin aikaan silloinkin, kun näin ei vielä ollut.

Mitään varsinaista hämmästelemistä, saati kauhistelemista ei nykytietämyksen valossa ole imperialismin aikaisten länsimaisten ihmisten asenteissa. Imperialismin aatehistoria ja orjanomistajien sekä muidenkin sortajien (samoin kuin sorrettujenkin) mielenmaisemia on perin pohjin tutkittu jo vuosikymmeniä sitten ja uuttakin tutkimusta syntyy jatkuvasti. Kunpa viitsittäisiin lukea, mitä historioitsijat ovat vuosikymmeniä aiheesta tienneet kertoa. Jos historiasta jotain voi oppia, niin ainakin sen, ettei ihan kaikkea, mikä on omassa ajassa muodikasta, kannata olla muodikkaasti kannattamassa. Kaikki eivät ole olleet valtavirta-ajattelun vietävinä koskaan, eivät edes silloin, kun imperialismista tehtiin kaikissa länsimaissa positiivinen asia 1900-luvun vaihteessa. Silloin myös Yhdysvalloissa vaikutti voimakas anti-imperialistinen liike.

Hupaisin esimerkki menneisyyden tahallisesta väärinymmärryksestä on Whoopi Goldbergin viimekesäinen purkaus etelävaltioiden patsaita vastaan omassa tv-keskusteluohjelmassaan. Hän totesi konfederaation patsaiden loukkaavan häntä mustana naisena, koska ne kertovat valkoisten halusta ”omistaa hänet”. Kukahan Yhdysvalloissa haluaa omistaa monimiljonääri Goldbergin? Orjanomistajien ajatuksista loukkaantuminen sata vuotta viimeisten poismenon jälkeen kuulosti niin hassulta, että Goldberg itsekin puhui tällaisista ”traumoistaan” iloisesti naureskellen. Kun kyseiset patsaat pystytettiin sisällissodan jälkeen, ihmisten ”omistaminen” oli jo kiellettyä kaikkialla etelässäkin. Mutta Goldbergin mielestä patsaat on hävitettävä senkin vuoksi, että Yhdysvallat sentään voitti sodan. Pitäisikö meidän Suomessa kaataa kaikki ”punakapinan” muistomerkit? Sisällissodan voittanut liittovaltio julisti vähän myöhemmin rotuerottelun maan perustuslain mukaiseksi. Miten Goldbergin historiakuvaan tämä sitten sopisi? Siitä ei ole tietoa.

Goldbergin on elämänurastaan kiittäminen 1960-luvun kansalaisoikeusliikettä, sillä se yksin varmisti rotuerottelun lopettamisen Yhdysvalloissa vuosien 1964 ja 1965 lainsäädäntötyöllä sekä siitä lähtien aina 1980-luvun lopulle jatkuneen vähemmistöjen erityiskohtelun (affirmative action), mistä hyötyivät muutkin etniset vähemmistöt maassa. Tämä ei vähennä Goldbergin omia ansioita urallaan, mutta kyse olikin siitä, että jokainen yksilö oli lopultakin oikeutettu hyödyntämään omia kykyjään yhtä lailla muiden kanssa. Presidentti Johnsonin ja hänen seuraajiensa satojen miljoonien dollareiden julkiset asuntorahoitukset ja koulutuksen avaaminen erikseen afrikkalaisamerikkalaisille oli parasta historiatyötä, mitä Yhdysvaltain historiassa on koskaan nähty. Vaikka menneisyyttä ei voi korjata, voi sen tuottaman taakan kanssa tulla toimeen, nimittäin tekemällä parempaa huomista – mutta vain siten.

Jos Yhdysvaltain nykyisistä etnisistä jännitteistä ja yhteiskuntaongelmista haluaa jotakuta syyttää, niin syyllisiä voi etsiä 1990-luvulta lähtien toimineiden konservatiivipoliitikkojen riveistä. He ovat järjestelmällisesti vastustaneet affirmative action -ohjelmien rahoitusta ja ylipäänsä pohdintaa siitä, miten vähemmistöjen asemaa kohennettaisiin enemmistöä sortamatta. He ovat syyllisiä siihen, että afrikkalaisamerikkalaiset ovat väestöryhmänä niin monin tavoin yhä marginalisoituja Yhdysvalloissa. Konfederaation patsailla ei ole nykyisen rotukysymyksen kanssa mitään tekemistä, saati sitten yli sata vuotta sitten kuolleilla orjanomistajilla.

