Onko nykyinen turvallisuuspolitiikkamme tullut nyt tiensä päähän?
Suomen turvallisuuspoliittinen linja on määritelty istuvan hallituksen hallitusohjelmassa seuraavasti: Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.
Suomi on noudattanut tuota peruslinjaa nyt neljännesvuosisadan ajan. Linja on valittu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja EU-jäsenyyden myötä. Linjaan keskeisin vaikuttava tekijä on Venäjä. Miten Suomi hoitaa naapuruussuhteita Venäjään omaa turvallisuutta parhaiten taaten.
Ukrainan sodan ja Venäjän muuttuneiden turvallisuuspoliittisten näkemysten myötä Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta linjasta on tullut poikkeuksellinen huomioiden Suomen sijainti Venäjän rajanaapurimaana. Kaikki muut Venäjän rajanaapurivaltiot Euroopassa ovat päätyneet toisenlaiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Näille valtioille sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole ollut lähtökohta, olivatpa ne vanhoja neuvostotasavaltoja tai eivät.
Suomen nykyinen turvallisuuspoliittinen linja ei vastaa enää tämän päivän haasteisiin. Se ei enää tuota turvallisuuspolitiikalle asettua keskeisintä päämäärää: se ei takaa maan ja sen kansalaisten turvallisuutta uskottavalla tavalla.
Venäjän eurooppalaisista kymmenestä rajanaapurimaasta Norja, Viro, Latvia, Liettua ja Puola ovat liittoutuneet jäsenyyksiensä kautta Natoon. Valko-Venäjä ja Azerbaidžan ovat käytännössä liittoutuneet Venäjään. Georgia ja Ukraina ovat halunneet ja haluavat liittoutua Natoon sekä myös EU:hun, mutta maat eivät ole jäsenyyttä edellyttävällä tasolla. Yhdeksän Venäjän rajanaapurimaan turvallisuuspoliittinen linja perustuu sotilaalliseen liittoutumiseen, Georgiassa ja Ukrainassa päämäärään ei ole vielä päästy. Kymmenentenä Venäjän rajanaapurina Suomi on erikoinen poikkeus.
Sotilaallinen liittoumattomuus Euroopassa
Sotilaallinen liittoutumattomuus Euroopassa on ymmärrettävä linjavalinta Itävallalle, Sveitsille tai Irlannille, joiden turvallisuuteen Nato-maiden ympärillä ei kohdistu erityistä uhkaa eivätkä maat ole Venäjän naapurimaita. Läntiselle Euroopalle Venäjä on se ainoa valtiona muodostama turvallisuusuhka, johon Suomikin varautuu. Mikään muu valtio Euroopassa ei Suomea uhkaa.
Turvallisuuspolitiikassa vertaamme itseämme mielellämme Ruotsiin. Ruotsi ei kuitenkaan ole Venäjän rajanaapuri, ja se on ratkaiseva tekijä, miksi ei ole oikein verrata itseämme Ruotsiin.
Ruotsin turvallisuuspoliittinen asema Euroopassa on helpompi kuin Suomen: Ruotsilla on Venäjää vasten kolme Natossa olevaa Baltian maata, Suomi sekä Itämeri, vaikka Itämeri toisaalta myös luo Ruotsille Venäjän uhkaa. Baltian maiden Nato-jäsenyyden myötä Nato pitää osaltaan huolta Itämeren turvallisuudesta Suomenlahden ja Pohjanlahden eteläpuolella lisäten samalla myös Ruotsin turvallisuutta.
Ruotsilla on edelleen Natosta myös sitä ilmaista turvallisuuspoliittista hyötyä, joka sillä oli jo kylmän sodan aikaan, jolloin Natolle ole tärkeää taata Norjan turvallisuus. Norjan aseman vuoksi Ruotsin ei sallittu tulevan Neuvostoliiton valloittamaksi konflikti- tai sotatilanteessa, Suomi sen sijaan laskettiin lännessä Neuvostoliiton etupiiriin. Lännen sotilaallinen raja kulki Ruotsin ja Suomen välissä.
Kylmän sodan ajoista Suomen turvallisuuspoliittinen asema on parantunut, kiitos siitä Baltian maiden Nato-jäsenyydelle. Baltian maiden Nato-jäsenyyksien myötä Suomi on saanut sitä asemaa, joka Ruotsilla oli jo kylmän sodan aikana Norjan suhteen. Nato on pyrkinyt varmistamaan Baltian maiden sekä myös Itämeren turvallisuutta solmimalla Ruotsin ja Suomen kanssa isäntämaasopimukset. Nuo sopimukset ovat erittäin merkittäviä Itämeren turvallisuusympäristön muutoksessa ja vaikuttavat suuresti siihen, mitä turvallisuuspoliittista linjaa Suomi voi tulevaisuudessa uskottavasti harjoittaa.
Suomeen kohdistuva toisen valtion muodostama uhka
Suomen turvallisuusuhka numero yksi, kaksi ja kolme on siis Venäjä, ei mikään muu. Meitä ei voi uhata mikään muu naapurimaa kuin Venäjä.
Suomen turvallisuuspolitiikan määrittää itse asiassa vain Venäjä. Meidän turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme on mitoitettava Venäjän muodostaman uhkan pohjalta. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme on mitoitettava niin, että kansalaiset eivät koe uhkaa, olivatpa Venäjän käyttäytyminen ja toimet mitä hyvänsä.
Nyt suomalaiset kokevat uhkaa Venäjästä, ja kysymys on Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Uhkaa koetaan, jos emme usko, ettei meillä ole riittävää kykyä vastata Venäjän mahdollisiin sotatoimiin Suomessa. Uhkaa ei koeta, jos meillä on riittävä puolustuskyky meitä vastaan kohdistuviin hyökkäyksiin.
Suomen puolustuskyky on tällä hetkellä mitoitettu sille tasolle, mille reilun viiden miljoonan ihmisen kansakunta voi sotilaallisen puolustuskykynsä kohtuudella mitoittaa. Reilun viiden miljoonan ihmisen kansakunta ei voi pitää yllä yksinään kaksista sotavoimaa. Suomi ei selviydy yksin alkua pidemmälle 140 miljoonaisen Venäjän asevoimille.
Sotilaallinen avunsaanti konflikti- ja sotatilanteessa
Venäjän sotilaallisen ylivoiman Suomeen nähden tietää myös ulkopoliittinen johtomme, ja puolustuspolitiikkamme perustuu sotilasavun saamiseen länsimaista. Toisaalta olemme pyrkineet sellaiseen ulkopolitiikkaan jopa omaa valintaamme rajoittaen, joka ei ärsyttäisi Venäjää.
Suomi ei ole kuitenkin varmistanut sotilasavun saamista sitovin sopimuksin, ja se on Suomen harjoittaman turvallisuuspolitiikan suurin heikkous. Vetoamme EU-jäsenyyteen, kun ei ole muutakaan, mihin vedota. Natoon kuuluvista Venäjän EU-rajanaapureista Viro, Latvia, Liettua ja Puola vetoavat Nato-jäsenyyteen, noiden maiden turvallisuuspolitiikassa EU:lla ei ole mitään sotilaallista turvallisuutta tuovaa roolia.
