Nato-selvityksen laadinta ensi vaalikaudella on nyt päätetty, viimein!

Suomi pitää itseään vanhana ja vahvana länsimaana. Kun katsoo Suomen historiaa länsi-integraatiossa, ei kaikki ole ollut suinkaan itsestään selvää. Integraatiokiirettä ei ainakaan ole pidetty. Kysymys länsi-integraatiossamme on ollut, olemmeko uskaltaneet tehdä ratkaisumme itse omista lähtökohdista vai olemmeko antaneet itäisen suurvaltanaapurimme ne tehdä.

Tosiasiassa Suomen länsi-integraatio on ollut suurta tuskien taivalta. Integraatiohistoriassa näkyy selkeästi myös Suomen ja Ruotsin eritahtisuus. Ruotsi on ollut toimissaan monin kerroin enemmän länsimaa kuin Suomi. Se on Ruotsi, joka on vienyt edellä, ja se on Suomi, joka on vikissyt perässä.

Alkujaan vuonna 1948 perustetun OEEC:n keskeisin tehtävä oli hallinnoida amerikkalaisen Marshall-avun jakamista sodan runtelemalle Euroopalle. OECD perutettiin OEEC:n pohjalle vuonna 1961. Suomi liittyi OECD:hen vuonna 1969, kun vastaavasti Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1961. Suomi ei koskaan ottanut vastaan OEEC:n kautta Marshall-apua, vaikka tyrkytetty apu olisi ollut tarpeen, Neuvostoliitto ei apua Suomelle sallinut. Suomen OEEC/OECD-jäsenyyden ”harkinta” kesti siis 21 vuotta.

Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 1989 Neuvostoliiton ollessa luhistumassa, kun puolestaan Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1949. Suomen Euroopan neuvosto-jäsenyyden ”harkinta” kesti siis 40 vuotta.

Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon vuonna 1955 Euroopan taivaalla puhaltaessa liennytyksen tuulet, kun muut neljä pohjoismaata perustivat järjestön jo vuonna 1952. Suomen Pohjoismaiden neuvosto-jäsenyyden ”harkinta” kesti siis 3 vuotta.

Suomesta tuli Eftan liitännäisjäsen vuonna 1961 ja täysjäsen vasta vuonna 1986, kun Neuvostoliitossa oli alkanut vuodesta 1985 Gorbatšovin valtakausi ja orastava glasnost-aika. Suomen Efta-jäsenyyden ”harkinta” kesti siis 25 vuotta. Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1960.

Suomi solmi vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa vuonna 1973 ja maasta tuli EU-jäsen vuonna 1995, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja tilalle oli tullut Venäjä. Suomen täydellinen integroituminen Euroopan keskeiseen taloustoimijaan kesti 22 vuotta. Itse EU-jäsenyysprosessi hajoavan itänaapurin rinnalla 1990-luvun alkuvuosina sen sijaan eteni nopeasti, kiitos Ruotsille. Ruotsi teki meille riittävän pakon hakea EU-jäsenyyttä hakemalla itse jäsenyyttä salaa meistä. Ilman Ruotsin tuontapaista toimintaa Suomesta ei olisi tullut koskaan EU:n täysjäsentä. Kun Ruotsi laittoi EU-hakemuksen sisään heinäkuussa 1991, Suomen hakemus saapui Brysseliin maaliskuussa 1992. Tässä tapauksessa "harkinta-aika" oli poikkeuksellisen lyhyt, vain 9 kuukautta. Ruotsin aikaansaama pakko Suomelle täytti hyvin tehtävänsä.

Edellä olevissa esimerkeissä kysymys on myös Suomen suomettumisesta: mistä asioista Suomi voi päättää vapaasti itse vain omista lähtökohdistaan vai voiko ollenkaan.

Suomi on toteuttanut vain sen integroitumisen, josta se luulee tai on luullut Venäjän tai Neuvostoliiton olevan hermostumatta. Suomi on uskaltanut käyttää hyväkseen ne maailmanpolitiikan suvantovaiheet, jotka Neuvostoliitto tai Venäjä on Suomelle suonut. Näitä suvantovaiheita tai itänaapurin heikkousaikoja ovat olleet esimerkkeinä Nikita Hruštšovin hallintokauden alku 1950-luvun puolivälissä, jolloin Suomi sai myös Porkkalan sekä pitempi ajanjakso 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun lopulle, jolloin olivat Gorbatšovin glasnost, Neuvostoliiton hajoaminen ja Boris Jeltsinin länsimyönteisyyskausi.

Suomen omalla käyttäytymisellä ei ole ollut mitään merkitystä eikä sillä ole ostettu mitään.

Historian valossa emme ole olleet tosiasiallisesti täysin itsenäisiä tehden ratkaisumme vain omista lähtökohdista. Toimimme edelleenkin vanhasta muistista suhteessa Venäjään niin kuin olemme toimineet koko sodan jälkeisen ajan. Mikään ei ole muuttunut käyttäytymisessämme sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Kuinka paljon ylivarovaisella toiminnallamme olemme menettäneet hyvinvointia ja turvaa?

Integraatiohistoriamme myös osoittaa, että teemme päätökset yleensä vain viimeisen pakon edessä ja sitten myöhemmin huomaamme, ettei päätökseen liittynytkään mitään dramatiikkaa, mitä niin kovasti aluksi pelkäsimme. Hyvä esimerkki tästä on EU-jäsenyyshakemus 1990-luvun alussa.

