Nato-selvitys, mitä Suomen turvallisuuspoliittinen linjanmuutos edellyttäisi?

Vaalien alla puolueiden antamien näkökantojen mukaisesti tuleva hallitus laatii Nato-selvityksen. Vaalien aluspuheista poiketen selvitys ei ole erillinen, Keskustan Seppo Kääriäisen – ja todennäköisesti myös presidentti Sauli Niinistön – vaatimuksesta selvitys on osa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa.

Uusi hallitus tulee kirjaamaan hallitusohjelmaan, että Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Tuon kirjauksen perusteella ulkomaat tulkitsevat Suomen edelleen sotilaallisesti liittoutumattomaksi. Suomessa on sen sijaan ollut halukkuutta nähdä Euroopan unioni järjestönä, joka loisi Suomelle myös sotilaallista liittoutuneisuutta, eikä Suomi olisi siten enää sotilaallisesti liittoutumaton. Tuo supisuomalainen näkemys kuvastaa hyvin, että Suomella on puutetta turvallisuudesta ja että Suomi asettaisi EU:lle mielellään sellaisia tavoitteita, jotka muissa EU-maissa katsotaan kuuluvan Natolle.

Mitkä sitten olisivat laadittavassa Nato-selvityksessä edellytykset, että Suomen olisi syytä luopua nykyisestä sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan ja liittyä sotilasliittoon, – siis Natoon.

Suomen mahdollinen turvallisuuspoliittinen linjanmuutos edellyttäisi, että Suomen turvallisuus paranisi. Lisäksi linjamuutos edellyttäisi, että meidän läheisten läntisten naapurimaiden ja myös koko läntisen Euroopan turvallisuus paranisi. Jos turvallisuus ei parane, Suomen ei pidä liittyä Natoon. Turvallisuuspoliittisen linjamme muutokselta ei pidä edellyttää mitään muuta kuin turvallisuuden paranemista. Kaikki muu on epäoleellista.

Turvallisuus ja harjoitettava turvallisuuspolitiikka eivät ole koskaan rahakysymys eikä niille pidä koskaan laskea hintaa. Turvallisuudella ei ole hintaa, eikä siten myöskään Suomen mahdolliselle Nato-jäsenyydelle pidä laskea hintaa. Rahalla – siis säästöillä tai lisämenoilla – ei voi koskaan perustella maan linjavalintoja vuosikymmeniksi eteenpäin. Perustavaa laatua olevat linjavalinnat tehdään aina muilla perusteilla, perusteet voivat olla vain poliittisia.

Nato-jäsenyydessä Suomen turvallisuuden tulisi siis parantua. Suomen turvallisuusuhat määrittää Venäjä, ei mikään muu maa. Minkään muun maan osalta Suomi ei voi kokea turvallisuusuhkaa.

Miten sitten Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta?

Tähän saakka Suomi on huolehtinut itse omasta puolustuksestaan. Virallisesti Suomi ei siis perusta puolustustaan muilta mailta saatavaan apuun eikä apua ole myöskään varmistettu sitovin sopimuksin. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin selontekoihin kirjattuna Suomella on oma uskottava puolustuskyky ja oma uskottava armeija.

Puolustuskykymme on uskottava suhteessa viiden ja puolen miljoonan ihmisen kansakuntaan ja kykyymme pienenä kansakuntana ylipäätään muodostaa nykyisen laajuiset puolustusvoimat. Puolustuskykymme ei kuitenkaan voi olla uskottava suhteessa yli 140 miljoonan asukkaan Venäjään.

Jos Venäjällä olisi halukkuutta tai tarvetta tehdä sotilasinterventioita Suomeen, ei Suomi selviäsi pitkään ilman ulkopuolista tukea. Kunkin maan uskottavaa puolustusta ei määritä maa itse, vaan se turvallisuusuhkaa muodostava maa, joka mahdollisesti suunnittelee myös interventiota. Suomen osalta määrittelee siis Venäjä, milloin Suomella on uskottava puolustus ja milloin Suomi muodostaisi Venäjälle riittävän vastavoiman.

