Suomi on nyt siis luopumassa sotilaallisesta liittoumattomuudesta

Valtioneuvoston selonteossa (Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012) Suomen puolustuspolitiikka määritellään sanatarkasti: Suomi huolehtii jatkossakin omasta puolustuksestaan. Puolustusratkaisu perustuu koko maan kattavaan alueelliseen puolustusjärjestelmään.

Sama turvallisuuspolitiikan sisältö sotilaallisesta liittoumattomuudesta on kirjattu Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa-sanonnalla myös hallitusohjelmiin ja kuultu Suomen ulkopoliittisen johdon lukemattomista kannanotoista. Suomi on siis linjannut virallisesti, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton ja puolustaa maataan yksinään. Suomella ei tällä hetkellä myöskään ole mitään sellaista allekirjoitettua sopimusta, joka takaisi muiden maiden sotilasapua kriisi- ja sotatilanteessa.

Suomi ja Ruotsi julkaisivat puolustusministeriensä johdolla tiistaina 17.2.2015 Tukholmassa maiden välisen puolustusyhteistyön kehittämistä koskevan loppuraportin. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien laatimassa raportissa ehdotetaan, että maiden pitäisi voida toimia sotilaallisesti yhdessä kriisitilanteissa ja konflikteissa. Puolustusliitto tai yhteispuolustus olisi ehdotusten toteutuessa käytännössä mahdollinen, jos näin vain poliittisesti erikseen päätettäisiin.

Toteutuessaan loppuraportilla on Suomen puolustuspoliittiseen linjaukseen erittäin suuri ja käänteentekevä merkitys. Puolustusyhteistyön poliittinen hyväksyntä merkitsisi toisesta maailmansodasta lähtien voimassaolleen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen linjauksen muuttumista sotilaallisesta liittoumattomuudesta sotilaalliseen liittoutumiseen. Linjauksen muutos mahdollistaisi sinänsä myös Nato-jäsenyyden.

Olisi vielä erikseen määriteltävä, milloin puolustusyhteistyö katsottaisiin niin tiiviiksi, ettei Suomea enää voitaisi määrittää sotilaallisesti liittoumattomaksi.

Liittoutuneena Ruotsiin tai muihin länsimaihin Naton perussopimuksen kautta Suomi ei huolehtisi enää omasta puolustuksestaan vain yksin, vaan voisi nojautua myös rajojen ulkopuolelta tulevaan sotilaalliseen apuun.

Jos Suomi voisi liittoutua Ruotsin kanssa, miksi se ei voisi sitten liittoutua muiden läntisten maiden kanssa hakemalla Naton täysivaltaista jäsenyyttä? Missä kulkee Suomen asettamat rajat liittoutumisessa? Asettaako rajat Suomi itse vai Venäjä?

Lähihistoriaa tarkasteltaessa Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linja voidaan määrittää melkeinpä yhdellä lauseella: Suomi on valmis tekemään kaiken sen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön, joka ei ärsytä ja suututa Venäjää. Venäjän ärsyttämisessä kulkee se raja, jota Suomi omaehtoisesti päättäen ei toistaiseksi ole ylittänyt.

Suomi liittyi EU:hun turvallisuuspoliittisista syistä. Suomi otti euron käyttöön turvallisuuspoliittisista syistä. Suomi on nyt tiivistämässä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa turvallisuuspoliittisista syistä. Suomi halusi laajempaan puolustuspoliittiseen Nordefco-yhteistyöhön Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin kanssa turvallisuuspoliittisista syistä.

Toisaalta Suomi ei laskeudu Yhdysvaltain ja Ruotsin kanssa pidettävässä ilmaharjoituksessa Viron Ämariin turvallisuuspoliittisista syistä. Suomi ei myöskään lentovalvonut Islannin ilmatilaa aseiden kanssa turvallisuuspoliittisista syistä. Suomi ei uskalla turvallisuuspoliittisista syistä myöntää, että Venäjällä on Ukrainassa asevoimia ja on siten sotaosapuoli. Suomi ei liity Natoon turvallisuuspoliittisista syistä.

