Miksi SDP on nyt kuihtumassa pois kokonaan?

Vuodesta 1899 lähtien Suomen sosialidemokraattisella puolueella on ollut uljas historia. Puolue ja siihen läheisesti liittyvä työväenliike on historiansa aikana saanut paljon hyvää aikaan. Monet suomalaisen yhteiskunnan keskeisimmistä uudistuksista on luotu sosialidemokratiassa.

Kun katsoo SDP:n kannatuskehitystä sodan jälkeisissä vaaleissa ja ennen kaikkea Suomen EU-jäsenyysaikana, on kehitys ollut SDP:lle puheenjohtaja Paavo Lipposen kausien jälkeen surkeaa.

Näyttää yhä vahvemmin siltä, että SDP:stä on tulossa marginaalinen pienpuolue, jolla on takana loistava tulevaisuus. Sama kannatuskehitys on tapahtumassa koko perinteiselle vasemmistolle. Vasemmistoliitolle on käymässä SDP:n kanssa samoin, vaikka sillä on ollut suurta pyrkimystä lieventää kannatuksensa laskua omimalla vihreitä arvoja.

SDP:n kannatuskehitys vuoden 1991 eduskuntavaaleista lähtien on ollut seuraavanlainen:

1991 22,12 %, 48 kansanedustajaa

1995 28,25 %, 63 kansanedustajaa

1999 22,86 %, 51 kansanedustajaa

2003 24,47 %, 53 kansanedustajaa

2007 21,44 %, 45 kansanedustajaa

2011 19,10 %, 43 kansanedustajaa

2015 16,50 %, 34 kansanedustajaa

Kahdessa vuosikymmenessä vuodesta 1995 vuoteen 2015 SDP on menettänyt lähes puolet kannatuksestaan (42 prosenttia).

Samaan aikaan vuonna 1995 rekisteröity Perussuomalaiset (aikaisemmin SMP) ja vuonna 1988 rekisteröity Vihreä liitto ovat kasvattaneet yhteenlaskettuna kannatustaan. Oheisessa luettelossa ensiksi on Perussuomalaisten kannatuskehitys ja jäljempänä Vihreiden kannatuskehitys:

1991 4,85+6,82 %, 6+10 kansanedustajaa (yhteensä 16 kansanedustajaa)

1995 1,30+6,52 %, 1+9 kansanedustajaa (yhteensä 10 kansanedustajaa)

1999 0,99+7,27 %, 1+11 kansanedustajaa (yhteensä 12 kansanedustajaa)

2003 1,57+8,01 %, 3+14 kansanedustajaa (yhteensä 17 kansanedustajaa)

2007 4,05+8,46 %, 5+15 kansanedustajaa (yhteensä 20 kansanedustajaa)

2011 19,05+7,25 %, 39+10 kansanedustajaa (yhteensä 49 kansanedustajaa)

2015 17,60+8,50 %, 38+15 kansanedustajaa (yhteensä 53 kansanedustajaa)

Sitä mukaa kun SDP ja Vasemmistoliitto ovat menettäneet kannatustaan, on Vihreiden ja Perussuomalaisten kannatus kasvanut lähes vastaavasti. Vuosien 1991–2007 eduskuntavaaleissa edellä mainittujen kolmen puolueen (SDP, PS ja Vihr.) kannatus on vaihdellut tasaisesti 63–73 kansanedustajapaikan välillä tavanomaisin paikkavaihteluin. Vuodesta 2011 lähtien Perussuomalaiset on vienyt kannatusta hieman myös Keskustalta ja muilta porvaripuolueilta, ja kolmen puolueen yhteenlaskettu kannatus on kasvanut vuoden 2011 vaaleissa 92 paikkaan ja vuoden 2015 vaaleissa 87 paikkaan.

Suomessa puolueiden laajat kannatusmuutokset ovat hitaita. Yleensä menettävä aate – nyt siis perinteinen vasemmistoaate – ei ole ollut kykenevä näkemään itseänsä koskevia muutoksia. Kahdessa vuosikymmenessä perinteiset vasemmistopuolueet ovat pikkuhiljaa vaali vaalilta menettäneet kannatusta uusille tulokkaille – Vihreille ja Perussuomalaisille. Vasemmistopuolueet ovat tottuneet muutokseen reagoimatta ja analysoimatta, mistä kannatuksen menetys pohjimmiltaan johtuu.

Vahvasta uudistajasta ja eteenpäin pyrkivästä SDP:stä on tullut kahdessa vuosikymmenessä yhteiskunnan jarruttaja ja rakenteiden säilyttäjä. Etenkin taloudessa SDP:stä on tullut konservatiivi. SDP ei ole nähnyt maailman ja yhteiskunnan eikä ennen kaikkea kansalaisten keskeisen arvopohjan muuttumista. SDP on menettänyt kasvuvoimansa. Puolue on nyt yhä selvemmin taantuva ja kuihtuva yhteiskunnallinen voima. SDP:llä ei ole enää uudistuskykyä eikä sellaista ideaa, joka vetoaisi laajemmin kansalaisiin.