Suomalaiset voivat vannoa nykyisen linjan uskottavuutta itsellensä, mutta muiden silmissä linja ei ole uskottava. Suomi ei siis selviä kriisissä tai sodassa pitkälle yksin ilman sotilaallista apua. Tämä tosiasia on kaikkien suomalaisten aluksi tunnustettava.

Suomen turvallisuuden ehdon tae on sotilaallinen avunsaanti kriisi- tai sotatilanteessa. Jos avunsaantia ei ole turvattu kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ei turvallisuutemme ole taattu. Tällä hetkellä Suomi luottaa siihen, että länsimaana ja EU-jäsenenä saisimme apua muista EU-maista. Vetoamme mielellämme EU:n Lissabonin sopimukseen. Varmasti saisimmekin, muttemme välttämättä sotilaallista apua.

Kriisissä kynnys sotilaallisen avun antamiselle on erittäin korkea. Sen tiedämme omasta auttamishalustamme, jos esim. Baltian maat eivät olisi Naton täysivaltaisia jäseniä ja pyytäisivät meiltä apua Venäjän hyökättyä. Sen näemme myös siitä halukkuudesta, mitä länsi on osoittanut Ukrainalle, kun maahan hyökkääjä on ollut juuri Venäjä.

Sotilaallinen turvallisuus edellyttää siis Suomelle, että sotilaallinen avunsaanti on turvattu sitovin sopimuksin erityisesti kriisi- tai sotatilanteessa. Suomella ei tällä hetkellä ole tuon laatuisia sopimuksia. Sopimuksena EU:n Lissabonin sopimus ei turvaa sotilaallista apua. Vain Naton täysivaltainen jäsenyys 5. artiklan kautta on ainoa sopimus tällä hetkellä, joka varmuudella voi taata sotilaallisen avun kriisi- tai sotatilanteessa.

Venäjä kokee Naton ja siten myös kaikki Naton jäsenmaat uhkakseen. Venäjän suhtautuminen Naton jäsenmaihin on kuitenkin ollut toisistaan poikkeavaa, suhtautuminen Kreikkaan tai Norjaan ollut erilaista kuin Yhdysvaltoihin tai Baltian maihin. Jos Suomi liittyisi Natoon, kokee Venäjä myös Suomen uhkakseen. Toisaalta Venäjän laskee jo nyt mahdollisessa kriisissä Suomen ja myös Ruotsin Nato-rintamaan kuuluvaksi ja on mitoittanut sotilaallisen kyvykkyytensä sen mukaan.

Venäjälle Suomi on jo nyt siis yhtä kuin Nato-maa. Tällä hetkellä me kannamme Nato-maan vastuun, mutta emme saa Nato-maan turvallisuutta: avunsaantimme kriisi- tai sotatilanteessa ei ole taattu sitovin sopimuksin. Meillä ei ole perussopimuksen 5. artiklaa.

Oleellinen kysymys Suomen turvallisuudessa on, lisäisikö vai vähentäisikö Suomen Nato-jäsenyys Venäjän interventiokynnystä Suomeen, mikäli esimerkiksi Itämeren alueella tai muualla Skandinaviassa puhkeaisi kriisi. Jos Venäjä kokisi tarvetta, hyökkäisikö se mieluummin sotilaallisesti heikompaan itsenäistä puolustusta harjoittavaan Suomeen vai sotilaallisesti vahvempaan Nato-Suomeen?

Suomessa ajatukset Venäjän uhasta palautuvat helposti yli 70 vuoden takaiseen aikaan, mutta maailma ja etenkin aseteknologia ovat muuttuneet noista ajoista täysin. Myös Venäjän tavoitteet ovat muuttuneet. Samaa Venäjän tavoitteissa ovat edelleen kuten 70 vuotta sitten Pietarin turvallisuus sekä Itämeren yhteydet, lisänä ovat nyt tulleet Murmanskin ja arktisten alueiden kasvavat turvallisuusvaateet.

