Hyväksymmekö Venäjän uuden etupiirin Euroopassa?

Venäjällä on suuri halukkuus palata Euroopassa kylmän sodan aikaiseen geopoliittiseen tilanteeseen ja poliittiset toimet on viritetty sen mukaan. Venäjän politiikan päämäärä on luoda maan eurooppalaisiin rajoihin liittyvä etupiiri, johon kuuluvien valtioiden ei tulisi kokea EU- tai Nato-jäsenyyksien kautta mieltymystä länteen. Kysymys on Venäjän vasallivaltioiden synnyttämisestä uudelleen.

Venäjä on valmis käyttämään kaikkia taloudellisia ja poliittisia keinoja pitääkseen jäljellä olevat lähiulkomaansa lännen vaikutuspiirin ulkopuolella. Ukrainan tilanne on osoittanut, että Venäjä on valmis käyttämään myös sotilaallista voimaa. Voimavaroja päämäärän saavuttamiseen ei säästellä, ja keinovalikoima on rajoittamaton.

Kun tarkastellaan Venäjän nykytoimia vanhoissa neuvostotasavalloissa, on syytä muistella tapahtumia neljännesvuosisata sitten.

Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti joulukuun 21. päivänä 1991. Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui rauhanomaisesti eikä Neuvostoliitosta muodostuneiden valtioiden ja eri kansojen välille syntynyt vakavia yhteenottoja. Venäjän näkökulmasta sen turvallisuuteen vaikuttavia asioita jäi kuitenkin lopullisesti ratkaisematta.

Neuvostoliiton hajotessa Venäjän poliittisissa piireissä esitettiin erityisesti Kazakstanille ja Ukrainalle alue- ja rajavaatimuksia Pohjois-Kazakstaniin sekä Krimiin ja Itä-Ukrainaan liittyen. Jyrkimmissä venäläiskannanotoissa Ukrainan olisi pitänyt luovuttaa Itä-Ukrainan ja Krimin alueiden lisäksi myös Odessan alue aina Transnistriaan saakka.

Kazakstan ja Ukraina pitivät Venäjän kannanottoja kiristyksenä, ja ne herättivät epäluottamusta Venäjää kohtaan. Itsenäisten valtioiden yhteisöä perustettaessa Ukraina sai laajat varaukset liittosopimukseen säilyttääkseen suvereenisuutensa. Ydinaseista luopuminen ei ollut itsestäänselvyys, Ukraina edellytti turvatakuita sekä Venäjältä että Yhdysvalloilta.

Nyt Venäjä käy Ukrainassa sotaa päämääränä estää maan liittyminen EU:hun ja Natoon. Venäjä on harjoittanut nykyistä lähiulkomaapolitiikkaansa Ukrainassa ja Georgiassa jo vuodesta 2004, jolloin maat olivat ensi kertaa lähentymässä länteen. Georgiassa länsisuuntautumisen ensimmäinen erä päättyi epäonnistumiseen vuonna 2008 ja Ukrainassa vuonna 2010. On menossa länsisuuntautumisen toinen erä.

Vielä vuoden 2013 alkupuolella Armenia oli suuntautunut länteen, mutta maa hylkäsi EU-integraation yhdessä yössä presidentti Serž Sargsjanin ja presidentti Putinin tapaamisen jälkeen syksyllä 2013. Armenia ei ollut enää halukas EU:n assosiaatiosopimukseen ja Armeniasta tuli Euraasian unionin jäsenmaa vuoden 2015 alusta.

Armenialaisoppositiopoliitikko Parvys Hayrikjan mukaan Venäjä oli tehnyt syksyn 2013 neuvotteluissa Armenialle selväksi: jos Armenia ei ole Venäjän kanssa, sitä ei kohta enää ole olemassa. Azerbaidžan voi aloittaa sodan ja Turkki tukee sitä.

Venäjä oli juuri myynyt Azerbaidžanille runsaasti aseita, joten Armenialla oli syytä ottaa Venäjän kannanotot toisissaan. Armenian uhka oli, että Azerbaidžan pyrkisi ratkaisemaan aseellisesti armenialaisenemmistöisen Vuoristo-Karabahin konfliktin.

Vuoden 2013 jälkipuoliskon voidaan katsoa olevan ratkaisevan ajankohdan Venäjän lähiulkomaiden suuntautumiselle joko EU:hun tai Euraasian unioniin. Venäjä käytännössä pakotti Armenian Euraasian unionin jäsenyyteen, kun sen sijaan Georgia ja Ukraina sekä myös Moldova solmivat omaehtoisesti vapaakauppa- ja assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa.

Vuoden 2015 alussa toimintansa aloittaneen Euraasian unionin tarkoitus on sitoa lähiulkomaita Venäjän turvallisuusvaatimuksiin, eikä unionihankkeella ole taloustoimintaa parantavaa perustaa. Kooltaan suuren ja strategiselta asemaltaan merkittävän Ukrainan jääminen sivuun unionista oli Venäjälle raskas pettymys, jota se ei vieläkään ole niellyt. Venäjä edelleen riitauttaa Ukrainan EU-vapaakauppasopimusta suhteessa IVY-maiden vapaakauppasopimukseen, jossa Ukraina on osapuolena.

Venäjän käsitys edelleen myös on, että vuoden 2013 lopussa alkanut Ukrainan kansannousu Maidanilla oli EU:n ja ennen kaikkea Yhdysvaltain aikaansaannosta. Venäjä uskoo, että länsi olisi valmis toimimaan yhtä häikäilemättömästi kuin mitä se itse oli valmis toimimaan esimerkiksi Armenian suhteen ja että EU-maille EU:n laajeneminen olisi itsetarkoitus.

Toteuttaakseen politiikkaansa Venäjällä on siis taito asettaa lähiulkomaissaan olevia kansoja vastakkain niin, että se palvelee Venäjän etuja kuluttamatta Venäjän omia voimavaroja, siitä esimerkkeinä Ukraina ja Armenia.

Venäjän lähiulkomaiksi luetaan vanhoista neuvostotasavalta-alueista muodostuneet valtiot Azerbaidžan, Armenia, Georgia, Ukraina, Moldova ja Valko-Venäjä, mutta samaa politiikkaa Venäjä noudattaa myös Suomen suhteen Nato-jäsenyysasiassa. Sen sijaan Nato-jäsenyyksien perusteella Venäjän naapurimaista Norjan, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan asemaa voidaan pitää vakaana.

Ukrainan ja Armenian esimerkit edellä kuten myös Euroopan jäätyneet konfliktit osoittavat, että Venäjällä on valmius erittäin kovaotteiseen politiikkaan, kun kysymys on Venäjän lähiulkomaista. Ihmishenkiäkään ei säästellä.

Kuinka sitten lännen tulisi reagoida Venäjän harjoittamaan lähiulkomaapolitiikkaan?

Ukrainassa ratkaistaan nyt Venäjän lähiulkomaiden kohtaloa ja itsemääräämisoikeutta pitkälle tulevaisuuteen, mikä on valtioiden vapaus valita. Länsivaltojen olisi kyettävä vastaamaan rehellisesti vain yhteen kysymykseen: sallitaanko Venäjälle uusien vasallivaltioiden muodostuminen Eurooppaan? Politiikka on sitten vain mitoitettava annetun vastauksen perusteella.

Mikäli länsivallat eivät hyväksy Venäjän vasallivaltioiden jälleensyntymistä Eurooppaan, pitää olla valmius myös sotilaallisen voiman käyttöön. Nykyisenlaisella pakotepolitiikalla ei ole riittävää vaikuttavuutta.