Suomen turvallisuuspolitiikassa luotamme siihen, että Suomen EU-jäsenyys ja Suomen ”kuuluminen länteen” tuovat meille muilta länsimailta sotilaallista apua sitä pyydettäessä. Olemme pyrkineet turvaamaan avun saamista sellaisin keinoin, jotka eivät sido meitä mitenkään muita kohtaan, mutta jotka pyrkivät sitomaan muita meitä kohtaan. Olemme Naton rauhankumppani, harjoitamme läheistä yhteistyötä Naton kanssa ja olemme hankkineet aseistusta lännestä, erityisesti Yhdysvalloista.
Valtioiden päätöksentekokyky konflikti- tai sotatilanteessa on vaikeaa. Sen tiedämme itsekin: emme ole olleet erityisen halukkaita auttamaansotilaallisesti Ukrainaa sodassa Venäjää vastaan.
Auttamishaluttomuus koskee niin Suomea, Nato-maita kuin myös länttä yleisesti. Myötätuntoa ja taloudellista apua ollaan kyllä valmiit antamaan, muttei sotilaallista apua. Riskejä, jotka voisivat heikentää auttavan maan omaa turvallisuustilannetta, ei oteta. Hyvä esimerkki on Venäjän rajanaapurimaa Ukraina, joka on sodassa Venäjän kanssa. Ukrainaa ei ole avustettu sotilaallisesti.
Jos Suomi joutuisi Venäjän niin voimakkaan sotilaallisen intervention kohteeksi, ettei siitä selvittäisi omin sotavoimin, pyytäisimme apua EU- ja Nato-mailta sekä erityisesti Yhdysvalloilta.
Venäjä tietää Suomen aseman ja länsimaiden heikon päätöksentekokyvyn. Konflikti- tai sotatilanteen alkuvaiheessa Venäjällä olisi todennäköisesti alhainen kynnys uhata länsivaltoja myös ydinasein, mikäli ne olisivat puuttumassa Venäjän ja Suomen väliseen konfliktiin sotilaallisesti.
Mahdollisessa konflikti- tai sotatilanteessa EU ei todennäköisesti kykenisi tekemään yhtenäistä ja yksimielistä päätöstä Suomen auttamisesta, EU:ssa on lukuisia Venäjään hyvin myötämielisesti suhtautuvia maita – kuten Unkari ja Kreikka sekä Malta -, joiden saaminen Venäjää vastaan olisi ylitsepääsemätön haaste.
Lopputuloksena usean viikon väännön jälkeen Venäjälle asetettaisiin talouspakotteita ja Suomea autettaisiin taloudellisesti, muttei sotilaallisesti. Sen sijaan jokainen EU-maa voisi toki omalla päätöksellä auttaa Suomea myös sotilaallisesti. Konflikti- tai sotatilanteessa päätöksenteko kunkin maan kansanedustuslaitoksessa on aina äärimmäisen vaikeaa. Eri maiden kansanedustuslaitoksien jäsenet, joille päätösvalta lopulta kuuluisi, ovat päätöstilanteessa aina arvaamattomia ja alttiita epäoleellisuuksille.
Nato puolestaan todennäköisesti toteaisi Suomelle saman kuin Ukrainalle keväällä 2014: Nato vastaa vain Nato-maiden turvallisuudesta perussopimuksen 5. artiklan pohjalta, Nato ei vastaa rauhankumppanuusmaiden turvallisuudesta. Sen sijaan kukin Nato-maa voisi omalla päätöksellään auttaa Suomea myös sotilaallisesti.
Yhdysvalloissa sekä presidentillä että puolustusministeriö Pentagonilla olisi suuri halukkuus ja myös valmius auttaa Suomea sotilaallisesti, mutta sen sijaan Yhdysvaltain kongressi ei ole asiassa yksimielinen. Venäjän ydinaseuhkailu on tehnyt myös Yhdysvalloista varovaisen etenkin, kun Yhdysvalloilla ei ole sitovaan sopimukseen perustuvaa velvollisuutta auttaa Suomea. Suomi ei ole Nato-maa, eikä Yhdysvalloilla ole Naton perussopimuksen 5. artiklan mukaista auttamisvelvollisuutta. Yhdysvaltain sopimususkottavuus suurvaltana ei konfliktissa olisi uhattuna.
Lopputulos: Suomi saisi konflikti- tai sotatilanteessa suuresti myötätuntoa sekä taloudellista apua. Venäjälle asettaisin rankat talouspakotteet. Jotkin länsimaat antaisivat omilla päätöksillään Suomelle myös sotilasapua asetoimituksien muodossa. Sotilaita ei Suomen avuksi tulisi.
Tosiasiallisesti Suomi joutuisi puolustamaan itseään valitsemansa turvallisuuspoliittisen linjan mukaisesti ilman sellaista muilta mailta saatavaa sotilaallista apua, jolla olisi vaikutusta konflikti- tai sotatilanteen voimasuhteisiin. Vaikka Suomi on EU-jäsenmaa, ei Suomen tilanne sotilaallisesti poikkeaisi ratkaisevasti nyt Ukrainassa meneillään olevasta sodasta. Saatu apu ei muuttaisi osapuolten voimasuhteita Suomen eduksi, edessä olisi pitkäaikainen selkkaus.
Opetus: rauhan aikana kyllä kaikki maat – myös Suomi – osoittavat suurta halukkuutta auttaa muita maita, mutta konflikti- tai sotatilanteessa päätöksenteko ei ole helppoa. Päätöksenteko vaikeutuu varsinkin, jos auttajamaan oma etu on vaarassa tai uhattuna. Sotilaalliseen apuun liittyvät päätökset tehdään yleensä kansanedustajalaitoksissa, ja päätöksenteko on aina vaikeampaa, kun se on yksittäisten kansanedustajien käsissä.
Loppupäätelmä: maahan saatava sotilaallinen apu voi perustua vain sitoviin ja pitäviin sopimuksiin, ei oletuksiin ja hyvään uskoon. Läntistä yhteiskuntajärjestelmää edustaville eurooppalaisille maille tällainen sopimus on vain Pohjois-Atlantin liiton perussopimus.
Pysyminen konflikti- tai sotatilanteen ulkopuolella
Toinen Suomen nykyisen turvallisuuspoliittisen linjan heikkous on se, että Suomi uskoo voivan olla sivussa ja ulkopuolella, mikäli esimerkiksi Nato-maan ja Venäjän välille syntyisi mahdollisesti konflikti- tai sotatilanne.
Toisen maailmansodan jälkeen lähtökohtamme on ollut pyrkimys – jopa itsemääräämisoikeuttamme rajoittaen – varjella Suomea joutumasta sotatoimialueeksi konflikti- tai sotatilanteessa, jossa toinen osapuoli olisi Venäjä, vuoteen 1991 saakka Neuvostoliitto. Uskomme, ettei Venäjällä olisi tarvetta tehdä sotilaallisia interventioita Suomeen, jos Suomessa ei olisi sellaisen kolmannen osapuolen sotavoimaa, joka voitaisiin käyttää Venäjää vastaan.
