Suomen puolustusvelvoitteet Nato-Baltiassa

Monet suomalaispoliitikot ovat useaan otteeseen todenneet, että Suomen Nato-jäsenyys toisi Suomelle puolustusvelvoitteita Baltian maissa, etenkin Virossa. On myös todettu, että mikäli Suomi olisi mukana ilmaharjoituksissa Viron ilmatilassa, sotilaallisesti liittoutumattomana maana meidät voitaisiin sotkea jollain tasolla Baltian maiden ilmapuolustuksen ylläpitoon. Toisin sanoen jo ilmaharjoittelu Virossa voitaisiin tulkita Suomen halukkuudeksi ottaa osaa Baltian puolustamiseen, vaikka Suomi ei ole Naton jäsenmaa.

Nato piti Walesin kokousta edeltävän huippukokouksen Chicagossa toukokuussa 2012. Huippukokouksessa keskityttiin kolmeen teemaan, jotka olivat sitoutuminen Afganistanin tukemiseen (ISAF-operaation jatko), sotilaallisen suorituskyvyn ja kapasiteetin kehittäminen (Smart Defence- ja Pooling and Sharing-konseptit) sekä Naton kumppanuuksien vahvistaminen, kumppanuusohjelma oli hyväksytty huhtikuussa 2011 vuotta ennen Chicagon huippukokousta.

2010-luvun alkuvuosina Natolla oli suurta halukkuutta ottaa mukaan tiiviimmin rauhankumppanuusmaita Nato-hankkeisiin. Suomea lähellä olevia hankkeita olivat Islannin ja Baltian maiden ilmavalvonta, joihin Nato pyysi myös Suomea ja Ruotsia mukaan. Islannin ilmavalvonta oli toki ollut keskusteluissa jo aikaisemmin vuonna 2009 synnyttämättä tuolloin suurempaa mielenkiintoa Suomessa ja Ruotsissa.

Suomi tunnisti molemmat Natolle tärkeät asiat – Islannin ja Baltian maiden ilmavalvonnan – itsellensä turvallisuuspoliittisesti erittäin vaikeiksi. Varsinkin juuri nuo kaksi asiaa ovat rajanneet Suomen ja Naton välisiä suhteita.

Islannin ilmapuolustusjärjestelyt aktivoituivat Natossa pian Chicagon huippukokouksen jälkeen vuonna 2012. Suomessa poliittiset päättäjät olivat täysin erimielisiä maan osallistumisesta, päätösprosessi repi eduskuntaa sekä myös presidentin ja eduskunnan välejä.

Päätöksenteko kesti vuoden ja lopullinen päätös tehtiin vasta, kun Venäjän pääministeri Dmitri Medvedeviltä oli tullut Suomen osallistumiselle vihreää valoa marraskuussa 2012. Venäjän puolustusvoimain komentaja kenraali Nikolai Makarov oli muutamaa kuukautta aikaisemmin kesällä varoitellut Helsingin vierailullaan Suomea Nato- ja Nordefco-yhteistyöstä. Suomen lopullinen osallistumispäätös Islannin ilmavalvontaan oli varsin vesittynyt, mutta Suomi kuitenkin osallistui vaikeiden vaiheiden jälkeen Naton Islannin IAM2014-ilmavalvontaoperaatioon vuonna 2014. 

Kun Nato on pyytänyt mukaan Naton kumppanuusmaita esimerkiksi Baltian maiden tai Islannin ilmavalvontaan, kyse ei suinkaan ole ollut pyrkimyksestä jakaa perussopimuksen 5. artiklan velvoitteita Naton varsinaisten jäsenmaiden ulkopuolelle, vaan saattaa läheiset kumppanimaat yhä läheisempään Nato-suhteeseen etenkin, kun Afganistanin ISAF-hankkeen päättyminen parin vuoden päästä vuonna 2014 oli jo tiedossa vuonna 2012.

