Mikä länneltä on jäänyt huomaamatta Venäjän voimapolitiikassa

Ukrainan sodassa pitäisi päästä eteenpäin ja lopulliseen ratkaisuun. Lännellä on ollut suurta haluttomuutta ja ennen kaikkea uskallusta käyttää riittäviä voimakeinoja silloin, kun kyseessä on Venäjän rajanaapurimaa ja jolloin Venäjällä on sotavoimat kokonaisuudessaan äärellään.

Esimerkkeinä Venäjän valmiudesta sotaan ovat Georgian sota vuonna 2008 ja Ukrainana sota vuodesta 2014 alkaen. Venäjällä on siis ollut valmius äärimmäisiin keinoihin niitä rajanaapurimaita kohtaan, jota eivät ole täysin integroituneet länteen EU:n ja Naton kautta ja jotka eivät ole riittävästi Yhdysvaltain sotilasvoimien suojaamia.

Kun sen sijaan kyse ei ole Venäjän rajanaapurimaasta, lännellä on ollut enemmän uskallusta käyttää myös sotavoimaa politiikkansa toteuttamiseen, vaikka kohdemaalla olisivatkin olleet hyvät suhteet Venäjään.

Esimerkkeinä länsimaiden sotavoiman käytöstä voidaan mainita Serbian pommitukset Kosovon tapahtumien johdosta vuonna 1999, Libyan pommitukset keväällä 2011 ja sotilaallisella voiman käytöllä uhkaaminen Syyrian kemiallisten aseiden hävittämiseksi vuonna 2013. Kaikilla noilla mailla – Serbia, Libya ja Syyria – olivat hyvät suhteet Venäjään, jopa liittolaissuhteet.

Kosovo 1999

Kylmän sodan aikaan Jugoslavia oli puolueeton maa, mutta maalla oli Titon johdolla hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Jo 1800-luvun jälkipuolella tapahtui ensimmäinen serbien ja albaanien välinen konflikti, kun albaanit asettuivat Osmanien valtakunnan puolelle vuosien 1876–77 sodassa. Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla heikentyvää Turkkia vastaan, joka johti Serbian itsenäistymiseen. Serbialla on siis ollut jo vuosisatainen erityisasema Venäjällä.

Jugoslavian hajoamissodassa Kosovossa kysymys oli ortodoksisten serbialaisten ja islaminuskoisten albaanien välisistä erimielisyyksistä taas kerran.

Maaliskuussa 1999 Nato alkoi pommittaa Venäjälle läheistä Serbiaa. Päätös tehtiin Venäjän vastustuksen vuoksi ilman Yhdistyneiden kansakuntien valtuutusta eikä asiaa käsitelty turvallisuusneuvostossa päätöslauselman muodostamiseksi. Kymmenen viikkoa kestäneen pommituksen päätteeksi Serbian Slobodan Milošević joutui vetämään armeijansa pois Kosovon alueelta. 10.6.1999 YK:n turvallisuusneuvostossa päätöslauselmalla 1244 päätettiin, että Kosovo kuuluu Serbiaan ja Kosovon tulevaksi asemaksi tulee laaja autonomia. Kosovoa tuli hallitsemaan Yhdistyneet kansakunnat UNMIK-osastonsa kautta.

Slaavilaisen Serbian pommitukset olivat Venäjälle vaikea paikka, mutta kun maa oli kaukana Venäjän rajoista eikä Venäjällä ollut todellista mahdollisuutta reagoida toisin tai käyttää sotavoimaa, slaaviveljien lyöminen nieltiin Venäjällä karvaasti. Venäjä joutui ottamaan tosiasiat annettuina. Venäjällä ei olisi ollut tuolloin myöskään riittävää sotilaallista voimaa puuttua asiaan, ei edes uskottavaan sotilaalliseen avustamiseen asetoimituksin. Venäjän heikot mahdollisuudet joutuivat toteamaan niin presidentti Boris Jeltsin kuin myös Kosovo-edustaja Viktor Tšernomyrdin. Serbian pommittamisesta on Putinin johtama Venäjä arvostellut länttä useaan otteeseen myöhemmin, viimeksi Ukrainan kriisin alkuaikoina Venäjän miehittäessä Krimin.

Libya 2011

Edesmenneellä Neuvostoliitolla ja Venäjällä ovat olleet läheiset suhteet Libyaan ja sen presidentti Muammar Gaddafiin. Noustuaan valtaan vuonna 1969 Gaddafi hakeutui pian yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, ja poliittisista suhteista tulivat läheiset.