Tuo turvallisuuspoliittinen lähtökohta on ollut kohtuullisesti toimiva kylmän sodan aikaan, mutta Baltian maiden Nato-jäsenyyksien myötä sekä myös Suomen EU-jäsenyyden myötä se on tullut käytännössä pätemättömäksi. Lopullinen niitti tuon politiikan pätemättömyydelle oli isäntämaasopimuksen solmiminen Naton kanssa. Mikäli Itämeren ympäristössä syntyisi aseellinen konflikti- tai sotatilanne, sopimuksen myötä Suomen mahdollisuus pysyä selkkauksen ulkopuolella on käytännössä mahdotonta.
Saarekkeena olevien Baltian maiden puolustamisessa Nato tarvitsee Suomea ja Ruotsia toiminta-alueekseen, erityisesti Suomen ja Ruotsin meri- ja ilma-aluetta lentokenttineen. Natolle Suomen ja Ruotsin kanssa solmitut isäntämaasopimukset ovat erittäin tärkeitä, ne paaluttavat yhteistyötä sellaisissa konflikti- tai sotatilanteissa, jotka koskisivat Baltian maita.
Venäjä tietää myös isäntämaasopimuksien merkityksen. Baltian maita koskevassa konfliktissa Venäjä voisi tehdä – ja tekisi myös – sotilaallisia interventioita sekä Suomeen että Ruotsiin estääkseen Naton toimintaa Itämeren ympäristössä, mikäli tilanne sitä vaatisi.
Myös Baltian maat tietävät isäntämaasopimusten merkityksen. Baltian maat pitäisivät osaltaan huolen, etteivät Suomi ja Ruotsi voisi jäädä erilleen sivustaseuraajaksi. On tosiasia, että Suomella ja Ruotsilla on vastuuta Baltian maiden turvallisuudesta, halusimmepa me sitä tai emme.
Loppupäätelmä: Konflikti- tai sotatilanteessa Venäjä katsoo Suomen kuuluvan jo Nato-rintamaan, mutta tällä hetkillä meillä ei ole Nato-jäsenyyden tuomaa ennalta ehkäisevää turvaa.
Opetus: Konflikti- tai sotatilanteessa Suomella ei olisi enää – kuten ei myöskään Ruotsilla – tosiasiallista lopullista päätäntävaltaa asemastaan. Meidän olisi kuuluttava Nato-maiden rintamaan emmekä voisi olla siten sotilaallisesti liittoumaton. Mikäli Nato-maiden ja Venäjän välillä syntyisi konflikti- tai sotatilanne, joka koskisi itäistä Eurooppaa tai Itämeren ympäristöä, ennemmin tai myöhemmin se koskisi myös Baltian maita ja sitä kautta myös Suomea ja Ruotsia. Natoon kuuluvat Baltian maat ovat nykyisin avainasia Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen aseman määrittelyssä.
Epilogi
Suomen nykyistä turvallisuuspoliittista linjaa on syytä arvostella ankarasti, se ei ole enää toimiva vallitsevissa olosuhteissa. Suomen nykyinen sotilaalliseen liittoumattomuuteen perustuva turvallisuuspoliittinen linja ei ole enää pätevä, eikä se ole myöskään Suomen etujen mukainen. Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen pohjautuva turvallisuuspolitiikka perustuu asioihin, jotka eivät enää ole voimassa.
Suomessa olisi viimein uskallettava jättää taakse kylmän sodan aikaiset vanhentuneet käsitykset ja suunnata sotilaalliseen liittoutumiseen, kuten kaikki muut Venäjän rajanaapurimaat Euroopassa ovat jo tehneet. Kymmenestä Venäjän rajanaapurimaasta emme voi olla ainoa yksin oikeassa oleva.
Dagens Nyheterin pääkirjoitus tänään: ”Vi har Natomedlemskapets tyngsta nackdel men inte dess viktigaste fördel.”
”I teorin är länderna kring Östersjön tillsammans rika och motståndskraftiga. I verkligheten är de splittrade och därmed svaga.”
http://www.dn.se/ledare/signerat/peter-wolodarski-…
Ilmoita asiaton viesti
Jos Suomi pitää armeijansa kunnossa ja suhteet Venäjään hyvinä, Venäjä ei pysty kokoamaan ja motivoimaan riittävän isoa sotajoukkoa Suomen valloittamiseen, koska se saattaisi tarkoittaa sataa tuhatta venäläisruumista. Sellaiseen tehtävään ei Venäjä ryhdy, jos kyseessä on ystävällinen Suomi-naapuri. Mutta vihamielistä Natoa vastaan Venäjä voisi käyttää miljoonia sotilaita, koska kyseessä saattaisi olla taistelu Venäjän olemassaolosta.
Ilmoita asiaton viesti
Vaikuttaa siltä, että Venäjällä tiedotusvälineissä esitetään mielikuvaa tuollaisesta Natosta. Tämä ihan muista uutisista lukemani perusteella.
Onko se mielikuva ollenkaan totta? Sellainen mielikuvan rakentelu vaikuttaa melkoiselta olkiukolta, kun jäsenmaita katsoo. Norja. Tanska. Islanti. Belgia. Jne.
Mielikuvia tai olkiukkoja vastaan kamppailu on usein aika pienen tussahduksen tie.
Ilmoita asiaton viesti
#2
Tarkoitat siis ettei Venäjä saisi isoa sotajoukkoa jos vastassa olisi ystävällinen Suomi-naapuri. Sen sijaan vihamielistä Nato-Norjaa vastaan voisi kyllä koota miljoonia sotilaita. Tämä logiikka ei nyt aivan auennut. Onko mielestäsi Norja Venäjälle niin vaarallinen ja epäystävällinen naapuri, että se voisi uhata jopa Venäjän olemassaoloa?
Ilmoita asiaton viesti
Mielestäni kirjoitus perustuu havaintovirheeseen.
Turvallisuusympäristömme muutosta ei todellisuudessa ole – sen sijaan siitä annettu kuva on muuttunut, ja mielestäni kirjoittaja toistaa tätä virheellistä kuvaa kritiikittömästi. Venäjä ei ole suinkaan aktivoitunut, vaan edelleenkin todellisen talousvoimansa vuoksi (Italiaa suurempi, mutta Brasiliaa pienempi kansantalous, väestö supistumassa) passiivinen. Ainoa muutos, sekin ulkopuolisten muutosten vuoksi pikemminkin kuin Venäjän sisäisistä tekijöistä johtuvaa, on reaktiivisuuden voimistuminen – omien kansallisten näkökohtien päättäväinen esiin tuominen, niiden puolustaminen.
Jos lähtökohta on väärä eivät päätelmätkään voi olla oikeita.