Edellä mainitut kuvastavat turvallisuuspoliittisista syistä omaehtoisesti Suomen asettamia toimintamahdollisuuksiensa rajoja: mitä Suomi katsoo voivansa tehdä ja mitä ei.

Vaikka Suomen ulkopoliittinen johto ei koskaan ole asiaa myöntänyt, on Suomella ollut ja on edelleen turvallisuusvajetta, jonka täyttämisessä on ongelmia. Nyt kokeillaan yhteistyötä Ruotsin kanssa, kun paljon muita mahdollisuuksia ei enää ole jäljellä Venäjän lisätessä sotilaallista suoristuskykyään rajojemme lähettyvillä.

Tarkastellaanpa hieman Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen linjan perusteita Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mitkä ovat olleet harjoitetun linjan päämäärät ja keinot, ja mikä merkitys on ollut pohjoismaisella yhteistyöllä mukaan lukien Baltian maat ja Itämeren ympäristö. Euroopan muuttuneessa turvallisuustilanteessa haluamme edelleen ajatella turvallisuuttamme hieman kylmän sodan ajan tavoilla ja opeilla, elämme hieman vielä menneessä maailmassa.

Kalevi Sorsan lehtikirjoitus Turun Sanomissa 29.12.1996 otsikolla Suomen tulee välttää jäämästä umpilisäkkeeksi EU:n koilliskolkkaan kuvaa edelleenkin hyvin niitä Suomen linjauksia, joihin ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu etenkin SDP:ssä Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen johdolla ja Keskustassa Paavo Väyrysen johdolla on pohjautunut ja pohjautuu edelleen.

Sorsan vuoden 1996 lopulla laatiman kirjoituksen mukaan Naton laajentuminen itään olisi ongelma, joka heijastuisi pysyvästi Itämeren alueelle. Sorsa näki huolena erityisesti, että Venäjä olisi Itämerellä ahdettu Suomenlahden perukoille ja Kaliningradiin. Vielä vuonna 1996 Sorsa ei uskonut, että Baltian maat liittyisivät tulevaisuudessa Natoon, mutta Baltian tyhjiö täytteisiin sotilaallisesti tai maista tulisi idän ja lännen välisiä puskurivaltioita. Sorsa katsoi myös, että ellei Itämeren rantavaltiot kykenisi luomaan turvallisuusyhteisöä keskenään, Suomi jäisi ”umpilisäkkeeksi” EU:n koilliskolkkaan. Jos Itämeren turvallisuusyhteisö puolestaan syntyisi, Sorsan mukaan Suomella olisi siinä keskeinen rooli.

Itämeren maista Puola liittyi Natoon vuonna 1999 ja Baltian maat vuonna 2004. Turvallisuusyhteisö on siis syntynyt pitkälti Naton puitteissa, Itämeren ja Fennoskandian maista vain Suomi, Ruotsi ja Venäjä eivät tällä hetkellä kuulu Natoon. Suomi ei siis tällä hetkellä ole mukana Sorsan kaipaamassa Itämeren turvallisuusyhteisössä, jonka nyt tosiasiallisesti muodostaa Nato.

Suomelle lähiympäristöä koskeva turvallisuus- ja puolustuspoliittinen kysymys on edelleen pyrkimys luoda turvallisuusyhteistyötä Itämeren alueelle niin, ettei Venäjä olisi ahdettu pois Itämereltä. Presidentti Niinistö on useaan otteeseen todennut, ettei Itämerestä saa tulla Naton sisämeri.

Tosiasia kuitenkin nyt on, että Suomi on nyt jäämässä ”umpilisäkkeeksi” EU:n koilliskolkkaan, mitä aikanaan niin kovasti Sorsan johdolla pelättiin. Perusongelma on, että Suomi ja Ruotsi eivät edelleenkään uskalla nähdä Natolle sitä roolia, mikä olisi koko Pohjolan turvallisuuspolitiikalle eduksi.

