Suomi yhä vain Naton korviketta hakemassa?

Maastrichtin sopimuksessa vuonna 1992 Euroopan Unionin uudeksi nimekseen ottanut talousyhteisö päätti myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luomisesta. Vuonna 1994 EU:n kaikki 12 jäsenmaata kuuluivat Natoon Irlantia lukuun ottamatta. EU:lla oli myös Länsi-Euroopan Unioni (WEU), jonka tehtävä oli toimeenpanna päätökset EU:n yhteisessä puolustuspolitiikassa, toimia Naton Eurooppa-pilarina. Vuonna 1994 EU-jäsenmaista 10 kuului myös WEU:hun, Tanska ja Irlanti olivat tarkkailijajäseniä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alkupuolella eurooppalaiset EU- ja Nato-maat olivat yhtä, Euroopan unionilla oli koordinoitu puolustuspolitiikka Nato-jäsenyyksien ja WEU:n kautta. Unionimaiden yhteinen puolustushallinto oli kunnossa kylmän sodan ajalta.

Vuonna 1995 sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittyminen unioniin oli alkutahtia yhtenäisen puolustuspolitiikan eriytymiselle unionista. Toisaalta Venäjän heikkous ei luonut uhkaa unionille, yhteistä puolustusta ei nähty ratkaisevan tärkeänä, puolustusyhteistyön EU:n sisällä annettiin kuihtua. WEU:n taru päättyi lopullisesti 2010.

Suomi ja Ruotsi ovat valinneet turvallisuuspolitiikakseen sotilaallisen liittoumattomuuden, mutta ovatko maat Natoon kuulumattomina samalla myös vaikeuttaneet EU:n sotilas- ja turvallisuuspoliittista yhdentymistä ja olleet siten luomassa esimerkiksi niitä ongelmia, jotka nyt vaivaavat itäistä Eurooppaa?

Suomelle ja Ruotsille EU:n turvallisuuspolitiikka on ollut kriisinhallintapolitiikkaa ja Nato-politiikka on ollut rauhankumppanuuspolitiikkaa. EU-aloitetehtailussa Suomi ja Ruotsi olivat aktiivisia heti liittymisen jälkeen juuri sotilaallisen kriisinhallinnan alalla. Maat ovat onnistuneet hyvin, jos päämääränä on ollut Naton pitäminen erillään EU:n päätöksenteosta ja sotilasvoimiin perustuvan kovan yhteisen puolustuksen torjuminen.

Sotilaallinen kriisinhallinta ei ole tehnyt EU:n turvallisuuspolitiikasta Venäjään vaikuttavaa ja juuri tästä on ollut kysymys Suomen ja Ruotsin EU-turvallisuuspolitiikan tavoitteissa. Suomen aloitehistoriasta löytyy lukuisia esimerkkejä 1960-luvun ydinaseettomasta pohjasta 1990-luvun pohjoiseen ulottuvuuteen, joiden päämäärä on ollut viedä laajempaa turvallisuuspoliittista ajattelua itselle sopivaan suuntaan suhteessa Venäjään. Turvallisuuspolitiikassa Suomi ja Ruotsi ovat pyrkineet sitouttamaan muita sitouttamatta itseään.

Kun nyt Venäjä horjuttaa Euroopan turvallisuutta, vedotaan Suomen ulkopoliittisessa johdossa edelleen EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen. Naton merkitystä Suomi ja Ruotsi pyrkivät edelleen jopa jääräpäisesti häivyttämään, mutta nyt politiikka on tulossa tiensä päähän. Naton turvatakuulinjaukset koskien vain liiton varsinaisia jäsenmaita ovat tulleet selviksi.

Kuutta valtiota lukuun ottamatta kaikki EU-jäsenmaat ovat valinneet turvallisuustoimijakseen Naton. EU:n Nato-maat ovat ratkaisunsa tehneet eivätkä uutta ratkaisua tee. Tämä merkitsee sitä, että kaikki EU:n Nato-maat tekevät turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa Natossa, eivät EU:ssa. Jos ei kuulu Natoon, ei sotilaallista apua saa, vaikka olisit EU:n jäsenmaa, sen Ukrainan kriisi on opettanut.

EU:n turvallisuuspolitiikka voi perustua vain Natoon ja Naton eurooppalaiseen pilariin, johon kaikkien EU-maiden tulisi lähtökohtaisesti kuulua. Kysymys on Länsi-Euroopan sotilaspoliittisesta yhtenäisyydestä. Sotilaspolitiikka ei saisi olla poikkeus kenellekään, ei etenkään Suomelle ja Ruotsille.