Yhdysvaltain politiikan, poliittisen ”kulttuurin” muutoksesta sen sijaan on kyse. Sen asema maailman johtavana supervaltana on uhattuna – osaltaan, koska sen pitkäaikaisten omien virheiden vuoksi maa ei ole huolehtinut tulevaisuutensa menestystekijöiden huoltamisesta ja rakentamisesta (hyvinvointi, koulutus, yhteiskunnan ja hallinnon toimivuus), osaltaan pelkästään sen väestömäärän vähäisyydestä verrattuna nouseviin valtoihin Aasiassa. Sillä on ratkaisemattomia ongelmia esimerkiksi valtiontaloudessa, joten nykyisenlaisen (entisen) sotilasvoiman ylläpitäminen ei ole pidemmällä tähtäyksellä mahdollinen joutumatta säästämään yhteiskunnan perustasta. Ylikuluttamiseen ja elinympäristön tärvelemiseen perustuva kulttuuri on sekin saavuttamassa tiensä pään – kuvaavana esimerkkinä vaikkapa väestön laaja liikalihavuus. Nämä ovat tekijöitä joita Yhdysvallat eivät voi korjata lainkaan, tai vain pitkäaikaisella nykyisestä poikkeavalla, nykyiseen nähden selvästi erilailla suuntautuvalla työllä. Ongelma (Suomenkin ongelma!) on, ettei Yhdysvalloilla näytä olevan aikomustakaan oikaista vinoutumia, vaan että se on valinnut sotilaallis-poliittisen aggression – niin kauan, kuin sen sotilaallinen ylivoima sen vielä sallii. Tämä aggressiivinen politiikka on tietenkin vastoin kaikkea järkeä, vastoin väistämätöntä kehityskulkua, eli epätoivoinen. ”Voittajan” nukkuessa sikeää untaan ovat sen kilpailijat kaikessa hiljaisuudessa jo parantaneet strategisia asemiaan, mahdollisuuksien ikkuna siis sulkeutumassa Yhdysvalloilta nopeasti. Selittävänä tekijänä puhuisin maan arvokriisistä, arvorappiosta – mikä on paras ja luotettavin mittari tulevalle menestykselle.
Euroopan Unioni on omalta osaltaan – ja vielä pahemmin – arvokriisissä ja arvorappion kourissa. Nämä – EIVÄT ulkoiset tekijät – ovat Eurooppaa koettelevan taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen kriisin taustalla, ja on kohtuullista puhua jo EU:n olemassaolon kriisistä. Tarpeellisten reformien viivyttely – jopa niiden, ja niitä vaativien tahojen jyrkkä ja härkäpäinen vastustaminen – antavat aihetta pelätä, että murros jatkuu nopeana ja voi viimein olla väkivaltainenkin. Eurooppalaisena ja suomalaisena olen erittäin huolestunut maanosamme vakaudesta, Suomen osalta – yhteiskunnallisen yhteistyön eli vakauden lisääminen – vielä toiveikas. Jälleen on kyse arvomaailman terveemmästä pohjasta Suomessa: vinoutumat ovat korjattavissa, ja pieni maa toivottavasti nopea liikkeissään – täsmällisen harkituilla pehmeillä mutta määrätietoisilla liikkeillä oikealle radalle ohjattavissa.
Uhkamme eivät ole niinkään ulkoisia, vaan sisäisiä ja nykyisistä liittolaisistamme (”viitekehys”) johtuvia.
Mielestäni valtionjohtomme on toiminut viisaasti hakiessaan löyhää yhteistyötä kulttuurillisesti hyvin meidän kaltaisen Ruotsin kanssa siten, että kummallekin jää liikkumatilansa. Ensimmäinen tehtävämmehän on pysyä loitolla potentiaalisista riitapukareista, ja yhteistyössä Ruotsin kanssa muodostaa laaja hyvin puolustettu rauhallinen alue kenties hyvinkin myrskyisän ympäristön keskellä – eikä suinkaan mennä kummankaan nyt puheena olevan osapuolen taakse. Liittoutuminenhan paitsi antaa (NATO:n tapauksessa näennäistä) turvaa myös toimii toisinpäin kahleena, eli vie maamme mukaan kahnauksiin ja kannustaa poliittiseen holtittomuuteen, jopa uhkrohkeuteen. Historiallisena esimerkkinä käykööt monien ristikkäisten liittoumien Eurooppa vuonna 1914 – missä koko maanosa suistui liittojen vuoksi mukaan suursotaan. Mielestäni samanlainen sokea luottamus omiin eri liittoihin vaivaa Eurooppaa jälleen kerran.
Puolueettomuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus on AINUT historiallisesti toimiva ratkaisu – esimerkkeinä tietenkin länsinaapurimme Ruotsi, mutta myös Sveitsi mikä on pystynyt (Napoléon Bonaparten aikaa lukuun ottamatta) pysymään erossa ympärillään riehuvista sodista jo vuosisatojen ajan, jatkanut vaurasta elämäänsä.
Ilmoita asiaton viesti
”Venäjä ei ole suinkaan aktivoitunut, vaan edelleenkin todellisen talousvoimansa vuoksi (Italiaa suurempi, mutta Brasiliaa pienempi kansantalous, väestö supistumassa) passiivinen”
Vuonna 2013 Venäjän puolustusmenot oli n.4% BKT:sta kun vastaavat luvut olivat Italia 1,6% ja Brasilia 1,4% ja Suomessa n.1,4%. Venäjä on kertonut kohottavansa huomattavasti vuosittaisia sotilasmenojaan.
Noista luvuista voisi päätellä, että ainakin oman sotakoneiston kehittämisessä Venäjä on aktiivinen.
Ilmoita asiaton viesti
Muista nyt kuitenkin, että Venäjän NL:n perintönä saama kalusto oli jo silloin vanhentunutta, ja päälle sekavat Jeltsin-vuodet. Kiinni otettavaa on paljon. Absoluuttisesti kyse on pienestä satsauksesta, jos sitä verrataan Venäjän potentiaalisiin vihollisiin – erityisesti Yhdysvaltojen varustelumenoihin – ja melkeinpä pihtailusta 🙂
Ilmoita asiaton viesti
#12
Omituista, ettei Venäjän vihollinen, USA, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen silloin kun Venäjä, NL:n hajoamisen jälkeen, oli sekasortoisessa tilassa ja sen sotakalustokin oli vanhentunutta. USA:n uhka ei oikein tunnu hyvältä perustelulta. Jos yritettäisiin puolueettomasti tarkastella jännityksen lisääntymistä Venäjän ja lännen rajalla, kumpi on mielestäsi vaikuttanut tähän tilanteeseen enempi, Obama vai Putin? Taloudellinen yhteistyö Venäjän ja Lännen välillä oli kehittymässä hyvään suuntaan ja Venäjä olisi ennen pitkää tämän kehityksen ansiosta kehittynyt taloudelliseksi suurvallaksi. Mitä sitten tapahtui ja miksi. Ei ole tunnu kovin uskottavalta Venäjän oma selitys, että Länsi aloitti hyökkäysvalmistelut.
Oliko Ukrainan EU:n vapaakauppasopimus sellainen vaara Venäjälle, että sen piti yrittää estää se näin ikävällä tavalla? Onneksi Suomen EU-jäsenyyshakemuksen aikaan Putin ei ollut vallassa. Venäjä katsoo oikeudekseen puuttua rajanaapureittensa sisäisiin asioihin erilaisin keinoin; vihjailuista uhkailuihin ja pelotteluihin sekä suoranaisiin rajaloukkauksiin ”vihreiden miesten” lähettämisellä.