Pohjoismaisiin sisarpuolueisiin nähden uudistuskyvyssään SDP:n on jäänyt kaikkein viimeiseksi, ja erityisen paljon suomalainen sosialidemokratia on jäänyt jälkeen uudistuskykyisestä saksalaisesta sosialidemokratiasta. Saksassa suurta tuskaa tuottaneet – mutta tarpeelliset – uudistukset talouteen tehtiin jo puheenjohtaja Gerhard Schröderin aikaudella 2000-luvun alkupuolella.

Saksassa tarvittavat talousuudistukset uskallettiin tehdä sosialidemokraattien johdolla hetimmiten vuoden 2002 euron käyttöönoton jälkeen vuodesta 2003 lähtien. Saksassa euron käyttöönoton edellyttämät talousuudistukset osattiin nähdä ja tehdä oikein, kiitos siitä kuuluu sosialidemokraateille.

SDP:ssä olisi herätyskellojen pitänyt soida ensimmäisen kerran jo 1980-luvun jälkipuolella, kun vihreät muodostivat elinvoimaista uusiin vihreisiin arvoihin ja uuteen toimintamalliin perustuvaa yhteiskuntaliikettä. SDP:llä ei ollut riittävää vastausta vihreiden arvojen nousuun yhteiskunnassa. Jo tuolloin oli nähtävissä, ettei puolueessa asioiden käsittely vastannut kaikilta osin kansalaisten tarpeita ja ennen kaikkea sitä käsitystä, miten asioista olisi päätettävä kansalaislähtöisesti.

Viimeistään sosiaalidemokraattisten herätyskellojen olisi pitänyt soida silloin, kun Perussuomalaisista tuli maan kolmanneksi suurin puolue vuonna 2011. Perussuomalaisten nousun syissä mennään SDP:n ytimeen: palkansaajien ja työntekijöiden työllä tehtävään hyvinvointiin siinä yhteiskunnassa, jossa kilpailukykyä ei enää korjata ilman, ettei korjauksilla olisi samalla suoria negatiivisia vaikutuksia työntekijöiden etuihin ja hyvinvointiin. Perussuomalaisten euro- ja EU-vastaisuudessa on pohjimmiltaan juuri tästä kysymys: eurossa talousongelmia ei voida korjata enää helpoimmin devalvoimalla.

Mikä on se SDP:ssä tehty perusvirhe, miksi puolue on nyt menettämässä täysin kannatuksensa? Miksi 1960- ja 1970-lukujen edelläkäyvästä uudistajasta on nyt tullut kaikkien uudistusten jarru?

SDP:n historian alkuaikoina työväenyhdistykset, ammattiyhdistysliike ja liikkeessä olleet työntekijät loivat puolueelle vaikutusvaltaa ja voimavaroja toteuttaa yhteiskunnallisia uudistuksia. Puolueen rooli oli olla vain työväestön väline työväestön omien olojen ja etujen parantamiseen. Nyt on asetelma muuttunut päinvastaiseksi. SDP:stä on tullut korporatiiviselle ammattiyhdistysliikkeelle ja ammattiliitoille työväline, jolla ammattiyhdistysliike voi vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Valta ja sen oikeutus ei lähde enää kansasta.

SDP:n valta perustuu yhä selvemmin toimintaan palkansaajajärjestöissä, ennen kaikkea SAK:ssa. Yhä useamman äänestäjän mielestä SDP:n talouspolitiikan suunta luodaan ammattiyhdistysliikkeessä, jota SDP sitten hallituksessa ja eduskunnassa yrittää toteuttaa. Se ei ole äänestäjien mielestä oikein. Äänestäjillä ei ole riittävää vaikutusmahdollisuutta, vaikutusmahdollisuudet on ulkoistettu ammattiyhdistyskorporaatiolle.

Ovatko liian läheiset suhteet konservatiiviseen ammattiyhdistysliikkeeseen olleet se syy, miksi SDP ei ole kyennyt uudistumaan ja miksi se on menettänyt kannatustaan?

Edes puolueen jäsenillä ei ole ollut suurempaa vaikutusvaltaa puolueen linjaan, puolue on pitkälti ollut vain ammattiyhdistyskorporaation vaikutusvallassa. Viimeinen ja kuvaavin esimerkki ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallasta puolueeseen oli istuvan ay-johtaja Antti Rinteen valinta puolueen puheenjohtajaksi kesällä 2014. Edellisen puheenjohtaja Jutta Urpilaisen vähäiset irrottautumisyritykset ammattiyhdistysliikkeestä loppuivat lyhyeen.