Tästä huolimatta maan suurin historia-alan järjestö AHA (American Historical Association) julisti vastikään sisällissodan etelävaltiot ”valkoisen ylivallan kannattajiksi”. Historiallisessa ajattelussa ei tunnusteta tällaisia ylihistoriallisesti käytettyjä käsitteitä. Väite, että etelävaltiot ajoivat valkoista ylivaltaa, on järjetön jo siksikin, että pohjoisen presidentti Lincoln oli vain pari vuotta ennen sotaa tehnyt selväksi, ettei hänkään uskonut rotujen tasa-arvoon. Hän halusi orjuudesta eroon, ei mustia äänestäjiksi, oikeuden lautamiehiksi tai heille oikeutta mennä naimisiin valkoisten kanssa.

Valkoisen ylivallan käsitettä on siis nyttemmin ryhdytty käyttämään synonyymina koko imperialismin ajan länsimaiselle ajattelulle. Miksi niin ei voi tehdä? Otan esimerkin. Kun tiedetään, että Aristoteleelta puuttui nykyinen, 1700-luvulla syntynyt enemmistövallan perustuslaillinen ihanne, jossa taataan mielipiteen vapaus myös vähemmistöön jääneille, tarkoittaako tämä, että Aristoteleella oli demokratiasta väärä käsitys? Ei tietenkään tarkoita. Se tarkoittaa, että käsitteellä tarkoitettiin antiikissa eri asiaa kuin Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumousten aikaan.

Samaan tapaan valkoisen ylivallan käsitettä voi nykymielessä käyttää vain 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen jälkeisestä historiasta. Vasta kun poikkeuksellinen rotuperusteinen kansalaisoikeuksien rajoittamisjärjestetmä oli kaadettu, voi  rotuerottelua kannattaneista puhua nimenomaan valkoisten ylivallan kannattajina. Ei heidän aiemmin tarvinnut eksplikoida, että juuri heidän ihonvärinsä tuottaisi legitiimiä ylivaltaa Yhdysvaltain länsimaisessa kulttuurissa. Juuri se kulttuuri avattiin muillekin etnisille ryhmille. On aina mukavaa tietää, mistä puhutaan, kun puhutaan.

Asenteet myös leviävät. Suomen historiallisen seuran hallitus vastikään totesi näistä samoista aiheista tehdyn blogikirjoitukseni heidän sivustoilleen sopimattomaksi. Päätös oli outo sikäli, että seuran tutkijajäseniä oli kutsuttu blogisarjaa kirjoittamaan ja aiheena oli ”historian käyttö”. Kävin siinä läpi juuri Goldbergin ja muiden väärinymmärrystä historiallisen ajattelun perusteista.

Samoin kysyin, millaista monikulttuurisuuden ihannetta palvellaan, kun 1800-luvun yhteiskuntaa ei edes haluta ymmärtää sen omista kulttuurisista lähtökohdista, vaan tuomitaan se vain siitä, että ihmiset silloin ajattelivat eri tavoin kuin me. Totta on, ettei 1800-luvulla esimerkiksi tunnustettu homojen, lesbojen ja transseksuaalien oikeuksia, mikä ei tarkoita, etteikö historioitsija niitä kunnioittaisi nyt, vaikka ymmärtääkin kulttuuria, jossa sellaisten perään ei kukaan kysellyt. (Hylätylle kirjoitukselle toki löytyi parempi julkaisija viikossa.)

Mistä sitten nykynuorison pitäisi olla tuohduksissaan menneisyyden suhteen Yhdysvalloissa? Ainakin pitäisi haastaa oikeuteen kaikki Bushin hallinnon virkamiehet, joilla oli koskaan mitään tekemistä terrorisminvastaisen sodan aikaisten CIAn kidutusten kanssa. Niistä on tehty yli 6000 sivua pitkä senaatin raportti, mutta ketään ei viedä ilmiselvistä ihmisoikeusrikkomuksista oikeuteen – ja näistä rikkomuksista ei ole aikaa kuin reilut kymmenen vuotta. Raportti on kamalaa luettavaa kauttaaltaan. Sen johdannossa koetetaan silti epätoivoisesti ymmärtää terrori-iskujen luomaa ilmapiiriä jossa maan korkein johto salli tietoisesti kidutuksen maassa, jossa yleisistä ihmisoikeuksista on vouhkattu iät ajat.

Toisinajattelijoita oli silloinkin. Suomestakin muistan erään naispresidentin, jota ulkopolitiikan asiantuntijat vain moittivat suhteiden huonontamisesta maailman tärkeimmän suurvallan kanssa, kun hän nämä laittomuudet tuomitsi. Mutta Yhdysvaltain hallinnon tieten tahtoen järjestämistä kidutuksista tuntuu olevan iäisyys verrattuna siihen, miten siellä orjia on 1800-luvulla kohdeltu. Järkeä kun käyttää, niin politiikkaankin tulee sitä.

 

(Lukijoille tiedoksi, että Yhdysvaltain nykypolitiikasta kirjoitan taas, kun Biden saa ensimmäiset 100 päiväänsä täyteen.)

+6
Ari Helo

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu