Onko puolustuslainsäädäntömme ajan tasalla avunsaannin ja avunannon suhteen?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi uudenvuodenpuheessaan Suomen kuuluvan vahvasti länteen.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa Suomen läntisillä suhteilla ja avunsaannilla on suuri merkitys. Länsisuhteisiimme kuuluvat Nato-kumppanuuden lisäksi aktiivinen osallistuminen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, pohjoismaiseen yhteistyöhön ja kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen nykyisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa EU:lla on erityisen suuri merkitys. Suomessa turvallisuuden suhteen vedotaan EU-jäsenyyteen, kun muut eurooppalaiset länsimaat vetoavat Nato-jäsenyyteensä. EU:ssa on vain kuusi valtiota, jotka eivät kuulu Natoon. Etenkin Lissabonin sopimuksen painoarvon Suomi näkee eri tavoin kuin muut EU-maat. Suomi vetoaa avunsaannissa EU:n Lissabonin sopimukseen (42 artiklan 7 kohta), joka on suomennettu seuraavasti:

Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.

Suomi ja Ruotsi ovat viritelleet myös keskinäistä puolustusyhteistyötä sen jälkeen, kun Nordefco menetti merkitystään yhteispohjoismaisena toimijana Ukrainan kriisin ja Nato-pohjoismaiden vuodenvaihteessa 2013–14 tekemien uusien linjausten myötä. Nato-maa-Norja oli juuri vähän ennen vuodenvaihdetta kaatanut Ruotsin kanssa kaavailuissa olleen suuren ruotsalaisvalmisteisen Archer-tykkijärjestelmän hankinnan. Vallinneessa turvallisuustilanteessa Nato-pohjoismaiden liian läheistä yhteistyötä sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen ja Ruotsin kanssa ei etenkään Yhdysvallat katsonut hyvällä. Nato-maan tulisi tehdä hankinnat ensisijaisesti Nato-maista. Natoon joko kuulutaan tai ei kuuluta, ero jäsenyydellä ja ei-jäsenyydellä tulee olla riittävä.

Puolustusministeri Carl Haglund ja Ruotsin puolustusministeri Karin Enström allekirjoittivat Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön kehittämisen työsuunnitelman 6.5.2014. Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistämisen poliittinen yhteisymmärrys tuli julkisuuteen presidentti Niinistön pitämässä puheessa Ruotsin Sälenissä 12.1.2014. Yhteistyötä on viety kovalla vauhdilla eteenpäin. Vahinko vain, etteivät Suomi ja Ruotsi ole nähneet Nato-yhteistyön eteenpäinviemistä yhtä tärkeäksi.

Suomi on pyrkinyt toimillaan varmistamaan avunsaantia kriisitilanteessa, sen sijaan omia avunantomahdollisuuksia ei ole niinkään mietitty, ei poliittisena asiana eikä edes lainsäädäntökysymyksenä.

Tukholman saaristossa oli käynnissä kiivas vieraaseen vedenalaiseen toimintaan liittyvä jahti lokakuun lopulla 2014. Tuolloin keskusteltiin myös, voisiko Suomen puolustusvoimat avustaa Ruotsin puolustusvoimia etsintäoperaatiossa. Sekä puolustusvoimista että puolustusministeriöstä saatujen tietojen mukaan Suomen lainsäädäntö ei mahdollistaisi avunantoa operatiivisena toimintana, harjoitustoiminta on asia erikseen. Puolustusministeri Carl Haglund on todennut, että pelkästään Ruotsin sukellusvene-etsintöihin osallistuminen olisi jo vaatinut Suomen lainsäädännön uudistamista (Yle 25.10.2014).

Suomen puolustusta ja puolustusvoimia koskevan lainsäädännön (Laki puolustusvoimista 11.5.2007/551) perusviesti on, että Suomen puolustusvoimat voivat puolustaa vain Suomen suvereniteettia, ei muiden maiden. Lainsäädännön osalta sotilaallinen yhteistyömme on hyvin rajattua etenkin avunannon osalta. Puolustusvoimain mahdollisiin tehtäviin ulkomailla on määritelty osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan, myös avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai muun vastaavan tapahtuman johdosta on mahdollista. Muuksi vastaavaksi tapahtumaksi ei lasketa esimerkiksi toisen EU-maan joutumista maahanhyökkäyksen kohteeksi.

Maan uskottava turvallisuus- ja puolustuspolitiikka edellyttää vastavuoroisuutta. Jos oletamme Lissabonin sopimuksen perustella saavamme myös sotilaallista apua (mikä on väärä tulkinta), pitää meillä olla valmius apua myös antamaan vastavuoroisuuden periaatteella, muuten politiikallamme ei ole uskottavuutta. Onko etenkin puolustusvoimia koskeva lainsäädäntömme ajan tasalla huomioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme asettamat päämäärät ja ennen kaikkea vetoomuksemme Lissabonin sopimuksen avunantokirjauksiin. Onko puolustusvoimilla mahdollista edes lähettää sotakalustoa toisen EU-maan turvaksi mahdollisessa invaasiossa?

Ei ole. Ei ole huomioiden sekä Ruotsi-yhteistyö että etenkin Lissabonin sopimus, joka on Suomea velvoittava.

Otetaanpa kuvaava esimerkki:

Venäjä on Skandinaviaan kohdistuneessa paikalliskriisissä ottanut hallintaansa Gotlannin ja Ahvenanmaan. Venäjä hallitsee täydellisesti koko Itämerta noiden saarien kautta. Nato on turvannut Baltian maat varustamalla maat lyhyen ja keskimatkan ohjuksin ja siirtämällä massiivisen määrän hävittäjiä Baltian maaperälle.

Baltian huoltoyhteydet aina Suomenlahden rannalle saakka Nato on järjestänyt Puolan kautta ilman Itämerta. Yhdysvallat on toimittanut kaksi ydinasein varustettua lentotukialusta Pohjanmerelle varmistamaan Nato-maiden (Norjan ja Baltian maiden) koskemattomuutta. Suomenlahti on venäläisten hallinnassa, mutta Naton sotilasjohto ei näe sitä Nato-jäsenmaiden uhkaksi mm. Baltiassa olevan ohjusaseistuksen ja toimivien huoltoreittien perusteella. Naton näkemys on, että sotilaallinen tilanne ja Nato-maiden suvereniteetti ovat hallinnassa.

Nato-maat ovat kieltäytyneet avustamasta Suomea ja Ruotsia, Suomen ja Ruotsin joutuminen Venäjän hallintaan ei muuttaisi Nato-maiden turvallisuustilannetta nykyisestä.

Suomen huoltoyhteydet etelään ovat poikki, ainoa toimiva huoltoreitti on Norjan kautta Pohjanmerelle. Suomessa on suurta pulaa kaikista tarvikkeista, Venäjä on tuhonnut rataverkkoa täsmäohjusiskuin. Manner-Suomessa ei ole ollut eikä ole yhtään venäläistä sotilasta, vain Ahvenanmaan saaristossa muutaman tuhannen sotilaan nopeantoiminnan joukot. Venäjä on toimittanut Ahvenanmaalle ja Gotlantiin myös Iskander-ohjuksia.

Suomi pyytäisi apua EU:sta vedoten Lissabonin sopimukseen, avun pitäisi olla sotilaallista, jotta Ahvenanmaa saataisiin takaisin Suomen haltuun. Asiaa käsiteltäisiin Eurooppa-neuvostossa. Muutamia EU-maita on ärsyttänyt Suomen ja Ruotsin besserwisser-mentaliteetti ja se, että maat ovat pyrkineet poimimaan vain rusinat turvallisuuspoliittisesta pullasta omaksi eduksi ilman EU-maiden todellista kollektiivisuutta.

Eurooppa-neuvoston kokouksessa EU:n sotilaallisesti liittoumattomien Irlannin ja Itävallan pääministerit kysyisivät Suomen pääministeri Juha Sipilältä: ”Miksi meidän tulisi auttaa teitä sotilaallisesti, kun vastavuoroisesti teidän lainsäädäntö ei salli teidän auttavan meitä, jos me puolestamme tarvitsisimme apua? Kuinka te vastaisitte meille, jos me pyytäisimme teiltä vastavuoroisesti apua? Avustaisitteko varmasti, koska Venäjä on naapurimaanne ja se on nimenomaan Venäjä, joka nyt olisi loukannut meidän itävaltalaisten ja irlantilaisten suvereniteettia. Taloudellista apua saatte ja Venäjä-pakotteethan ovat olleet voimassa jo jonkin aikaa, sotilaallista apua ette saa. Emme auta teitä sotilaallisesti, kun teitä ei auta Natokaan, emme myös halua sotkea Naton voimassa olevaa sotilasstrategiaa.”

Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen on kirjattava ne lainsäädäntöuudistukset, joita solmitut sopimukset ja joita tulevaisuudessa solmittavat sopimukset meiltä edellyttävät mukaan lukien mahdollinen Nato-jäsenyys. Tarvittava lainsäädäntötyö on tehtävä viivyttelemättä.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka perustuu pitkälti oletuksiin ja hyvään uskoon, ei niinkään sitoviin ja allekirjoitettuihin sopimuksiin. Toivottavasti ei ole pyritty luomaan perusteetonta turvallisuudentunnetta.