Olemmeko palaamassa Suomen ja NL:n aikaiseen ystävyyspolitiikkaan, jossa jopa ministerien kelpoisuus käytiin kysymässä Tehtaankadulta? Ehkä niin olisi parempi, olisihan se sitä Paasikiven peräänkuuluttamaa ”tosiasioiden tunnustamista” eli siten palattaisiin jälleen puolueettomaksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, joka noudattaa rauhanomaista rinnakkaiseloa kaikkien rajanaapureittensa osalta.
Ilmoita asiaton viesti
Matti hyvä, meidän täytyisi lakata treffailemasta tällä tavoin 🙂
George Bush vanhemman ja vielä Bill Clintonin kaudella Yhdysvaltain hallinto toimi mitenkuten järkevästi. Ensin mainittu oli viimeinen pitkän linjan valtiomies, ”vanhaa koulukuntaa”, ja putsasi hallintoon Reaganin kaudella pesiytyneen neokonservatiivifraktion pois. Toinen sai hivutettua valtionbudjetin ylijäämäiseksi. Tuo ajanjakso oli ”hyvän Amerikan” iltarusko: maassa viitsi vielä käydä ja matkustella – naureskella vaikkapa kumilohia Anaheimin Disneylandin vesialtaassa, jotka saivat paikalliset skidit ekstaasiin – vaikkakin neokonservatiivit pääsivät jo Clintonin aikana taas palaamaan asemiinsa. Jenkit itse ovat tainneet rankata George Bush nuoremman maan lyhyen historian kolmanneksi huonoimmaksi presidentiksi – hänen vahtivuorollaanhan Yhdysvaltain-Venäjän välit pilaantuivat nimenomaan Yhdysvaltain aloitteesta, ja vaihteet maan äkkiköyhtymiselle asetettiin. Obaman osalta valamiehet neuvottelevat vielä, mutta alaluokkaan hänetkin varmaan sijoitetaan.
Huonon voittajan syndroomaksi minä tuon kehityskaaren tulkitsisin – Yhdysvalloilla ei ollut arvopohjaa, ei malttia elää syliinsä tipahtaneen uuden asemansa kanssa, eikä nyttemmin enää varojakaan olla maailman johtava supervalta. Toki, kuten kaikki ymmärtämättömät, maa syyttää mielellään kaikkia muita kuin itseään, kun se omien virheidensä kautta on ajautunut aika huolestuttavaan jamaan. Jos katsot tulevaa menestystä ennustavia tunnuslukuja kuten väestökehitystä, eri hyvinvointimittareita, tasaista tulonjakoa tai koulutustakin huomaat, että ”supervalta”-USA on tippunut maailman kärkimaiden kyydistä – eihän se olisi alun alkaenkaan päässyt asemaansa, jos vähän irvailisi, ellei sinne olisi kulkeutunut pakolaisvirtaa (siis kaikkein rohkeimpia, koulutetuimpia, uudistusmielisimpiä ihmisiä) Euroopasta tai muista maailmankolkista. Sinun täytyy siis kääntää näkemyksesi toisin päin – muu maailma ei ole ongelma, Yhdysvallat itse ovat. Maan rikkain osavaltio Kalifornia on ollut konkurssissa jo hyvän aikaa – ja taatusti ei Venäjän toimien vuoksi! – eiköhän muu kolonia seuraa kohta perästä, kun vilkaistaan tunnuslukuja. Pahoja päiviä tiedossa, kunhan joudutaan puhumaan tosiasioista.
Ukraina-tilanne on Yhdysvaltain ja sen perävaunu-EU:n itse itselleen aiheuttama ongelma. Osaamattomia ja todellisuudesta harhautuneita teknokraatteja tekemässä liian vaikeita asioita omassa suuruutensa harhassa. Maa ei suinkaan ollut yhtenäisesti Lännen toivomalla kurssilla – ja ihan ymmärrettävästi, sillä pelkästään vilkaisemalla karttaa sinäkin, Matti, voisit havaita ratakiskojen ja teiden vievän yhä edelleen pääosin Venäjän suuntaan. Niitä ei siirretä ihan tuossa tuokiossa, niin kuin meidän ylimieliset ”instant gratification”-virkamieslaumamme kenties kuvittelivat. Jutun juuri on todellakin vain maltin puutteessa EU:n puolelta (USA:n tavoitteet taas – kukapa osaisi lukea seinähullun ajatuksia?!?). Ymmärrän hyvin Janukovitshin hallinnon hidastelun ja vaappumisen Venäjän-EU:n välillä, sen halun päästä EU:n talousapuun kiinni vieraannuttamatta Venäjää josta se oli – ja on – monella tapaa riippuvainen. Nyt nämä meidän välkkypäät menivät ottamaan väkisin, järjestivät vallankaappauksen Kiovassa, kun muuten kenties vielä vuonna 2025 neuvoteltaisiin – ja Ukraina olisi edelleen haluton poliittiseen spagaattiin. Ihan akateemisessa mielessäkin hykertelen miten näpsäkästi Venäjä pisti Lännen Ukraina-hankkeen umpijuntturaan napsimalla kirsikan – Krimin – pois kakun päältä, ja lukitsemalla Donbassin teollisuuskeskuksen. Länsi tiesi, että Krim oli 1992 liitetty Ukrainaan vastoin kansalaistensa tahtoa, ja Länsi tiesi, että itäinen Ukraina on monilla tavoin sidoksissa Venäjään, ellei jopa siitä riippuvainen… tai olisi pitänyt tietää.
No nythän Länsi on Ukraina-hankkeensa kanssa fataalilla tavalla ”vaiheessa”. Eteenpäin ei pääse, peruuttaa ei tohtisi (pahuksen pöyhkeät tolvanat asialla, joilla ei ole ryhtiä tunnustaa möhlineensä), mutta nykytilannettakaan ei pysty ylläpitämään. Länsi ei voi enää voittaa – ainoastaan tappion suuruudesta ja toteutumishetkestä vielä vähän neuvotellaan. Mikäpä muu auttaa, kuin syytellä jopa naurettavan lapsellisella tavalla Venäjää, manata esiin kaikki vanhat ennakkoluulot NL-kaudelta. Blogisti on hellyttävällä tavalla nielaissut Lännen peitetarinan aggressiivisesta Putinista ja laajentumisvimmaisesta Venäjästä – mutta kyseessä on fata morgana, kangastus. Jo maalaisjärjellä ajateltuna Italiaa hieman suuremmalla Venäjän kansantaloudella ei ole minkäänlaisia varoja ajaa aggressiivista laajentumista – sen talousvoimahan ei riitä edes maan sisäisten kohteiden kuntoon saattamiseen, tai sen kansalaisten toivomien laadukkaiden kulutustarvikkeiden tuottamiseen. Venäjä myy vieläkin kaasua varattomalle tynkä-Ukrainalle… viholliselleen?! Ei taida olla Putinin sodankäyntitaidoissa paljoa kehumista… vai olisiko nyt kuitenkin niin, ettei hän olekaan sodassa, eikä aikeissakaan valloitella yhtään mitään?!