Suomessa nykyinen ammattiyhdistysliike ehkäpä Akavaa lukuun ottamatta on konservatiivinen ja säilyttävä, ja sitä mukaa myös SDP on konservatiivinen ja säilyttävä. Pyritään pitämään kiinni vielä siitä, mikä menneessä maailmassa toi palkansaajille hyvää, mutta joka ei enää tässä muuttuneessa maailmassa välttämättä tuo. Maailman muutos on nopeutunut, mikä tarkoittaa, että myös reagoinnin tulee olla nopeutunutta. Etenkin taloudessa emme voi jäädä juoksuhautoihin makaamaan.

Sodanjälkeisen Suomen talouden suurin muutos oli euron käyttöönotto vuonna 2002. Vuoden 2008 talouskriisi osoitti karvaasti, ettei euron käyttöönoton edellyttämiä talousuudistuksia suomalaisessa yhteiskunnassa ole tehty ollenkaan – eikä edes mietitty.

Suomen liittyminen euroon merkitsi sitä, ettei Suomi enää voi rahan ulkoisen arvon muutoksilla hankkia itsellensä kilpailijamaitaan parempaa hintakilpailukykyä. Omalla valuutalla vuoden 2008 talousromahdus ja sitä seurannut hintakilpailukyvyn menetys olisi ollut helppo kompensoida antamalla oman markan devalvoitua ilman, että mitään rakenteellisia uudistuksia yhteiskuntaan ja talouteen olisi tarvittu.

Jo vähäisellä devalvoinnilla on valtava merkitys kilpailukyvylle, vaikutukset ovat jo vähäisilläkin valuuttamuutoksilla 10 miljardien luokkaa. Tuloksia voidaan saada aikaan jo muutamassa kuukaudessa.

Sama vaikuttavuus muutoin vaatii erittäin suuria muutoksia ennen kaikkea työmarkkinoiden pelisääntöihin, mutta myös julkistalouden toimintaan. Puhutaan siis rakenteista. Nyt ensimmäisestä kriisistä selviytymistä on harjoiteltu kohta kaksi eduskuntavaalikautta onnistumatta. Meillä ei ole toimintamalleja etenkään työmarkkinoilla siitä, miten menetetty kilpailukyky voidaan palauttaa nopeasti, kun valuutan ulkoista arvoa emme voi enää säädellä omista lähtökohdistamme.

Eurossa olo edellyttää suomalaisen työmarkkinaympäristön täydellistä myllerrystä ja se tarkoittaa muutoksia myös siihen, kuinka laajalti yhteiskunta voi puuttua talouselämän toimintaan. Toistaiseksi suomalaisessa puoluekentässä SDP on ollut muutosten suurin jarrumies, kuiskaajana takavasemmalla puolueelle on ollut SAK. Mitään tosiasiallisesti vaikuttavia toimintamalliuudistuksia ei ole kyetty tekemään, suurin pienienkin uudistusten estäjä on ollut SDP. Pelkästään maltilliset palkankorotukset eivät menetettyä kilpailukykyä tuo, toimenpiteellä ei ole riittävää vaikutusta eikä riittävän nopeasti. Elämä menee vain kituuttamiseksi.

Kullakin puolueella pitää olla kyky tehdä uusituksia nopeasti muuttuvassa maailmassa. Kaikkea vanhaa pitää uskaltaa katsoa ennakkoluulottomasti ja kriittisesti. Jos puolue ei uskalla tehdä uudistuksia, jokin uusi tai uudistuva puolue ne tekee syöden paikalleen pysähtyneiden puolueiden kannatusta. Vihreät ja Perussuomalaiset ovat tehneet jo niin SDP:lle.

Jos SDP ei muutu, se kuihtuu merkityksettömäksi 10–15 prosentin marginaalipuolueeksi, jota ei pelasta enää edes ammattiyhdistysliike. Vallitseva side ammattiyhdistysliikkeekseen tulee siis joka tapauksessa katkeamaan, joko hyvällä tai pahalla. Hyvällä niin, että se tehdään yhteisymmärryksessä. Pahalla niin, ettei SDP:lle jää enää pienuutensa vuoksi mitään todellista vaikutusvaltaa maan politiikkaan, ja muut puolueet ottavat yhä merkittävämmän osan myös ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallasta.

SDP, kuten muutkin puolueet yleensä, eivät osaa katsoa asioita riittävän laajasti ja pitkävaikutteisesti. Vuosikymmeniä kestävät hiljaiset muutokset jäävät usein huomaamatta. Olikohan nämä vuoden 2015 vaalit jo riittävä opetus SDP:lle?