Paavo Väyrysestä ei voi tulla Suomen seuraavaa ulkomisteriä
Puheenjohtaja Juha Sipilä tokaisi eilen Keskustan puoluevaltuustossa Porissa: ”Suomen Nato-jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen.” Hän lainasi puheensa turvallisuuspoliittisessa osuudessa myös lauantain Helsingin Sanomissa ilmestynyttä Vieraskynä-kirjoitusta, jossa entiset suurlähettiläät Mats Bergquist ja René Nyberg muistuttivat, että pienet valtiot eivät hevin muuta turvallisuuspoliittista peruslinjaansa.
Keskustan heikko lenkki tällä hetkellä on ennen kaikkea Nato-kysymys, ehkäpä turvallisuuspolitiikka laajemminkin.
Juha Sipilä on ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kokematon, taustana hänellä on yritysjohtajuus. Useiden käyttämiensä turvallisuuspoliittisten puheenvuorojen ja tokaisujen perusteella Sipilä ei vielä ole jäsentänyt itsellensä etenkään Nato-asiaa ja Euroopan muuttunutta turvallisuustilannetta. Vaikuttaa siltä, että hän turvautuu turvallisuuspolitiikassa pitkälti Keskustan muiden poliitikkojen esittämiin näkemyksiin.
Tuo Sipilän mitäänsanomaton tokaisu ”Suomen Nato-jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen.” olisi mennyt läpi tuollaisenaan ilman huomiotta vielä viime vuonna, muttei enää tänä päivänä.
Jos Suomen Nato-jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen, milloin se on? Mitä pitäisi muuttua ja miten etenkin turvallisuusympäristömme pitäisi muuttua, että Suomella olisi aika liittyä Natoon? Kriteerit olisi kyettävä kertoa konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti. Onko Suomen Nato-jäsenyys ylipäätään joskus edessä vai muovaammeko ulkopolitiikkamme niin, ettemme ole koskaan Naton täysivaltainen jäsen? Noihin kysymyksiin Sipilän pitäisi kyetä vastaamaan.
Samaisessa Porin tilaisuudessa Paavo Väyrynen totesi, että hallituksen pää- ja ulkoministeri voivat olla samasta puolueesta, lähihistoriastamme löytyy esimerkkejä. Itsellensä niin tavanomaiseen tapaan Väyrynen jakaa jo nyt tulevan hallituksen ministeripaikkoja, vaikkei vaaleja ole vielä pidetty. Sipilän puheet pidättyvyydestä hallituskumppaneiden ja ministeripaikkojen jaosta eivät uppoa menestyksestä yli-innostuneeseen Keskustan väkeen. Väyrynen on taas oma itsensä ja sovittamassa itseään tehtävään, joka ei vielä ole auki.
Suomen kylmän sodan aikaisessa ulkopolitiikassa iskulauseet olivat: pidä yhtä hyvät suhteet sekä itään että länteen, turvaa oma liikkumavara idänsuhteilla, pyri rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, pyri sillanrakentajaksi idän ja lännen välillä, ole rauhan puolella sotaa vastaan.
Poliittiset päättäjät ja virkamiehet, jotka ovat syntyneet 1930–50-luvuilla ja jotka ovat aloittaneet toimintansa Kekkosen ajan YYA-Suomessa, näkevät lähtökohtaisesti Suomen Nato-jäsenyyden kielteisenä. Kun poliitikko tai virkamies on ominut tietyn poliittisen näkemyksen nuoruuden virka- ja toimintavuosinaan, on ajatusten muovaaminen myöhemmin muuttuneissa olosuhteisia vaikeaa. 1960-luvulla syntyneiden ajatukset ovat jo pääsääntöisesti tämän päivän turvallisuuspoliittisten vaatimusten mukaisia. Nato on selkeästi sukupolvikysymys.
Suomen kannalta olisi kaikkein onnettominta, jos Sipilä turvautuu tulevaisuudessa Seppo Kääriäisen (s. 1948) Paavo Väyrysen (s. 1946) tai Matti Vanhasen (s. 1955) ulkopoliittisiin ajatuksiin. He kaikki ovat kylmän sodan ajan kasvatteja YYA-Suomessa. Heidän näkemyksensä turvallisuuspolitiikassa eivät taida enää olla tätä päivää ja tämän päivän vaatimusten mukaisia.
Muiden puolueiden olisi syytä pitää huolta Suomen etujen vaatimana, ettei seuraava ulkoministeri olisi Paavo Väyrynen tai Erkki Tuomioja (s. 1946). Ulkoministerin olisi syytä olla melko tuore ja ennakkoluukoton kasvo tuntien tämän ajan turvallisuuspolitiikan haasteet, ajatukset eivät saa perustua kylmän sodan politiikkaan. Ikäsyrjintää ei toki harjoiteta.