Vain Nato voi olla toimiva turvallisuutta luova turvallisuusyhteisö Itämeren ympäristössä Venäjän Nato-vastaisista kannoista huolimatta. Vain Nato voi luoda Itämeren ympäristössä Pohjoismaille ja Baltian maille uskottavan sotilaallisen vastavoiman voimakkaasti varustautuvaa Venäjää vastaan. Venäjä voi kyllä omaehtoisesti päättää, millaisen roolin se ottaa itsellensä Itämeren ympäristössä suhteessa Natoon.

Monet asiat, joilla Suomi härkäpäisesti valitsemaansa linjaa noudattaen on yrittänyt perustaa ja parantaa turvallisuuttaan, ovat osoittautuneet toimimattomiksi. Esimerkeiksi voidaan ottaa vaikkapa EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka puolustuksen osalta tai vaikkapa Nordefco-yhteistyö. Turvallisuuspolitiikassa olemme olleet vain Nato-korvikkeita hakemassa.

Suomelle ja Ruotsille EU:n turvallisuuspolitiikka on ollut kriisinhallintapolitiikkaa ja Nato-politiikka on ollut rauhankumppanuuspolitiikkaa. EU-aloitetehtailussa Suomi ja Ruotsi olivat aktiivisia heti liittymisen jälkeen juuri sotilaallisen kriisinhallinnan alalla. Maat ovat onnistuneet hyvin, jos päämääränä on ollut Naton pitäminen erillään EU:n päätöksenteosta ja sotilasvoimiin perustuvan kovan yhteisen puolustuksen torjuminen.

Sotilaallinen kriisinhallinta ei ole tehnyt EU:n turvallisuuspolitiikasta Venäjään vaikuttavaa ja juuri tästä on ollut kysymys Suomen ja Ruotsin EU-turvallisuuspolitiikan tavoitteissa. Suomen aloitehistoriasta löytyy lukuisia esimerkkejä 1960-luvun ydinaseettomasta pohjasta 1990-luvun pohjoiseen ulottuvuuteen, joiden päämäärä on ollut viedä laajempaa turvallisuuspoliittista ajattelua itselle sopivaan suuntaan suhteessa Venäjään. Turvallisuuspolitiikassa Suomi ja Ruotsi ovat pyrkineet sitouttamaan muita sitouttamatta itseään.

Nato Defence Collegen (NDC) laatiman Reseach paper-raportin (101/2014) mukaan Yhdysvallat ei lämpene pohjoismaiden sotilaalliselle yhteistyölle Nordefcossa, Tanska sai yhteistyötä vaivoin eteenpäin, kun hanketta käynnisteltiin. Erityisesti Nordefcon Nordic Vision 2020 hankkeeseen liittyen on tullut Yhdysvalloista kielteistä palautetta ja sen takia Nato-Pohjoismaat (Tanska, Norja ja Islanti) ovat jäämässä taka-alalle.

Yhdysvalloissa ei Ukrainan kriisioloissa katsottu hyvällä Nato-Pohjoismaiden liian läheistä yhteistyötä ei-Nato-Pohjoismaiden kanssa. Joulukuussa 2013 Norja kaatoi Ruotsin kanssa kaavailun Archer-tykkihankkeen. Norja päätti myös kutsua virkailijat kotiin Ruotsin pääesikunnasta, Norja sanoi julkisuudessa yksiselitteisesti priorisoivan Nato-yhteistyön.