Suomi… no niin. Poliisin partioautot ovat poistuneet Tehtaankadun palatsin edestä Itäiselle Puistotielle (missä siis USA:n lähetystökortteli sijaitsee), ”ystävät ovat vaihtuneet”. Niin on ikävä kyllä vaihtunut myös kuolajäljen reitti, kun ryhdittömät suomalaispoliitikot kiemurtelevat nyt uuteen osoitteeseen. Jenkit vain naureskelevat – niin kuin myös Neuvostoliiton edustajat aikoinaan – miten halvalla nämä nilkit ovatkaan ostettavissa: pari lupausta, ehkä tikkunekkari jos ollaan anteliaalla päällä. Jopa syytökset vastapuolen ”imperialismista” elävät yhä ja voivat hyvin… lippujen väri vain vaihtunut. ”Plus ça change, plus c´est la même chose”. Jos Sinä tuomitset 1970-luvun rähmällään olon, on Sinun tuomittava aivan yhtä lailla 2010-luvun rähmällään olo. Erohan on vain siinä, että NL oli vaativa tosiostaja, eli kauppa kävi ja Suomi vaurastui… kun taas Jenkki ei halua ostaa mitään, vaan myydä.
Olisiko historian sihdit nyt kohdistettu taas hetkeksi?
Ilmoita asiaton viesti
#15
Jaaha, onko tällainen ”treffailu” on sinulle kiusallista. Otin vain kantaa pariin väittämääsi. Etkö kestä että ajatuksiasi kritisoidaan.
Kirjoitit: Turvallisuusympäristömme muutosta ei todellisuudessa ole – sen sijaan siitä annettu kuva on muuttunut, ja mielestäni kirjoittaja toistaa tätä virheellistä kuvaa kritiikittömästi.
Puretaan tätä virkettä hieman. Turvallisuusympäsistöstämme annettu kuva on muuttunut.
Tarkoittanet ilmaisulla ”annettu kuva on muuttunut” sitä, että joku (kuka?) on antanut turvallisuusympäristöstämme väärän kuvan. Kirjoittaja toistaa tätä virheellistä kuvaa mutta ei todellista turvallisuusympäristöämme. Oikea kuva on siis se ettei mikään turvallisuudessamme ole muuttunut.
Sinulle on näköjään vaikeaa vastata suoraan kysymykseen: ”Kumpi on mielestäsi vaikuttanut jännityksen lisääntymiseen Venäjän ja lännen rajalla enempi, Obama vai Putin?” Annat pitkä luennon USA presidenttien suhteesta ”neokonservatiiveihin” ja siitä että ”supervalta”-USA on tippunut maailman kärkimaiden kyydistä. Tämä ei liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen. . Tulkitsen kuitenkin että vastauksesi on että Obama on aiheuttanut jännityksen kiristymisen Venäjän rajalla.
Sitten kirjoitat aivan käsittämätöntä: ”Matti, voisit havaita ratakiskojen ja teiden vievän yhä edelleen pääosin Venäjän suuntaan (Ukrainassako?) . Niitä ei siirretä ihan tuossa tuokiossa, niin kuin meidän ylimieliset ”instant gratification”-virkamieslaumamme kenties kuvittelivat. Jutun juuri on todellakin vain maltin puutteessa EU:n puolelta (USA:n tavoitteet taas – kukapa osaisi lukea seinähullun ajatuksia?!?). ”
Sinulla ei taida olla mitään käsitystä, mitä Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimus pitää sisällään. Jos luulet, että se tarkoittaa ratakiskojen muuttamista, olet ymmärtänyt asian täysin väärin.
Ketä mahdat tarkoittaa tuolla viittauksella seinähulluun? Seinähullujen ajatuksia on usein helpompi lukea kuin oikein viisaiden.
”Ihan akateemisessa mielessäkin hykertelen miten näpsäkästi Venäjä pisti Lännen Ukraina-hankkeen umpijuntturaan napsimalla kirsikan – Krimin – pois kakun päältä, ja lukitsemalla Donbassin teollisuuskeskuksen.”
Näpsäkkää se oli tosiaan, mutta peli ei ole vielä pelattu loppuun saakka.
Ilmoita asiaton viesti
Ei kiusallista suinkaan… ainoastaan eo. vuodatuksen kirjoittaminen vei minulta aivan liikaa aikaa:)
Ilmoita asiaton viesti
Niin, minulle olisi riittänyt tai olisin jopa toivonutkin yksinkertaisempaa vastausta 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Timo-Pekka, kirjoitit hauskasti ”hykertelen miten näpsäkästi Venäjä pisti Lännen Ukraina-hankkeen umpijuntturaan”. Venäjän toiminnan kohdalta osuit oikeaan mutta muutoin huomasin pienen ”havaintovirheen”. Kysymys ei tietenkään ollut Lännen hankkeesta vaan Ukrainan.
Ilmoita asiaton viesti
Yritän, todella yritän aina kirjoitella lyhyesti… epäonnistun usein 🙁
Villi ja vapaa media esittää, että Poroshenko olisi joutunut pyytämään Ukrainan perustuslakituomioistuinta vahvistamaan, että helmikuussa 2014 tapahtui laiton vallankaappaus. Toimenpiteen tarkoitus lienee hänen päästä eroon Ukrainan kurittomasta omavaltaisesta uusnatsiblokista, ts. antaa lailliset perusteet kaventaa näiden valtaa tynkä-Ukrainan sotilaallis-poliittisella sektorilla. Mielestäni ihan järkevä veto (Poroshenkon asemahan on ainakin tynkä-Ukrainan osalta mitenkuten legitiimi), aika rohkeakin kun ajatellaan todellista vastatoimien uhkaa, mutta ei tuo Kiovan huusholli ole muulla tavoin hallittavissa. Kansahan on uhmannut poliisivaltiota ja ultraväkivaltaisia uusnatsistisia iskujoukkoja, ja hallinnon vastaisia mielenosoituksia on jo ollut. Kiusallinen – Lännen tiedotuslinjan kannalta hyvin kiusallinen – on tietenkin avoin tunnustus jo Kiovastakin, että kyse oli vallankaappauksesta… eli Länsi on toiminut kansainvälisen oikeuden vastaisesti.
Mutta niinhän kriittiset äänet ovat sanoneet alusta asti.
EU:n itsensä olemassaolo on vaarassa, tämänhetkisen Kreikka-kriisin lopputuloksesta riippumatta, kunhan se joutuu tunnustamaan mitä Ukrainassa todellisuudessa tapahtui, että tuli tappio, ja että seikkailun hinta nousee kymmeniin miljardeihin (EUR, tai mikä valuutta silloin onkaan käytössä). Asialla on vinha perä sikäli, että ”hävitty sota” on eräs 7 vallankumouksen edellytyksestä )ks. Wikipedia). Venäjä-pelottelu, jos palaisi blogin aiheeseen, on minun mielestä Euroopan edun vastaista ja aiheetonta – lähinnä lapsellista kiukuttelua. Mutta näemmehän nyt Kreikka-kriisin kiville ajamisesta miten tuuliajolla EU-johtajat ovat vähänkin vaativammissa tilanteissa… tosin nyt täytyy muistaa (kuten Guardianin kommentaari muistaakseni mainitsee), että EU-johdossa on urapoliitikkoja, joita keskimääräinen teinikin kyllä pyörittelisi kotioloissa mielensä mukaan (tarkoitus siis vain kuvata arkisella esimerkillä miten ULA:lla, miten epäpsykologisia Juncker & knit kriisitilanteessa vaikuttavat olevan).