Sipilän esille ottamat entiset suurlähettiläät Mats Bergquist (s. 1938) ja René Nyberg (s. 1946) totesivat siis lauantain Helsingin Sanomissa: ”Pienet valtiot eivät hevin muuta turvallisuuspoliittista peruslinjaansa.” Vastaväite: Euroopassa ovat muuttaneet linjaansa 25 vuoden aikana kaikki Itä-Euroopan maat, vuoden 1999 jälkeen Natoon on liittynyt Euroopan 12 maata ja EU:hun 13 maata. Vain Puola voidaan luokitella muuksi kuin pieneksi maksi. Näiden maiden turvallisuuspoliittinen linjamuutos on ollut varsin raju ja oikea.
Ensi vaalikaudella turvallisuuspolitiikka tulee olemaan talouden ohella tärkeä osa-alue, pääministerin pitää hallita ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hallitseeko Sipilä ilman kylmän sodan aikakauden johdattelijoita?
Paavo Väyrynen on oma lukunsa. Hän kiristää jo nyt ulkoministerin salkkua, mutta selvää on, ettei Juha Sipilä taivu kuten teki Matti Vanhanen 2007 ottamalla Väyrysen ulkoministeriöön kakkos-ministeriksi. Vanhanen oli heikko, Sipilä on vahvempi ja paljon suositumpi puolueessaan.
Sipilä tuskin ottaa hallitukseen muutoinkaan ikämieskaartia. Vanhanen noussee eduskunnan puhemiehistöön ja muut konkarit valiokuntien puheenjohtajiksi.
Sipilällä ei ole ulko- ja turvallisuuspoliittista kokemusta, mutta se on hänelle enemmänkin etu. Hän pystyy ilman vanhoja painolasteja (”kekkosaikaa”) katsomaan asioita 2020-lukua lähestyvän kansakunnan kokonaisetujen valossa. Samaan pystyvät myös Timo Soini ja Antti Rinne. Konkareilla on jäykkä niska ja vanhat poterot!
Tasavallan presidentti ei ole liehakoinut Nato-jäsenyydellä entisen puolueensa tavoin. Kun seuraavan hallituksen ohjelmaan kirjoitetaan sama lause optiosta kuin on nyt ja oli edellisissä, on asiaa mahdollista tarkastella kiihkottomasti kuten pitääkin. Liittoutumista ei aktiivisesti valmistella, mutta ei suljeta poiskaan.
Nato-jäsenyyden hakemiselle on oltava kansan enemmistön tuki. Sitä ei ainakaan vielä ole. Sitä tuskin tuleekaan ennenkuin tasavallan presidentti, pääministeri ja kolme neljästä suuresta puolueesta asettuu sen kannalle.
Juha Sipilä on Keskustan puoluepäätösten varassa tässä asiassa. Puolue ei ole ottanut kantaa jäsenyyden puolesta. Kokoomus ja Rkp ovat ainoat selkeästi jäsenyyttä ajavat puolueet, muissa on vain yksilöitä, jotka samaan suuntautuvat.
Jos Ruotsi päättää hakea Nato-jäsenyyttä, Suomessa alkaa myös tapahtua. Ruotsissa ei kuitenkaan nykynäkymin ole sen suuntaista laajaa halua.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos paljon hyvästä ja perustellusta blogivastauksesta!
En ole koskaan ollut erityisen innostunut optio-kirjauksesta, en edes silloin kun se otettiin käyttöön.
Mielestäni optio-samalla on luotu katteetonta turvallisuudentunnetta kansan keskuudessa, ikään kuin Nato-jäsenyys olisi vain meidän päätettävissä ja että Nato-maat olisivat jo antaneet Suomelle sitovan ja Suomen turvallisuutta lisäävän option ja siitä olisi Naton kanssa sovittu. Ikään kuin Suomi voisi liittyä Natoon, kun tilanne täällä alkaisi olla tukala ja jäsenyys voisi tapahtua milloin vain meidän päättämänä.
Hallitusohjelmaan kirjattu optio-sana on tarkoitettu Suomen kansalle, Venäjälle tai Nato-maille kirjaus on merkityksetön. Venäjä on laskenut Suomen Nato-maaksi jo Vuodesta 2010, optio-käsitteellä ei ole enää mitään pelotevaikutusta, jos sellaista koskaan on todellisuudessa ollutkaan. Siksi siitä olisi jo aika luopua. Optio-kirjausta pidetään Venäjällä vain yhtenä Suomen ulkopolitiikan kirjauksena sisäpoliittisiin tarpeisiin.
En siis kirjaisi ainakaan optio-sanaa seuraavaan hallitusohjelmaan, Suomen yhdentyvä turvallisuuspolitiikka muuhun Eurooppaan pitäisi kirjata Euroopan turvallisuustilanne huomioiden, päämäärät olisi viimein uskallettava kertova selkeämmin. Optio on epämääräinen, ei anna selkeää kuvaa maan pyrkimyksistä: halutaanko jäseneksi vai ei.
Kaikkein typerin tulevan hallitusohjelman kirjaus olisi Kataisen hallituksen ohjelman vanha kirjaus: Nato-jäsenyyttä ei haeta.
