Onko Suomen Nato-jäsenyys ylipäätään enää mahdollista?

Minskissä sovittiin perjantaina 13-kohtainen tulitaukosopimus Ukrainan sotaan liittyen. Yleinen tulkinta on, että Venäjä sai Minskissä sovitusta haluamansa, länsivallat ja Ukraina eivät.

Lännessä ei oikein vieläkään tajuta, mistä Ukrainassa on nyt kysymys. Oli pitänyt tajuta viimeistään vuonna 2008, ehkäpä jo 2004, jolloin Venäjän politiikassa tapahtui ensimmäiset muutokset.

Pohjimmainen kysymys on, sallitaanko etenkin Euroopan kaakkoisosissa Venäjän rajaan liittyen vanhoilla neuvostoliittoalueilla ja neuvostotasavalloissa enää maiden Nato-jäsenyyksiä ja EU-jäsenyyksiä. Asia koskee myös Suomea Venäjän Natoon kuulumattomana rajavaltiona.

Venäjän Natoon kuulumattomia rajavaltioita ovat Azerbaidžan, Georgia, Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi sekä myös Armenia. Vain Valko-Venäjä on täysin omaehtoisesti luonut tiiviin yhteistyön Venäjän kanssa. Nato-jäsenyyksien perusteella Venäjän naapurimaista Norjan, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan asemaa voidaan pitää vakaana, vaikkakin etenkin Baltian maissa Euroopan turvallisuustilanne huolestuttaa Nato-jäsenyyksistä huolimatta. 

Tarkastellaanpa Armenian, Georgian ja Ukrainan sekä hieman myös Suomen turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Venäjän rajanaapureina. Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan pääagenda on estää naapurimaiden liittyminen EU:hun ja jatkona Natoon. Toimet voivat olla taloudellisia ja myös sotilaallisia. Lähtökohtaisesti mitään toimintatapaa ei kaihdeta päämäärän niin vaatiessa.

Vuonna 2004 Nato laajeni 7 maan voimin. Vanhoista neuvostotasavalloista Natoon liittyivät Viro, Latvia ja Liettua. Muut maat olivat vanhoja Varsovan liiton jäsenmaita Sloveniaa lukuun otattamatta.

Ukrainassa Viktor Juštšenko valittiin länsimielisenä oppositioehdokkaana vuoden 2004 presidentinvaaleissa presidentiksi voitettuaan Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytšin. Georgiassa vuoden 2004 presidentinvaaleissa puolestaan valtaan nousi niin ikään länsimielinen Mikheil Saakašvili.

Molemmat presidentit ajoivat maittensa EU- ja NATO-jäsenyyksiä. Ukrainalla oli Juštšenkon aikana hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja länteen, Saakašvililla oli lisäksi hyvät suhteet presidentti George Bushiin.

Naton Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008 käsiteltiin sekä Georgian että Ukrainan Nato-jäsenyyshakemuksia. Yhdysvallat presidentti Bushin johdolla olisi ottanut maat jäseneksi, läntinen Eurooppa Ranskan ja Saksan johdolla estivät jäsenyydet. Nato-maat lupasivat kyllä sinänsä Bukarestin huippukokouksessa Georgialle ja Ukrainalle Nato-jäsenyyden, kuitenkin ilman jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa tai selkeää aikataulua puolustusliiton täysjäseneksi hyväksymisestä. Tosiasiallisesti kyse oli Nato-jäsenyyshakemuksien hylkäyksestä.

Venäjä vastasi ensimmäisen kerran kyseisten maiden Nato-haaveisiin Georgian sodalla elokuussa 2008, lopputuloksena vakiinnutettiin Etelä-Ossetian ja Abhasian jäätyneet konfliktit.

Tuskin nykyistä Ukrainan sotaa olisi tullut, jos vuoden 2008 tapahtumat olisivat menneet Yhdysvaltain mielen mukaisesti. Nyt molemmat maat ovat olleet tai ovat sodassa Venäjän kanssa, Georgia vuonna 2008 ja Ukraina vuodesta 2014.

Georgian ja Ukrainan esimerkit osoittavat, että Venäjä on valmis käyttämään äärimmäistä sotilaallista voimaa estämään rajanaapureittensa lähentymisen länteen.

Vielä vuoden 2013 alkupuolella Armenia oli suuntautunut länteen, mutta maa hylkäsi EU-integraation yhdessä yössä presidentti Serž Sargsjanin ja presidentti Putinin tapaamisen jälkeen syksyllä 2013. Armenia ei ollut enää halukas EU:n assosiaatiosopimukseen ja Armeniasta tuli Euraasian unionin jäsenmaa vuoden 2015 alusta.

Armenialaisoppositiopoliitikko Parvys Hayrikjan mukaan Venäjä oli tehnyt syksyn 2013 neuvotteluissa Armenialle selväksi: jos Armenia ei ole Venäjän kanssa, sitä ei kohta enää ole olemassa. Azerbaidžan voi aloittaa sodan ja Turkki tukee sitä.

Venäjä oli juuri myynyt Azerbaidžanille runsaasti aseita, joten Armenialla oli syytä ottaa Venäjän kannanotot tosissaan. Armenian uhka oli, että Azerbaidžan pyrkisi ratkaisemaan aseellisesti armenialaisenemmistöisen Vuoristo-Karabahin konfliktin.

Armenian esimerkki osoittaa, että Venäjä on valmis käyttämään voimakasta poliittista painostusta estämään rajanaapureittensa lähentymisen länteen. Venäjä on valmis asettamaan naapurimaittensa kansoja vastakkain niin, että asetetut päämäärät saavutetaan vähäisin omin voimavaroin, Armenian tapauksessa vastakkain asetettiin armenialaiset ja azerit.

