Nyt loppuu se lässytys ja lepertely

Puheet ovat tekoja, ikäpuheet ikätekoja. Vanhuslässytys osoittaa kunnioituksen puutetta.

KIELEN ja vanhenemisen suhde on kaksisuuntainen. Yhtäältä kieli voi kuvata vanhenemista. Toisaalta vanhuuden sosiaalinen todellisuus rakentuu kielen kautta.

Sosiaaligerontologian emeritusprofessori Antti Karisto kirjoittaa kielen ja vanhuuden suhteesta uudessa artikkelikirjassa Vanhuus ja kielenkäyttö. Erityisen huomion saavat vanhemmista ihmisistä käytetyt nimitykset.

Karisto pohtii sanojen vanhus, ikäihminen ja seniori eroja ja toteaa, että sananvalinnat eivät ole koskaan viattomia. Ne kytkeytyvät tapaamme hahmottaa vanhuusiän ilmiöitä, ja kaikilla vanhaa ihmistä tarkoittavilla nimityksillä on omat ongelmansa.

EHDOTTOMIA tapoja puhua ”oikein” tai ”väärin” ei voi koota listaksi. Keskeistä on tilanteen lisäksi myös yksilön tunteminen ja keskustelukumppanien välinen suhde.

Antti Karisto muistuttaa, että puheet ovat tekoja, ikäpuheet ikätekoja. Juuri puheissa todellisuus tehdään sellaiseksi kuin se on tai miltä se näyttää.

Vanhoista ihmisistä puhutaan usein typistävästi, ikään kuin heillä ei olisi muita ominaisuuksia kuin korkea ikä ja sen mukanaan tuomat vaivat ja sairaudet.

ELDERSPEAK eli vanhuksille suunnattu hoivapuhe on käytännön esimerkki typistämisestä tai lapsellistamisesta. Vanhoille ihmisille lässytetään ja leperrellään kuin pikkulapselle.

Vanhuslässytyksellä pyritään edistämään vuorovaikutusta, mutta lopputulos on usein päinvastainen. Lepertely osoittaa kunnioituksen puutetta ja voi johtaa muistisairaan aggressioihin.

Vanhustyössä kommunikoinnin tulisi olla arvostavaa ja aikuismaista, aidosti ikäsensitiivistä. Ei se helppoa ole. Joku voi kokea teitittelyn ikävänä vihjailuna vanhuudesta, toiselle samanikäiselle sinuttelu voi tuntua hävyttömältä kunnioituksen puutteelta.

Lässyttäjille minä annan joka tapauksessa köniin. ■ geron.fi

Kaarina Hippi, Anne Mäntynen ja Camilla Lindholm (toim.): Vanhuus ja kielenkäyttö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2021