Enää Suomeen ei hyökättäisi koko itärajan pituudella massiivisella miesvoimalla ja kalustolla. Toki Suomen pitää varautua tähänkin vaihtoehtoon, koska kriisitilanteessa käytetään vastapuolen kaikkein heikoimmat kohdat ensimmäiseksi hyväksi. Esimerkiksi puheet jalkaväkimiinojen palauttamisesta nykyisessä ohjusteknologiaan perustavassa sodankäynnissä ovat typeriä ja osoittavat asiantuntemattomuutta.

Itämeren alueella Venäjälle tärkeintä ovat yhteydet Itämeren kautta manner-Venäjältä Kaliningradiin. Tämän vuoksi Ruotsi ei ole enää sen enempää turvassa Venäjältä kuin Suomi. Itse asiassa Ruotsilla on enemmän puolustettavanaan Itämeren rantaa kuin Suomella, mutta kapea Suomenlahti on kriittisin paikka. Kuka hallitsee Itämerellä Ahvenanmaata ja Gotlantia, hallitsee koko Itämerta.

Tuon takia Suomen ja Ruotsin sotilasyhteistyössä on kysymys juuri ilma- ja merivoimista, siis Itämeren turvallisuudesta. Maavoimista ei yhteistyössä ole paljonkaan puhuttu.

Yksittäinen maa – kuten Ruotsi tai Suomi tai kyseiset maat yhdessä – on liian pieni puolustusalue. Venäjä katsoo sotilasstrategiassaan Itämeren aluetta yhtenäisenä, johon kuuluvat Pohjoismaat ja Baltian maat. Tätä kokonaisuutta on vaikea puolustaa, jos Suomi ja Ruotsi eivät ole osana laajempaa, koko Itämeren aluetta koskevaa puolustusaluetta, jolloin ei olisi myöskään koko aluetta koskevaa yhteistä puolustusstrategiaa. Mahdollisessa kriisissä ei laajalla Itämeren alueella pystyttäisi keskittämään voimavaroja sinne, missä niillä saataisiin riittävästi tehoa oikeana ajankohtana.

Suomen huolto tapahtuu vain Itämeren kautta ja sen takia Suomen olisi huolehdittava kykyjensä mukaan myös oman alueen ulkopuolisesta turvallisuudesta. Suomen turvallisuuden tehokkainta ylläpitoa olisi eliminoida vihollisvoimat jo kaukana ennen Suomen rannikkoa, Itämeri on Suomelle kaikessa elinehto.

Baltian maiden turvallisuuden varmistaminen edellyttää Itämeren hallintaa myös Natolta ja siinä Ruotsi ja Suomi ovat avainasemassa. Suomen huoltoyhteyksien turvaaminen edellyttää Suomelta laajempaa turvallisuuspoliittista ajattelua kuin vain oman aluekoskemattomuuden turvaamista, ja tässä tavoitteessa sekä Naton että Suomen päämäärät ovat yhtenevät.

Suomi on saari, Ruotsi ei ole saari. Mikäli Itämeren huoltoreitti Suomeen katkeaisi, joutuisi Suomi järjestämään huollon pohjoisesta Ruotsin ja Norjan kautta. Tämä tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, ettei kriisissä Suomi voisi yrittää olla kriisin ulkopuolella liittoutumattomana vaan Suomen olisi pakko olla liittoutunut Nato-maiden kautta länteen jo oman huoltovarmuuden turvaamiseksi.

Pohjois-Suomen kautta tapahtuva Etelä-Suomen huolto olisi viholliselle helposti lamaannutettavissa. Jo muutaman liikenteen solmukohdan tuhoaminen olisi Suomelle tuhoisaa. Suomen asema on paljon vaikeampi kuin Ruotsin, jonka huoltovarmuus on turvattu Pohjanmereltä.