Lännen olisi pitänyt jo ennen Minskin viimeisintä kierrosta periaatteellisella tasolla päättää, sallitaanko Venäjän rajanaapureille sekä kauempana olevalle Moldovalle EU- ja Nato-jäsenyyksiä Venäjän vastatoimista huolimatta, ja mitoittaa toimet tuon päätöksen mukaan. Minskin jälkeen Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyydet ovat tulevaisuudessa epätodennäköisiä. Läntinen Eurooppa ei ole halukas riittävään resursointiin Venäjää vastaan, Yhdysvallat sen sijaan olisi halukkaampi kuten jo vuonna 2008.

Etenkin Saksa ja Ranska ovat suhtautuneet kielteisesti Ukrainan auttamiseen sotilaallisesti asetoimituksin. On pelätty sodan eskaloitumista laajemmalle Ukrainassa tai jopa muualle Eurooppaan. Mahdollisia eskaloitumisalueita olisivat lähinnä jäätyneiden konfliktien alueet, Abhasia ja Etelä-Ossetia Georgiassa ja Transnistria Moldovassa, koska sekä Georgia että Moldova ovat juuri allekirjoittaneet vapaakauppa- ja assosiaatiosopimukset EU:n kanssa ja koska kysymys Venäjälle olisi juuri estää EU:n ja Naton laajeneminen Venäjän rajanaapureihin.

Pelko on kuitenkin melko turha sotilaallisesta näkökulmasta. Naton näkemyksen mukaan Venäjällä ei vielä tällä hetkellä ole riittäviä sotilaallisia resursseja Euroopassa erillisiin kahden tai kolmen rintaman sotiin, jo yksistään Ukrainassa Venäjän asevoimille on riittävästi tekemistä. Tällä hetkellä Venäjä myös näkee, että muissa rajamaissa on tilanne sellainen, ettei todellinen lisäintegroituminen länteen ole ajankohtainen ja Venäjän harjoittama politiikka on siten onnistunutta. Läntisessä Euroopassa Ukrainan aseavun epääminen on tehty melko epäuskottavin perustein, näkemykset Yhdysvaloissa ovat olleet realistisempia.

Suomi on EU:n jäsenmaa, mutta muutoin Suomen turvallisuuspoliittinen asema ei poikkea niistä vanhoista neuvostotasavalloista, jotka eivät ole Naton jäseniä. Viimeisenä turvallisuuspoliittisena oljenkortena Suomi on yhä painokkaammin alkanut vedota EU-jäsenyyteensä ja Lissabonin sopimukseen turvan tuojana. Linjaus on kirjattu myös tuoreeseen ulkoasianministeriön turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevaan katsaukseen, joka julkaistiin 13.2.2015. Suomella ei tällä hetkellä ole mitään sellaista allekirjoitettua sopimusta, joka takaisi maalle sotilasavun kriisi- ja sotatilanteessa.

Suomen asema turvallisuuspoliittisesti on nyt hankala. On yhä oletettavampaa, ettei Suomella olisi enää tosiasiallista uskallusta tai omaehtoista mahdollisuutta liittyä Natoon Venäjän poliittisten linjausten myötä. Suomen ulkopoliittinen linja on ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia poissulkevaa ja siten väärää 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä alkaen, ja nyt maksamme siitä hintaa Venäjän otteiden kiristyessä rajanaapurimaissa.

Kysymys ei ole siitä, ettei Nato ottaisi Suomea edelleen jäsenekseen vaan siitä, että Suomi itse katsoo jäsenyyden hakemisen tosiasiallisesti sopimattomaksi vallitsevissa olosuhteissa. Olemme nyt vapaaehtoisesti valmiita luovuttamaan Venäjälle ulkopoliittista päätäntävaltaa pyrkimyksenä estää mahdolliset konfliktit ja yhteenotot Venäjän suhteissa.

Viimeisen 15 vuoden aikana Suomi ei ole kyennyt täysin pitämään yllä valinnanvapauttaan omaehtoisesti tekemisensä linjausten vuoksi eikä ole käyttänyt oikeana ajankohtana hyväkseen niitä mahdollisuuksia, jotka sille olisivat olleet turvallisuutta lisääviä pitkällä aikavälillä.

Virheet tehtiin Tarja Halosen presidenttikausilla. Suomi näki itsensä Itä-Euroopan maita parempana eikä nöyrtynyt hakemaan Nato-jäsenyyttä muiden mukana silloin, kun se olisi ollut helpointa vuosina 1999, 2004 tai 2009.

Suomi halusi erottua muista Itä-Euroopan maista ja nyt se todella erottuu kuuluessaan samaan ryhmään niiden entisten neuvostototasavaltojen kanssa, jota eivät ole Naton jäseniä. Suomen ulkopolitiikka on siis ollut turvallisuuden kannalta virheellistä eikä Suomen etujen mukaista pitkällä aikavälillä. Turvallisuus- ja etenkin sotilaspoliittisesti Suomi on harmaalla alueella Kaakkois-Euroopan vanhoista neuvostoliittoalueista muodostuneiden valtioiden kanssa.

Edellä on selvitetty kolmella esimerkkimaalla, mistä oikein on kysymys tämän hetkisessä Venäjä-politiikassa: Venäjälle tärkein kysymys on estää Naton ja EU:n laajeneminen Venäjän rajoille.

Lännelle kysymys on kunkin valtion itsemääräämisoikeudesta ja vapaudesta valita. Kumpi saa tahtonsa läpi ja kumpi haluaa enemmän? Vaikuttaa siltä, että Venäjä haluaa enemmän kuin läntinen Eurooppa, ja saa tahtonsa läpi, aluksi nyt Ukrainassa taas kerran.