Estääkö strateginen kulttuurimme Suomen Nato-jäsenyyden?

Strategisella kulttuurilla tarkoitetaan ulkopolitiiseen päätöksentekoon ja käyttäytymiseen liittyvää historiaa, joka on muovautunut maan ulko- ja puolustuspoliittisista historiakokemuksista. Strateginen kulttuuri on kullekin kansakunnalle hyvin kollektiivista ja jatkuvaa.

Strateginen kulttuuri muuttuu hyvin hitaasti, sen olemme nähneet nyt sekä Venäjän että myös Suomen ulkopoliittisessa käyttäytymisessä toisen maailmansodan jälkeen.

Suomen nykyinen strateginen kulttuuri on muovautunut pitkälti talvi- ja jatkosodan sekä kylmän sodan aikaisten kokemuksiemme perusteella. Sen sijaan Suomen EU-jäsenyys vuodesta 1995 ei vielä ole vaikuttanut suuresti ulko- ja turvallisuuspoliittiseen käyttäytymiseemme.

Kylmän sodan aikana muodostuneen strategisen kulttuurin iskulauseita ovat: pidä yhtä hyvät suhteet sekä itään että länteen, turvaa oma liikkumavara idänsuhteilla, pyri rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, pyri sillanrakentajaksi idän ja lännen välillä, ole rauhan puolella sotaa vastaan. Toisen maailmansodan perusteella muodostuneen strategisen kulttuurin iskulause puolestaan on: älä jää koskaan yksin, varmista avunsaanti.

Strategista kulttuuriamme muovaa edelleen myös itsenäisyysprosessimme. Monet näkevät, että olemme edelleen Venäjälle kiitollisuudenvelassa itsenäisyydestämme ja siksi emme saa muodostaa Venäjälle uhkaa ja politiikkamme on valittava tuosta lähtökohdasta. Suomessa on ollut halukkuutta rinnastaa strategista kulttuuria jopa Ruotsiin, jonka ei ole osallistunut eurooppalaisiin sotiin yli 200 vuoteen.

Strateginen kulttuuri vaikuttaa aina myös valittavissa oleviin vaihtoehtoihin, osa vaihtoehdoista pyritään häivyttämään. Muodostuneella strategisella kulttuurilla ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajat pyrkivät rajaamaan tiettyjä vaihtoehtoja hyväksyttävän keskustelun ulkopuolelle.

Suomessa voimassa olevan turvallisuuspoliittisen ratkaisun arvostelua on pyritty rajaamaan keskustelun ulkopuolelle mm. lausahduksilla: ” Venäjä on ja pysyy Suomen ja rajanaapurina.” ja ”Venäjän ja Suomen yhteinen rajapituus on yli 1300 kilometriä ja se on pitempi kuin tämänhetkinen Venäjän ja Naton välinen maaraja.”

Onko Suomen Nato-jäsenyyden este tällä hetkellä vain oma strateginen kulttuurimme? Ovatko käsityksemme nyky-Euroopasta ja Venäjästä vanhaan perustuvia, jotka eivät enää ole etujemme mukaisia? Oletammeko Venäjän käyttäytymisessä jotain sellaista, mikä ei enää pidä paikkaansa? Onko meille nyt haittaa siitä, ettemme voi katsoa Suomen liittyvän Naton täysvaltaiseksi jäseneksi?

Nykyisessä maailmassa talouden ja teknologian muutokset ovat nopeita, sen sijaan ihminen ja ihmisen käsitykset ympäröivästä maailmasta muuttuvat hitaasti.

Suomen tämänhetkinen turvallisuuspolitikka perustuu presidentti Niinistön ilmoituksen mukaan neljään pilariin, jotka ovat oma puolustuskyky, kumppanuudet Ruotsin, EU:n ja Naton kanssa, suhteet Venäjään sekä YK:n ja kansainvälisen oikeuden piirit.

Tämänhetkinen Venäjä-ulkopolitiikkamme perustuu pitkälti kylmän sodan aikaisiin oppeihin.

Kovaa turvallisuuspolitiikkaa noista neljästä pilarista on vain oma puolustuskyky, muut pilarit eivät takaa meille esimerkiksi sopimuksiin perustuvaa apua kriisitilanteessa. Nuo neljä pilaria ovat myös sellaisia, jotka Venäjä voi hyväksyä, niiden Venäjä ei katso tuottavan todellista uhkaa sen turvallisuudelle.

Olemme käyttäneet hyväksi länsisuuntautumisessa ne ajankohdat, jolloin Venäjä on ollut heikko tai jolloin Venäjä on tuntenut luottamusta Suomen pyrkimyksiin. Läntiset arvot eivät ole meille olleet koskaan ideologinen kysymys, länsisuhteet ovat olleet lähinnä vain taloudellinen kysymys.