Baltian maiden turvallisuuden takaamiseksi Nato tulisi kriisissä tai sodassa tekemään kaikkensa pitääkseen Itämeren hallinnassaan. Baltian huolto kapean Kaliningradin ja Valko-Venäjän välisen maakannaksen kautta olisi liian riskialtista. Baltian maat ovat saaria kuten Suomi ja siten meillä on yhteiset turvallisuuspoliittiset tavoitteet. Kriisissä tai sodassa emme voi olla Baltian maiden kanssa eri puolilla, toinen liittoutuneena tai toinen liittoutumattomana.

Nato on pyrkinyt varmistamaan Baltian maiden turvallisuuden solmimalla Suomen ja Ruotsin kanssa isäntämaasopimukset, joilla varmistetaan Natolle toimintaedellytykset Itämeren ympäristössä. Samalla isäntämaasopimukset ovat Suomelle ja Ruotsille toiseksi viimeiset naulat siinä rakenteessa, joka sitoo maat Venäjän silmissä täysin Natoon.

Aluettamme koskevassa kriisissä tai sodassa Suomi ei siis voi olla sotilaallisesti liittoutumaton, ja ainoa liittolaisemme voi olla vain Nato. Venäjä tietää tämän ja on siihen myös varautunut. Suomi on jo omilla toimillaan kaventanut turvallisuuspoliittista liikkumatilaansa niin, että kriisissä emme enää voi olla sotilaallisesti liittoutumaton. Myöskään Venäjä ei usko enää Suomea sotilaallisesti liittoutumattomaksi. Nykyinen turvallisuuspoliittinen linjamme ei siis voi olla enää pätevä.

Suomen, Itämeren alueen ja sitä kautta koko läntisen Euroopan turvallisuus siis paranisi Suomen täysvaltaisen Nato-jäsenyyden kautta. Se asetettu peruste, joka edelletään turvallisuuspoliittisen linjamme muutokselle, täyttyy yksiselitteisesti.

Suomen tai Ruotsin liittymisprosessi Natoon olisi kutenkin erityinen tapahtuma, joka vaatisi erityistoimia niin, ettei liittymisprosessin aikana alueemme turvallisuus heikentyisi.

Venäjä on ennalta varoittanut Suomea kovin sanoin liittymästä Natoon. Uhkailu onkin tuottanut tulosta, Suomi ei ole vielä Naton täysivaltainen jäsen. Mikäli Suomen turvallisuuspoliittinen linja muuttuisi, Venäjä näyttäisi pettymyksensä härnäyksenä ja kiusantekona eikä valikoimasta puuttuisi myöskään sotilaallinen uhkailu.

Venäjä on pyrkinyt sitouttamaan Suomea itseensä sekä taloudella että energialla. Tällä hetkellä 70 prosenttia Suomen ulkoa tuomasta energiasta ja yli 40 prosenttia kokonaisenergiakulutuksesta tulee Venäjältä. Olisi varauduttava väliaikaisiin Venäjän vastatoimiin niin energia- kuin myös talousyhteistyössä.

Nato-jäsenyysprosessissa Suomi ja Ruotsi eivät olisi kuitenkaan kuin entiset neuvostotasavallat Georgia tai Ukraina, eikä meille olisi tiedossa Georgian tai Ukrainan sotaisaa kohtaloa. Sekä Georgian että Ukrainan Nato-haaveisiin Venäjä on vastannut sodalla vuosina 2008 ja 2014.

Mikäli Suomi ja Ruotsi tekevät yhdessä tai erikseen poliittisen linjauksen hakea Nato-jäsenyyttä, olisi hakuprosessi täysin erilainen kuin Ukrainan tai Georgian epäonnistuneet prosessit vuonna 2008. Asia olisi pitkälle valmisteltu yhteistyössä Nato-maiden kanssa niin, että epävarmuusaika olisi lyhyt. Tämä merkitsisi sitä, että Nato – lähinnä Yhdysvallat – turvaisi alueen turvallisuutta jo jäsenyysprosessin tullessa julki. Venäjälle tehtäisiin tiettäväksi jo ennalta, että hakuprosessin aikana Nato vastaa osaltaan myös hakijamaiden turvallisuudesta.

Se olisi myös Naton etu huomioiden turvallisuus Baltian maissa, jotka jo kuuluvat Natoon.