Jos Euro ja EU:kin ajautuvat kaputtiin ovat asialliset Venäjä-suhteet Suomelle hyvin tärkeitä.
Ilmoita asiaton viesti
Teräviä kriittisiä havaintoja! Maailmanpoliittisen kontekstin ja megatrendien huomioon ottaminen on välttämätöntä kun arvioidaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ari kiitos tästä! ONHAN SE! http://petrihirvimki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1970…
Ilmoita asiaton viesti
Niin, mutta onko Suomella mitään mahdollisuutta päästä NATO:n jäseneksi? Kreikka jo yksinäänkin voi sen estää…
Ilmoita asiaton viesti
”Sokka on irti” Niinistön sanoin >>> http://vastavalkea.fi/2015/06/28/sokka-on-irti-sau… ;-(•
Ilmoita asiaton viesti
Aikanaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Sellainen olotila ei ole puolueettomuutta vaan puolen valinta.
Ilmoita asiaton viesti
”Lopullinen niitti tuon politiikan pätemättömyydelle oli isäntämaasopimuksen solmiminen Naton kanssa. Mikäli Itämeren ympäristössä syntyisi aseellinen konflikti- tai sotatilanne, sopimuksen myötä Suomen mahdollisuus pysyä selkkauksen ulkopuolella on käytännössä mahdotonta.”
Suomi päättää täysivaltaisesti oman valtioalueensa käytöstä myös isäntämaasopimuksen voimassa ollessa, joten mitään ”lopullista niittiä” tästä sopimuksesta ei seuraa mihinkään suuntaan.
Ks. http://hannumononen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/17516…
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos paljon hyvästä kommentista, Hannu!
Niin, sopimuksen tekstikirjaukset ja sopimuksen luomat poliittiset mahdollisuudet ja velvoitteet ovat usein eri asioita.
Totta kai Suomi voi isäntämaasopimuksen kirjausten perusteella estää esimerkiksi Naton esittämät sotilaalliset toimet Suomen alueella, mutta olisiko se käytännössä mahdollista ja ennen kaikkea olisiko se poliittisesti järkevää? Tuskin olisi. Mikä tekstiin on kirjattu, sitä ei aina voida poliittisesti toteuttaa eikä sitä olisi edes järkevää poliittisesti toteuttaa.
Otetaanpa esimerkki:
Jos Venäjällä olisi tarvetta tehdä interventio esim. Baltiaan, läntisiä rivejä hämmentääkseen Venäjä voisi pyytää Suomea pysymään puolueettomana ja konfliktin ulkopuolella. Antaisiko Suomi isäntämaasopimuksen perusteella konfliktitilanteessa Natolle oikeuden käyttää lentokenttiään tai maa- ja merialueitaan sotilasoperaatioon? Isäntämaasopimuksen perusteella Suomella olisi mahdollisuus kieltää Natolta käyttää Suomen aluetta sotilaallisiin toimiin.
Mikäli Venäjän esittämään pyyntöön suostuttaisiin, Suomi varmistaisi, ettei se missään oloissa keneltäkään Nato-maalta saisi enää sotilasapua, jos kriisin myöhemmässä vaiheessa Venäjällä olisi tarvetta tehdä interventioita myös Suomessa. Suomi olisi toimillaan suututtanut Nato-kumppanit ja ennen kaikkea Baltian maat. Pahimmassa tapauksessa Nato tulkitsisi Suomen kuuluvan Venäjään ja Suomi olisi Naton ja Venäjän välistä sotatoimialuetta. ”Sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” olisi tullut Suomelle tuhoisa kohtalo.
Opetus: konflikti- tai sotatilanteessa voi puolen valita vain kerran eikä mikään maa voi poukkoilla puolelta toiselle oman mielen mukaan. Se johtaa aina huonoon lopputulokseen. Suomella on hieman kokemusta noista asioista toisen maailmansodan ajalta.
Sopimuksia tai tekstiä ei ole syytä lukea ”hauki on kala”-tyyliin, vaan mitä se poliittisesti merkitsee, eli mitä on rivien välissä. Sopimuksen poliittinen linjaus on tärkeintä, ja miten se rajoittaa tai ohjaa toimintaamme.
Ilmoita asiaton viesti
Ari, antamasi teoreettinen esimerkki kuvaa tapausta, jossa Venäjä on hyökkääjä. Suomi on Naton ”rauhankumppani”, ei ”hyökkäyskumppani”. Tässä esimerkkitapauksessa olisi aika järkevää, isäntämaasopimuksen puitteissa avustaa Baltian maita puolustautumaan hyökkääjää vastaan. Hyökkääjä katsoisi sen vihamieliseksi teoksi. Jos kieltäytyisimme avunannosta Baltialle, seuraukset olisi ne mitä kirjoitit. ”Suo siellä, vetelä täällä”. Maantieteelle emme voi mitään, mutta sen voimme valita, haluammeko kuulua itään vai länteen.
Tässä Natokeskustelussa näkee usein ikään kuin selviönä, että Naton tarkoituksena on hyökätä ja tuhota Venäjä. Tätä propagandaa levitetään Kremlistä, lähinnä sisäpoliittisista syistä. Ei voi kuin ihmetellä, että tähän halpaan menee niin moni tämänkin keskustelupalstan kirjoittaja.
Ilmoita asiaton viesti
Nato tuskin odottaisi isäntämaasopimuksen ylittävän Suomen oman kansallisen lainsäädännön, sillä sopimustekstissähän nimenomaisesti todetaan, että niin ei käy missään tilanteessa.
Mihin isäntämaasopimus juridisesti velvoittaa ja mikä taas on tilannekohtaisesti poliittisesti järkevää, ne ovat toki toisistaan erillisiä asioita.
Jos keskustellaan sopimusvelvoitteista, niin Natoa kohtaan Suomella ei ole mitään isäntämaasopimuksen nojalla yhteisesti sovitun ylittäviä velvoitteita sen enempää kuin oikeutta Artikla 5:n tuvatakuisiinkaan. Sen sijaan Suomella on selkeä ja sitova velvoite EU-jäsenmaita kohtaan Lissabonin sopimuksessa. Olisi juridisesti sopimusrikkomus olla asettumatta Baltian maiden puolelle Venäjän tehdessä niihin intervention.
Isäntämaasopimuksen perusteella Suomella olisi toki juridisesti mahdollisuus kieltää Natoa käyttämästä Suomen aluetta sotilaallisiin toimiin, kuten toteat, mutta kieltäytymällä auttamasta Viroa, Latviaa ja Liettuaa Suomi sekä rikkoisi Lissabonin sopimuksen velvoitteitaan että pilaisi poliittisesti välinsä Nato-maihin käytännössä ja toimisi oman etunsa vastaisesti.