Suomen puolelta on sen sijaan oikein rajata Nato-yhteistyö niin, ettei Suomi suorita olematta Naton täysvaltainen jäsen Nato-maissa tehtäviä, jotka olisivat suoraan Naton perussopimuksen 5. artiklan alaisia. Sen sijaan harjoitustoimiin pitää osallistua aina, myös Baltian maiden alueella. Harjoitusmuotoja pidä keinotekoisesti rajata, niillä ei ole mitään poliittista viestiä.

Suomen raja Nato-yhteistyölle Nato-maiden kanssa ennen jäsenyyttä tulee olla vain perussopimuksen 5. artikla: Suomi ei osallistu 5. artiklan mukaiseen Nato-maan puolustukseen.

Kun Suomessa nyt poliitikot puhuvat Nato-kumppanuussuhteen tiivistämisestä ja syventämisestä Euroopan turvallisuustilanteen kiristyessä, ei ole ymmärretty korrelaatiota Afganistanin ISAF-operaation loppumisen ja esimerkiksi Baltian maiden tai Islannin ilmavalvontahankkeiden välillä, joille Natossa oli perusteet jo ennen nykyistä Euroopan heikkenevää turvallisuustilannetta.

Nykyisen turvallisuustilanteen pohjalta on sen sijaan saatu myönteisenä tuloksena viimein päätökseen isäntämaasopimushanke, joka oli valmistelussa Suomesta johtuen peräti vuosikymmenen ajan ja jonka loppuun saattamisen tarvittiin Suomen kannan muutos vuonna 2014 ennen Naton Walesin huippukokousta.

Suomi teki päätöksen perinteiseen tapaan pakon edessä, muutoin Nato-kumppanuus olisi ottanut askelia taaksepäin ja olisi muuttunut jopa merkityksettömäksi. Sopimuksen hyväksyntä ei ollut koskaan 10 vuoden aikana kiinni Natosta, vain Suomesta.

Nato-yhteistyössä Suomelle ovat olleet suunnattoman vaikeita ne hankkeet, joita Suomi on omaehtoisesti tulkinnut Venäjään vaikuttavaksi. Suomi uskalsi osallistua Islannin ilmavalvontaan vasta, kun pääministeri Medvedev olisi antanut osallistumiselle vihreää valoa. Suomi tietää, että osallistuminen Baltian maiden ilmavalvontaan tai pelkästään vain osallistumien Baltian maissa tapahtuvaan ilmasotaharjoitteluun ärsyttäisi Venäjää. Suomi ei uskalla osallistua sellaisiin hankkeisiin, jotka ärsyttäisivät Venäjää.

Käsitys, että Suomi ja Ruotsi joutuisivat ottamaan vastuuta Nato-yhteistyön kautta Baltian maiden puolustamisesta, on täysin virheellinen, ja sitä viljelevät Suomessa ennen kaikkea ne poliitikot, joiden Nato-suhtautuminen on perusluonteeltaan negatiivissävytteistä. Tuolla käsityksellä on Suomessa vanhat juuret, on mentävä 1990-luvulle vuoteen 1997 ja hieman sitä edeltävään aikaan.

Presidentti Boris Jeltsin ja presidentti Bill Clinton tapasivat Helsingissä maaliskuun puolivälissä 1997. Venäjän ja Yhdysvaltain keskeisin neuvottelukiista koski Naton laajenemista Itä-Euroopassa ja Baltiassa.

Suomessa oli syntynyt käsitys, että tuohon neuvotteluun liittyen olisi Venäjän ja Yhdysvaltain kesken luvassa yhteisymmärrys, että Pohjoismaat – ennen kaikkea Suomi ja Ruotsi – antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille ja pitäisivät huolen Baltian turvallisuudesta eikä entisten neuvostotasavaltojen olisi tarvetta liittyä Natoon. Noissa neuvotteluissa Suomen ja Ruotsin huolen turvatakuista Baltialle toi esille neuvotteluisäntänä toiminut presidentti Martti Ahtisaari.