Aikataulut Nordefco-asian ja Suomi-Ruotsi-puolustusyhteistyön kehityksessä yhteensopivat hyvin, muutos Nato-Pohjoismaiden kannoissa tapahtui vuoden 2013 lopulla, kun Naton raportti julkaistiin maaliskuussa 2014 ja Suomi ja Ruotsi päättivät puolustusyhteistyön tiivistämisestä tammikuussa 2014 presidentti Niinistön suulla (Sälen, Ruotsi, 12.1.2014). Ukrainan kriisi ja sodan synnyttämät turvallisuuspoliittiset haasteet ovat Nato-kantojen takana: Natoon joko kuulutaan tai ei kuuluta, turvallisuuspoliittisia rusinan poimijoita ei sallita.

Nyt Nordefco on käytännössä jo kuivunut kokoon ja juuri tämän vuoksi Suomi ja Ruotsi ovat tiivistämässä puolustuksellista yhteistyötä kahden kesken keskenään, muita vaihtoehtoja ei käytännössä enää ole jäljellä Nato-jäsenyyden ulkopuolella.

Luoko Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö ratkaisun Suomen kokemaan sotilaalliseen turvallisuusvajeeseen Venäjän rajanaapurina? Jos Venäjä ei koe Suomen ja Ruotsin välistä puolustus- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä uhkana, onko sillä todella puolustuskykyä radikaalisti lisäävää merkitystä?

Ydinkysymys Venäjälle on, käytättäisikö kolmas osapuoli Suomea hyökkäysreittinä Venäjälle. Tosiasia on, ettei kriisitilanteessa Suomella enää ole tosiasiallisesti omaehtoista valintaa tuossa asiassa antamiensa sitoumusten puitteissa.

Venäjä tietää, ettei Suomen ja Ruotsin yhteistyöllä asekaluston määrä lisäänny ja siten sotilaallisen suorituskyvyn paraneminen tehokkuuden kautta on marginaalista, ei ainakaan kertaluokkaista suhteessa Venäjän asevoimiin. Venäjä ei toistaiseksi ole kokenut Suomen ja Ruotsin keskinäistä yhteistyötä uhkaksi ja kun Venäjä ei koe uhkaa, ei se Suomen ja Ruotsin keskinäiseen puolustusyhteistyöhön myöskään reagoi. Vain Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon saattaisi maiden puolustuskyvyn tasolle, joka tuottaisi Venäjälle päänvaivaa.

Ruotsi ei siis luo ratkaisua Suomen sotilaalliseen turvallisuusvajeeseen. Toki sotilaallinen suorituskyky paranisi, mutta Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö ei lisää sotilaallista suorituskykyä siihen mittaan, mitä Venäjän varustautuminen edellyttäisi.

Jos Suomi joutuisi Natoon kuulumattomana maana Venäjän intervention kohteeksi vastaavasti kuin Ukrainana on nyt joutunut, Suomen Nato-jäsenettömyys ei olisi ongelma vain Suomelle vaan myös kaikille muille Euroopan maille, niin Nato- kuin myös EU-maille Ukrainan tapaan. Suomen saama apu itsestäänselvyytenä ei todellakaan olisi itsestäänselvyys, päinvastoin. Natoon kuulumattomana olemme tosiasiassa nyt itse puskurivaltio ja sotilaallisesti harmaalla vyöhykkeellä oleva valtio, jollaiseksi Sorsa epäili aikanaan Baltian maita.

Jos Suomi luopuu sotilaallisesta liittoumattomuudestaan, miksi sitten Nato-jäsenyys ei parantaisi turvallisuuttamme vastaavin perustein kuin mitä Suomen ja Ruotsin välinen puolustus- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö parantaisi?

Kysymys Suomen ja Ruotsin välisessä puolustusyhteistyössä on siitä, ettei Suomi uskalla ryhtyä Nato-jäseneksi, ja ihan kaikkea muuta puliveivausta kokeillaan korvikkeena. Ainoa myönteinen seikka puolustusyhteistyössä olisi, jos yhteistyön seurauksena Suomi luopuisi sotilaallisesta liittoumattomuudestaan niin, että myös Nato-jäsenyys olisi mahdollinen.