Aivan kuten kirjoitat, pragmaattisessa käytännön tilanteessa Suomi tekisi pahimman mahdollisen poliittisen virheen pitkällä tähtäyksellä valitsemalla Venäjän puolen ja asettumalla Naton maalialueeksi. Tämä kuitenkin pätee yhtä lailla, olipa isäntämaasopimusta olemassa vai ei.
Tuossa ikävässä Venäjän hyökkäys Baltiaan -skenariossa Suomen harjoittaman turvallisuuspolitiikan epäonnistuminen kärjistyy vaikutuksiltaan: asettumalla Baltian puolustuksen tueksi Suomi samalla liittyy Venäjän vihollisten joukkoon, saamatta kuitenkaan tällöin Natolta Artikla 5:n turvatakuita koska jäsenyys ei kansallemme kelpaa edes hopeatarjottimelta — ainoastaan kaikkien valtiosopimusten ulkopuolinen vapaaehtoinen tuki Nato-mailta Suomelle on mahdollinen Venäjän meitä vastaan hyökkäämisen tapauksessa.
Ilmoita asiaton viesti
(Sorry! Toiston poisto.)
Ilmoita asiaton viesti
Jep. Isäntämaasopimuksesta levitetään harhaanjohtavaa tietoa. http://petterihiienkoski.puheenvuoro.uusisuomi.fi/…
Ilmoita asiaton viesti
Juuri noin, kiitokset selventävästä ja tarpeellisesta blogistasi.
Jos isäntämaasopimuksessa halutaan nähdä poliittinen ulottuvuus, se on siinä, että logistinen yhteistyö saadaan sillä teknisesti sujuvammaksi, vaikka ei Natoon kuulutakaan. Sujuvuus itsessään on se, mistä mahdollinen vastustaja ei tykkää. Senhän voisi rinnastaa esimerkiksi samaan standardiin aseiden patruunoissa — ei sekään vielä saa aikaan mitään sotilasliittoa, mutta se voi helpottaa yhteistyötä joissakin tilanteissa.
Ikävä kyllä, Naton jäsenyyteen ja sen tuomiin turvatakuisiin Suomella on silti vielä pitkä matka niin kauan, kuin jäsenyyttä ei oikeasti panna vireille. Baltiaan ja Puolaan sijoitettava raskas asekalusto osoittaa Naton ottavan Artikla 5:n tosissaan — tätä on se ”villasukkia ja näkkileipää” -apu, jota Suomessa on näillä esimerkeillä vähätelty.
Ilmoita asiaton viesti
Arto Luukkaselta tylyä tekstiä Savon Sanomissa. Suomi hybridisotaan?
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/hy…
Ilmoita asiaton viesti
Arvoisat sodanuhka-asiantuntijat!
En ole aikaisemmin perehtynyt tuohon Naton ja Suomen väliseen sopimukseen, mihin on kirjattu konfliktin sattuessa SUOMEN velvoitteet isäntämaana.Amerikkalaiset ja venäläiset eivät ole koskaan sotineet toisiaan vastaan.Uhitelleet ovat sanallisesti.
Sopimus Molli on valitettavasti allekirjoitettu.Se sitoo Suomea ja asialle ei voi mitään.
Suomen kannattaisi harkita vetäytymistä taloudellisista Eu-pakotteista Venäjää vastaan.Pakotteet ovat kuin isku kirveellä omaan jalkaan.
Ilmoita asiaton viesti
(Toistoa pukkaa, anteeksi!)
Ilmoita asiaton viesti
”Sopimus Molli on valitettavasti allekirjoitettu.Se sitoo Suomea ja asialle ei voi mitään.”
”Mollista” en tiedä mitään, mutta MoU (Memorandum of Understanding) sanoo jo jotakin. Mikä tarkalleen on se ”valitettava” asia isäntämaasopimuksessa, jolle ei voi mitään?
Englanninkielinen alkuperäisteksti: http://www.defmin.fi/files/2898/HNS_MOU_FINLAND.pdf
Missä sopimuskohdassa siis lukee ”konfliktin sattuessa SUOMEN velvoitteet isäntämaana”?
Ehkä kannattaisi lukea tämä blogi
http://hannumononen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/17516…
ja myös sen jälkikeskustelu, sillä pelkään pahoin, että olet voinut käsittää jotakin väärin.
Ilmoita asiaton viesti
Ari Pesonen kirjoitti blokinsa lopuksi mm. ”Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen pohjautuva turvallisuuspolitiikka perustuu asioihin, jotka eivät enää ole voimassa.” Tämä on mielestäni oikea havainto, mutta lienee paikallaan kerrata ne seikat, jotka eivät enää ole voimassa.
Itselleni tulee mieleen seuraavat muutokset, jotka vaikuttavat Suomen turvallisuuspolitiikkaan:
1) Ensimmäinen ”irtiotto” lännen suuntaan tapahtui jo 1961 kun Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäseneksi niin kutsutulla FINNEFTA-sopimuksella
2) Seuraava etappi oli vuonna 1973, jolloin Suomi teki vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön (EEC) kanssa. Sopimusta vastusti NL ja joukko nimekkäitä suomalaisia vaikuttajia (https://fi.wikipedia.org/wiki/EEC-vetoomus)
Lähtötilanne oli hieman samankaltainen kuin Ukrainassa nyt. Kekkosen ansiosta sopimus syntyi ilman konfliktia.
3) Suomi oli tosiasiassa sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa. YYA-sopimus oli Suomelle ”lievempi” kuin kuuluminen Varsovan liittoon vaikka se sisälsi NL:n sotilaallisen turvatakuun. YYA-sopimuksen varjolla teeskenneltiin ”liittoutumatonta” maata, mutta sitä ei mikään länsimaa uskonut. NL ja Varsovanliiton hajoamisen jälkeen Suomi oli taas aidosti sotilaallisesti liittoutumaton maa.
4) NL:n ja Varsovanliiton hajoamisen jälkeen, näytti pitkään siltä, että Naton alkuperäinen tehtävä oli muuttumassa jäsenten puolustamisesta kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin. Venäjää ei enää koettu uhkana vaan kauppakumppanina. Valitettavasti Venäjän viimeaikainen toiminta on palauttanut Naton alkuperäisen tarkoituksen.
5) Suomen liittymistä EU:iin perusteltiin turvallisuustekijöillä ja taloudellisilla hyödyillä. Presidentti Mauno Koivisto piti tärkeimpänä turvallisuuspoliittisia syitä. EU-jäsenyyden kuviteltiin korvaavan sotilaallisen liittoutumisen. Sotilaallinen liittoutuminen ei silloin olisi ollut mahdollistakaan koska NATO:n pääsihteeri Manfred Wörner oli selvästi ilmoittanut, että NATO ei ollut kiinnostunut lisäämään jäsenmääräänsä. (http://www.maailmanmuutos.fi/smm/2/smm2laat2411.htm)
Nyt Naton pääsihteeri on kertonut, että Suomi on tervetullut puolustusliiton jäseneksi.
6) Viimeksi presidentti Niinistön Moskovan käynnin aikana presidentti Putin ilmoitti, ettei Venäjä hyväksy Suomen liittoutumista Natoon. M.O.T. Asia on siis loppuun käsitelty, vai onko?
Ilmoita asiaton viesti