Saksa ja Iso-Britannia olivat kyllä hieman aikaisemmin keväällä 1997 esittäneet julkisuudessa kannanottoja, että Pohjoismaiden tulisi ottaa enemmän vastuuta Baltian maiden turvallisuudesta. Nuo Saksassa ja Iso-Britanniassa esitetyt yleisluonteiset mielipiteet otettiin Suomessa tosissaan. Noita näkemyksiä ei koskaan esittänyt Nato eikä sen keskeinen voimavara Yhdysvallat. Venäjän reaktioiden pelossa Suomessa asia tulkittiin väärin ja ylidramaattisesti.

Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton teki selväksi Helsingissä kannan, joka Venäjän presidentti Jeltsin lopulta hyväksyi: ”Jos sovimme, ettei mikään aikaisempi neuvostotasavalta voi liittyä Natoon, se olisi huono asia meidän yrityksellemme rakentaa uusi Nato. Se olisi huono asia teidän pyrkimyksellenne rakentaa uusi Venäjä.”

Yhdysvallat oli tehnyt päätöksen ottaa Baltian maat varjelukseensa Nato-jäsenyydellä eikä siinä Suomea kaipailtu. Yhdysvallat pitää edelleenkin kyllä täyden huolen Baltiasta, mutta totta kai voidaan pyytää Suomea apuun isäntämaasopimuksen solmineena rauhakumppanina, jos Suomea kiinnostaa ja jos Suomi on osoittaa liittoutumissuhdetta Yhdysvaltoihin. Itse asiassa nyt ja tulevaisuudessa mitataan Suomen toimilla maan liittoutumishalukkuutta Yhdysvaltoihin, ja kaikki Suomen Nato-toimet kirjataan kyllä tarkasti ylös myös rapakon takana.

Suomessa olisi viimein päästävä irti siitä käsityksestä, että Suomella myös Naton jäsenmaana olisi muista jäsenmaista poikkeava velvollisuus huolehtia Baltian turvallisuudesta. Ei ole. Nato on kollektiivinen puolustusyhteisö, jossa ei korvamerkitä huolehdittavia. On typerää myös väittää, että jos sotilaallisesti liittoumaton Suomi harjoittelisi Nato-maiden kanssa Baltian ilmatilassa, siitä syntyisi Suomelle jotain puolustusvelvoitteita.

Nyt vaalien lähestyessä suomalaispoliitikot ovat kuorossa hokeneet, että Suomen suhteita Natoon on syvennettävä. Sen sijaan kukaan ei ole esittänyt, miten se tehdään. Jos Suomen ehdottomat kannat esimerkiksi Baltian suhteen eivät muutu, ei syventämisestä tule mitään. Suhteiden syventäminen edellyttää, että Suomi joutuu osallistumaan myös sellaisin hankkeisiin lähialueella, jotka voivat ärsyttää Venäjää.

Johtopäätös: Suomi haluaisi tiivistää ja syventää suhdetta Natoon Euroopan turvallisuustilanteen nopeasti heikennyttyä niin, että ennalta ehkäisevä pelotevaikutus suhteessa Venäjään vahvistuisi. Suomi ei kuitenkaan oikein tiedä, miten suhdetta voitaisiin tiivistää, eikä Suomella ole ollut halukkuutta niihin toimiin, joita Nato arvostaisi etenkin suhteessa Baltian maihin, mutta jotka toisaalta ärsyttäisivät Venäjää.

Tässäkin asiassa Suomen olisi pohjimmiltaan tehtävä perusvalinta kummalle puolelle kuulumme: kuulummeko täysin itään vai länteen. Yritämme edelleen keikkua aidan päällä kallistuen välillä länteen, välillä itään. Suomen Nato-jäsenyys on oikeastaan ainoa keino, jolla suhdetta voidaan syventää enää uskottavasti kumpaakin osapuolta hyödyttäen ja todellista turvallisuutta lisäten.