Suomella on nyt paras tilaisuus liittyä Natoon sitten vuoden 1995. Jos ensi vaalikaudella Suomi ei liity Natoon, ei se tule liittymään koskaan, ei ainakaan vuosikymmeniin.
Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys edellyttäisi, että maan ulkopoliittinen johto asettuisi tuon turvallisuusratkaisun taakse. Vastaavasti kuin EU-jäsenyydessä, kansa kyllä asettuu sitten poliittisten päättäjien tueksi, ei Nato tee EU:sta poikkeusta.
Ruotsin demarihallituksen kannanvaihtoa ei meidän välttämättä kannata odottaa. Jos Suomi on Naton jäsen, on Ruotsi pian myös. Nato-asia ei ole Ruotsille mikään EMU-asia, Ruotsilla ei ole varaa sanoa ei, jos Suomi liittyy Natoon. Se tietäisi Ruotsin jäämistä yksin ja puolustusvoimiaan supistanut maa olisi jo pelkästään sukellusvenejahdeissaan helisemässä.
Jos maat halutaan yhdessä Natoon, asian pitäisi mennä päinvastaisissa järjestyksessä kuin EU-jäsenyysprosessissa niin, että Suomi ja Ruotsi olisivat vaihtaneet paikkaansa.
Järjestys olisi tällöin vaikkapa: Suomen ulkopoliittisen johdon ilmoitus Suomen Nato-jäsenyyden tavoittelusta > kansalaiskeskustelu Suomessa ja Ruotsissa > Ruotsin kansan enemmistö kannattaa jäsenyyttä (kuten jo nyt) > Suomen kansan enemmistö alkaa kannattaa jäsenyyttä > Ruotsin hallitus kääntyy Nato-jäsenyyden kannalle kansalaistensa ja Suomen ulkopoliittisen johdon kantojen perusteella > poliittiset päätökset ja hakemukset sisään > Ruotsin kansanäänestys > Suomen kansanäänestys > jäsenyydet.
Prosessi siis perustuisi Suomen ulkopoliittisen johdon halukkuudesta Suomen Nato-jäsenyyteen ja Ruotsin kansan halukkuudesta Ruotsin Nato-jäsenyyteen.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kommenteistasi!
Todennäköisesti optio-sanaa ei hallitusohjelmaan kirjoiteta. Sinne ehkäpä kirjoitetaan: Suomi pitää sotilaallista liittoutumista mahdollisena, mikäli siihen nähdään perusteet.
Mielenkiintoista olisi saada tietää, mitä Juha Sipilän ja Antti Rinteen päässä tämän asian suhteen todellisuudessa liikkuu. Stubbin kanta tiedetään ja Soininkin likimain. Muilla ei ole merkitystä.
Sauli Niinistön todelliset ajatukset olisi myös mukava tietää. Hän on viime aikoina ollut yllättävänkin Nato-vastainen. Myöskään ”eurooppalaisesta natosta” hän ei enää ole puhunut. Se oli tarkoitettu vain vaalikampanjan välineeksi.
Eduskuntavaaleista ei tule Nato-vaaleja. Kokoomus on kriisissä eikä uskalla jäsenyyttä ajaa. Lisäksi se pelkää, että se ajautuu Nato-intoisena oppositioon, kun muut tyytyvät tuohon ”optioon”. Kun Stubbin ihannoimat EU ja eurokin ovat kriisissä, ei Stubbkaan uskalla heittää uutta Nato-sotkua vaalikentille.
Joten otetaan asia rauhallisesti. Suomi ei liity Natoon tällä vuosikymmenellä.
Ilmoita asiaton viesti
Mikäli Venäjä miehittäisi Viron niin uskoisin tuolloin järjestettävässä kansanäänestyksessä enemmistön suomalaisista kannattavan Natoon liittymistä, vaikka Nato ei luultavasti Viron avuksi rientäisikään kuin symbolisella tuella.
Huono puoli asiassa luonnollisesti olisi, ettei Nato huolisi Suomea tuossa tilanteessa jäsenmaakseen.
Ilmoita asiaton viesti
Totta on se, että turhaa on mennä vakuutusyhtiön konttoriin tekemään palovakuutusta siinä vaiheessa, kun mökki on ilmiliekeissä. Myöhäistä.
Mutta jos ottaa tietoisen riskin eikä ota ajoissa vakuutusta niin pitää silloin elää erityisen varovaisesti, ettei palo pääse syttymään. Tämä on se Suomen tähänastisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta ollut.
Mökki voi syttyä siitä riippumatta, onko asukas varovainen vai ei. Esim. salama voi sytyttää. Suomikin voi joutua ”salamaniskun” johdosta hyökkäyksen kohteeksi. Se riski meillä joka tapauksessa on. Onko se todellinen mahdollisuus vai täysin teoreettinen, sitä monet pohtivat ja useimmat kai pitävät sitä teoreettisena, koska eivät halua ”Nato-palovakuutusta”. Saattavat olla oikeassa. Tai sitten eivät….
Ilmoita asiaton viesti