Olemme olleet länsipolitiikassa hyvin pragmaattisia, mistä puolestaan on kummunnut etenkin lännessä epäilyä todellisesta sitoutumisestamme. Suomen politiikka nähdään suomettumisen politiikkana, maa heiluu eri asioissa idästä länteen sen mukaan, mikä kulloinkin on maan etujen mukaista.

Suomen harjoittama länsipolitiikka huomioiden en olisi tällä hetkellä yhtä varma kuin mitä Suomen ulkopoliittinen johto on läntisen avun saamisesta kriisitilanteessa ilman sitovaa Nato-jäsenyyssopimusta.

Suomen ulkopoliittinen johto on nyt rajannut Suomen Nato-jäsenyyden pois vaihtoehdoista, koska Venäjä ei näe Suomen Nato-jäsenyyttä etujensa mukaisena. Samalla Suomi on antanut ulkopoliittista päätöksentekoa itäiselle naapurimaalleen, ulkopoliittinen liikkumatilamme on merkittävästi kaventunut.

Suomen suhteet Natoon on meille erityisen vaikea asia. Olemme ainoa Venäjän naapurimaa Valko-Venäjän ohella Euroopan puolella, joka kaihtaa Nato-jäsenyyttä ja näkee Naton eri tavoin kun muut. Näkemyksemme nykyiseen Nato-suhteeseen on muovannut strateginen kulttuurimme.

Strateginen historia on aina sukupolviasia. Venäjälläkin nuoret sukupolvet näkevät lännen eri tavoin kuin Neuvostoliiton ajassa eläneet. Suomessa etenkin Nato-asia on myös sukupolvikysymys. Poliittiset päättäjät ja virkamiehet, jotka ovat syntyneet 1930–50-luvuilla ja jotka ovat aloittaneet toimintansa kekkoslaisessa YYA-Suomessa, näkevät lähtökohtaisesti Suomen Nato-jäsenyyden kielteisenä.

Kun poliitikko tai virkamies on ominut tietyn poliittisen näkemyksen nuoruuden virka- ja toimintavuosinaan, on ajatusten muovaaminen myöhemmin muuttuneissa olosuhteissa vaikeaa. 1960-luvulla syntyneiden ajatukset ovat jo pääsääntöisesti tämän päivän turvallisuuspoliittisten vaatimusten mukaisia. Kysymys on juuri strategisen kulttuurin muodostumisesta.

Turvallisuutensa kannalta Suomen tulisi liittyä Natoon ja strategisen kulttuurin turvallisuutta heikentävästä painoslastista olisi päästävä eroon.

Aseteknologia ja etenkin ohjuspuolustusjärjestelmät kehittyvät niin nopeasti, etteivät pienen maan sotaopit tahdo pysyä perässä. On vaikea ylläpitää uskottavaa puolustusta yksin.

Suomi ja Ruotsi yksittäisinä maina ovat liian pieniä puolustusalueita nyky-Euroopassa. Venäjä katsoo Pohjoismaat ja Baltian maat yhtenä strategisena toiminta-alueena, sillä ei ole enää merkitystä, kuuluuko jokin maa tuolla alueella Natoon vai ei. Suomi vetoaa puolustuskyvyssään satatuhatpäiseen miesarmeijaan, mutta se ei taida olla oleellinen enää nykyisen sotilasteknologian muodostamassa uhassa.

Venäjä on laskenut sotilasstrategiassaan Suomen Nato-maaksi jo vuodesta 2010, aseistus Kuolan niemimaalla aina Pietarin etäpuolelle on mitoitettu sen mukaan, että myös Suomi on Naton jäsenmaa. Isäntämaasopimus en entisestään varmistanut Venäjälle Suomen muodostaman uhkan oikeaksi.

Venäjälle on hyvä, jos Suomi pysyisi Naton ulkopuolella, mutta Suomen Nato-jäsenyys ei enää olisi dramaattinen. Suomen ulkopoliittisella käyttäytymisellä ei ole enää merkitystä.

Ohjuksiin perustuva aseteknologia on tämän päivän maailmassa sellaista, ettei 5 miljoonan ihmisen kansalla ole varaa pitää yllä yksin uskottavaa puolustusta. Venäjän keskeinen arsenaali Suomen suhteen ovat mm. huippumodernit ja suuren tarkkuuskyvyn omaavat Iskander-keskimatkan ballistiset ohjukset, joita Venäjä on sijoittanut Pietarin eteläpuolelle Lugaan vuonna 2010. Suomella ei ole järjestelmiä torjua noita ohjuksia.

Suomessa poliitikot haluavat nähdä Suomen aseman paljon ruusuisemmalta kuin mitä se on. On valittu politiikka ja mitoitettu sen mukaan uhkakuvat, kun järjestys pitäisi olla päinvastainen. Onkohan valittu turvallisuuspoliittinen linja Suomen etujen mukaista? Onko osattu muodostaa oikeaa kokonaiskuvaa Euroopan turvallisuuspolitiikasta?