Saisiko Suomi sittenkään EU-maiden apua kriisitilanteessa?

Suomen nykyinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka perustuu vuoden 2012 valtioneuvoston selostekoon. Selonteon turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toimintalinjaan kuuluvat Nato-kumppanuuden lisäksi aktiivinen osallistuminen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, pohjoismaiseen yhteistyöhön ja kansainväliseen kriisinhallintaan. Suomelle EU:n yhtenäisyyden ja toimintakyvyn vahvistaminen on tärkeää.

Selonteon mukaan EU-jäsenyys on Suomelle perustavaa laatua oleva turvallisuuspoliittinen valinta. Uskottava, vaikuttava ja laaja-alainen EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka on Suomen etu. Suomen näkemyksen mukaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tulisi vahvistaa strategista lähestymistapaa ja mahdollisuuksien mukaan laatia uusi, kokonaisvaltainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia, jossa tehdään tarvittavat johtopäätökset toimintaympäristön muutoksista.

Suomen turvallisuuspoliittinen selonteko tehtiin vuonna 2012 ennen Ukrainan kriisiä ja sen kirjaukset ovat monelta osin muuttuneessa tilanteessa vanhentuneet ja menettäneet arvoaan. Eurooppa on muuttunut, EU on muuttunut, Nato on muuttunut ja ennen kaikkea Venäjä on muuttunut. Selontekoa ei kuitenkaan vielä ole päivitetty ja mm. presidentti Niinistö on vedonnut sen kirjauksiin, viimeksi uudenvuodenpuheessaan. Euroopan muuttuneen turvallisuustilanteen seurauksena mm. Venäjä on juuri uusinut sotilasdoktriininsa 5 vuotta etuajassa.

Me asetamme edelleen EU:lle sellaisia tavoitteita, joita muut eurooppalaiset maat ovat asettaneet Natolle ja Nato-jäsenyydelle, eivät EU:lle. EU on edelleen Suomelle Naton korvike. Suomi ei vielä ole reivannut politiikkaansa Ukrainan kriisin jälkeiseen aikaan. Suomi ei vielä ole myöskään reivannut politiikkaansa Ukrainan kriisin seurauksena siihen, että eurooppalaiset Nato-maat näkevät vain Naton Euroopan puolustuspoliittisena toimijana, eivät EU:ta.

Ukrainan kriisin myötä Nato-maat tekevät päätöksensä esimerkiksi mahdollisesta sotilasavusta Natossa, eivät EU:ssa.

Suomi vetoaa avunsaannissa EU:n Lissabonin sopimukseen (42 artiklan 7 kohta). Lissabonin sopimuksen kirjaus ei kuitenkaan ole selväpiirteinen ja antaa sijaa tulkinnoille. Kirjaus ei sisällä sellaista ehdottomuutta kuin esimerkiksi Nato perussopimuksen 5. artikla.

Lissabonin sopimus on kirjattu myös niin, että Nato-maat voivat tehdä päätöksensä mahdollisesta sotilasavusta Natossa, eivät EU:ssa. On epätodennäköistä, että etenkin EU:n Nato-maat antaisivat erityisesti juuri sotilaallista apua Natoon kuulumattomalle maalle. EU-mailta ei puolestaan edellytetä sotilaallista apua, esimerkiksi pakotteiden asettaminen olisi jo sinänsä Lissabonin sopimuksen mukaista.

On myös muistettava, että Naton perussopimuksen 5. artiklan turvatakuut eivät koske liittoon kuulumattomia maita eivätkä rauhankumppanuusmaita. Nato-jäsenmaat tuskin kykenisivät tekemään yhtenäisen päätöksen Natoon kuulumattoman maan auttamisesta, vaikka avunpyytäjä olisikin EU-maa.

Perustuuko turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme katteettomille oletuksille Suomen avunsaannista kriisitilanteessa? Siis, että saisimme muilta EU-mailta apua, jos Suomi joutuisi kriisiin ja Venäjä kohdistasi vaikkapa sotatoimia Suomeen.