Suomesta tuli Naton rauhankumppani vuonna 1994 ajankohtana, jolloin Boris Jeltsinin johtamalla Venäjälläkin puhuttiin maan liittymisestä Natoon ja tai vähintään entistä tiiviimmästä yhteistyöstä. Suomi on ollut myös Euroatlanttisen kumppanuusneuvoston jäsen sen perustamisesta lähtien vuodesta 1997. Suomen ja Naton välisiä suhteita määrittää tällä hetkellä myös viime vuonna allekirjoitettu isäntämaasopimus. Suomen Nato-jäsenyyden ”harkinta” on kestänyt nyt siis jo 21 vuotta eikä valmista ole vieläkään tullut.

Suomen Nato-jäsenyys on se viimeinen niitti, joka vielä puuttuu Suomen länsi-integraatiossa. Länsi-integraation viimeisessä haasteessa ajamme edelleen samalla raiteella kuin mitä olemme ajaneet jo kahden vuosikymmenen ajan. Samalla raiteella ja vaihteella ajavat ennen kaikkea Suomen vasemmistovoimat.

Suomi teki ensimmäisen Nato selvityksen vuonna 2007, jolloin valtaa maassa piti Matti Vanhasen (kesk.) toinen hallitus ja ulkoministerinä toimi Nato-jäsenyysmyönteinen Ilkka Kanerva (kok.).

Selvitys oli silloiseen sisäpoliittiseen tilanteeseen sovitettu, selvityksessä ei esitetty arviota Naton tai Suomen toimintaympäristöstä ja uhkakuvista eikä siihen sisältynyt suosituksia. Selvitys oli enemmän tilannekatsaus kuin johtopäätöksiä ja suosituksia tulevaksi turvallisuusratkaisuksi sisältävä asiakirja, joka helpottaisi poliittista päätäntää. Kysymys oli asiakirjasta, joka tehtiin tekemisen vuoksi. Se ei herättänyt poliittisia intohimoja eikä ristiriitoja.

Vuoden 2007 Nato-selvitys ei enää vastaa lähtökohdiltaan tämän päivän tilannetta, on auttamattomasti vanhentunut, se ei ole ollenkaan voimassa oleva.

Uutta Nato-selvitystä ensi vaalikaudella kannattavat nyt eduskuntapuolueista RKP, Kristilliset, Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset. Selvityksen tekoa vastustavat Vihreät, SDP ja Vasemmisto. Tilanne on muuttunut ratkaisevasti viime keväästä, jolloin etenkin ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) oli estämässä selvityshanketta, jonka tarpeen toi esiin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps.). Nyt selvitys tulee varmuudella toteutumaan, ja sillä tulee olemaan riittävä kannatus uudessa eduskunnassa.

Suomi on siitä erikoinen maa Euroopassa, että täällä Nato-asia nähdään oikeisto-vasemmisto-asiana, kun missään muussa maassa sitä ei nähdä. Missään muualla turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ratkaisut eivät ole oikeisto-vasemmisto-kysymyksiä. Etenkin suomalaiset vasemmistopuolueet elävät vielä ummehtunutta YYA-aikaa ja näkevät Venäjän tapaan pitkälti Yhdysvallat syypäänä kaikkiin turvallisuusongelmiimme.

Oleellinen asia on, että uusi selvitys sisältää johtopäätökset ja suositukset, muuten asiakirja olisi taas merkityksetön tilannekatsaus, jossa katse on suuntautunut menneeseen aikaan, ei tulevaisuuteen.

Kun vaalit on vajaan kuukauden päästä pidetty ja hallitusohjelmaa sorvataan, on syytä varmistaa, että Nato-selvitys tehdään nyt kunnolla. Keskeisin kysymys on: mikä on meidän puolustus- ja turvallisuuspoliittinen linjamme 10 tai 20 vuodenkuluttua.

Olemmeko edelleen sotilaallisesti liittoumattomia vai tulemmeko olemaan sotilaallisesti liittoutuneita Natoon. Venäjä on viimein uskallettava nähdä niin, ettei se voi vaikuttaa päätöksentekoomme eivätkä ratkaisumme ole riippuvaisia maailmanpolitiikan suvantovaiheista, vaan pelkästään omista tarpeistamme.

Nato-maat asettavat uusille jäsenilleen tavoitteita: uuden hakijamaan jäsenyyden tulee parantaa sekä sen omaa turvallisuutta että jo jäseninä olevien Nato-maiden turvallisuutta. Turvallisuus Euroopassa pitää parantua. Voi melkeinpä sanoa, että jos meidät vain huolitaan jäseneksi, on se riittävä osoitus meille Nato-jäsenyytemme hyödyllisyydestä.

Ehkäpä viimein oikeassa muodossa suoritetusta Nato-selvityksestä tulisi käännekohta, mutta todennäköisesti tarvitsemme myös Putinin apua turvattomuuden luonnissa. Ilman ulkoapäin tulevaa riittävää pakkoa tai ilman itäisen naapurin selvää hyväksyntää Suomi ei kykene tekemään ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Jälkimmäinen ei ole enää ollenkaan mahdollista, Venäjältä ei hyväksyntää tule. Pakon meille voivat muodostaa vain Ruotsi hakemalla yksin Nato-jäsenyyttä tai Venäjä synnyttämällä meille yhä suurempaa sotilaallista uhkaa.

Ratkaiseva ajankohta on noin kahden vuoden kuluttua ensi vaalikaudella, kun Venäjä on kuluttanut kaikki vararahastonsa ja jos öljyn hintakehitys ei ole tuonut helpotusta Venäjän talouteen. Alkaako uusi Venäjän naapurimaihin kohdistuva aggressiivisuuden aalto vai romahtaako Venäjän talous Neuvostoliiton tapaan.