Suomi on liian luottavainen EU-apuun perusteena Suomen EU-jäsenyys, kuuluminen euromaihin ja länteen. Suomi luottaa liikaa solidaarisuuteen. Onko jokin maa valmis auttamaan Suomea sotilaallisesti kriisissä, jossa avunantaminen ei perustu sitovaan sopimukseen ja avunannosta avustajalle itsellensä saattaisi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Otetaanpa käänteinen esimerkki, miten vastaavasti Suomi auttaisi jotain muuta Venäjän aggression kohteeksi joutunutta EU-maata. Auttaisiko Suomi sotilaallisesti jotain muuta EU-maata vai vetoaisiko Suomi jopa kyynisesti siihen, ettei Suomen oma lainsäädäntö mahdollista apua?

Kypros ja Malta kuuluvat EU:hun, mutteivat Natoon, ovat siis sotilaallisesti liittoumattomia samalla tavalla kuin Suomi ja kolme muuta EU-maata.

Kuvitellaan että Venäjä valloittaisi nuo saaret vastaavasti kuin Krimin.

Nato tekisi päätöksen, ettei se auta Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneita maita sotilaallisesti, koska kyseiset maat eivät ole Nato-maita eivätkä perussopimuksen 5. artiklan turvatakuun piirissä. Rauhankumppaneita ei auteta sotilaallisesti. Sama linjapäätös pitää, mikä oli tehty jo Ukrainan suhteen maaliskuussa 2014.

Kypros ja Malta pyytäisivät apua EU:lta vedoten Lissabonin sopimukseen. 22 EU:n Nato-maata ilmoittaisi, etteivät ne ole valmiita tukemaan maita sotilaallisesti, päätös on tehty jo Natossa. Neljä EU:n sotilaallisesti liittoumatonta maata (Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti) taas toteaisivat, ettei niillä ole riittävästi sotavoimaa auttaa Kyprosta ja Maltaa eikä muutenkaan ole mahdollisuuksia auttaa sotilaallisesti. Suomi vetoaisi myös siihen, ettei Suomen lainsäädäntö mahdollista sotilaallisen avun antamista.

EU:n päätös olisi auttaa Kyprosta ja Maltaa talousavulla sekä asettamalla talouspakotteita Venäjälle vastaavasti kuin Ukrainan kriisissä, mikä ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjä hallitsisi Kyprosta ja Maltaa vastaavasti kuten nyt Krimiä. EU-jäsenyys ei olisi tuonut maille sotilaallista turvaa, tosin jotkin yksittäiset EU-maat olisivat myyneet tai toimittaneet aseita Kyprokselle ja Maltalle omaehtoisesti.

Suomen suhteen on mielenkiintoista se, että Suomi vetoaa EU-apuun kriisitilanteessa (myös sotilaallisen avun saamiseen), mutta toisaalta Suomen oma lainsäädäntö estää sotilaallisen yhteistyön muissa EU-maissa ja ulkomailla, edes Ruotsin kanssa se ei ole mahdollista, kuten Ruotsin viimeisen sukellusvenejahdin yhteydessä tuli ilmi. Onko tuo tarkoituksellista lainsäädäntöä, jottei vain Suomen tarvitse auttaa muita EU-maita sotilaallisesti? Kielteinen kanta on helppoa perustella lainsäädännöllä.

Johtopäätös: sotilaallista turvaa Euroopassa saa vain kuulumalla Natoon, EU-jäsenyys ei tuo mitään turvaa, vain sympatiaa, talouspakotteita ja Viron presidentti Ilveksen sanoin: oliiviöljyä.

Suomen ei pidä tuudittautua hyväuskoisuuteen ja sinisilmäisyyteen. Länteen kuuluminen edellyttää Suomen täysivaltaista jäsenyyttä Natossa ja sitä ennen Suomi ei kuulu täysin länteen.