Gaddafin Libya oli venäläisaseiden suurimpia ostajia Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Libyasta oli määrä tulla ensimmäinen maa, joka ostaa Su-35 hävittäjiä. Lisäksi suunnitteilla oli kauppoja helikoptereista ja ohjusjärjestelmistä. Gaddafin johtama Libya oli kiinnostunut myös Venäjän uudesta S-400-ohjuspuolustusjärjestelmästä, panssarivaunuista, sukellusveneistä ja raketinheittimistä. Kaikki meni nurin vuonna 2011, kun YK:n turvallisuusneuvoston antoi 17.3.2011 Gaddafin hallinnon vastaisen päätöslauselman, jolla se valtuutti Naton puuttumaan Libyan sisäisiin asioihin suojeluvastuun nimissä. Päätöslauselman mukaisesti Nato aloitti pommitukset Libyassa jo 19.3.2011.

Venäjä äänesti turvallisuusneuvostossa tyhjää. Venäjä olisi veto-oikeudellaan voinut estää päätöksen, mutta sitä se ei tehnyt. Venäjä pidättäytyi äänestyksestä yhdessä Kiinan, Saksan, Brasilian ja Intian kanssa.

Päätös äänestyskäyttäytymisestä ei ollut Venäjälle helppo, ja kyseisenlaista äänestyspäätöstä tuskin olisi syntynyt, ellei maan presidentti olisi ollut Dimitri Medvedev. Tuolloin pääministerinä toiminut Vladimir Putin on myöhemmin arvostellut kovasti Medvedevin toimintaa myötämielisyydestä länsimaita kohtaan.

Putin kutsui Libyan iskut oikeuttavaa YK:n päätöslauselmaa vahingolliseksi. ”Se muistuttaa keskiaikaista käskyä ristiretkelle”, Putin totesi maanantaina 21.3.2011, vain kaksi päivää Nato-pommitusten aloittamisen jälkeen. Venäjä ei Medvedevin mukaan käyttänyt veto-oikeuttaan, sillä ”päätöslauselma ei ole vääränlainen”.

Medvedevin ja Putinin erimielisyys hämmensi länttä. Myös Venäjän valtiolliset viestimet ihmettelivät, miten suhtautua miesten selkeään näkemyseroon tärkeässä kansainvälisessä kysymyksessä. Harvoin Venäjän ulkopoliittinen johto näyttää erimielisyytensä niin selkeästi ulos kuin tässä turvallisuusneuvostokäyttäytymistä koskevassa päätöksessä.

Kuten Syyriassa myöhemmin, Venäjä kuitenkin näki Medvedevin johdolla realiteetit: sillä ei ole todellista mahdollisuutta puuttua Libyan tilanteeseen. Venäjä kuitenkin arvosteli kovin sanakääntein Libyan kriisin yhteydessä Naton lentokieltoalueen toteuttamisen liittyviä toimia. Turvallisuusneuvostoprosessista jäi etenkin Putinille paljon hampaan koloon.

Syyria 2013

Kuten Libyaan, edesmenneellä Neuvostoliitolla ja Venäjällä ovat olleet läheiset suhteet Syyriaan ja sen tämänhetkiseen presidentti Bašar al-Assadiin kuten myös jo hänen isäänsä, presidentti Hafez al-Assadiin. Syyria on ollut sekä Neuvostoliiton että myös Venäjän kaikkein tärkein arabiliittolaismaa.

Elokuun 21. päivänä 2013 tapahtui sariini-kaasuisku Damaskoksen lähelle Ghoutaan, iskun uhreja oli satoja. Syyrian hallitus kiisti perättömänä syytökset kemiallisten aseiden käytöstä. Kaasuisku sai kuitenkin Yhdysvallat reagoimaan, kemiallisten aseiden käyttöä Syyrian sodassa ei sallita.

Ulkoministeri John Kerryn puhe 9.9.2013 Lontoossa, jossa Yhdysvallat uhkasi sotilaallisella puuttumisella Syyrian sotaan ellei Syyria luovu kemiallisista aseistaan, sai Venäjän reagoimaan. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta tuli pian ehdotus tilanteen ratkaisemiksesi ja Assadin hallinto myöntyi lokakuussa 2013 kemiallisten aseiden tuhoamiseen. Kemiallisten aseiden tuhoamisprosessi Syyriassa saatiin päätökseen viime vuonna.

Länsimaiden ja Yhdysvaltain toiminnassa oli myös onnea mukana. Venäjä tulkitsi Kerryn Lontoon puheen uhkaavammaksi kuin miksi se oli tarkoitettu. Venäjä tulkitsi mahdollisuuden Yhdysvaltain aseellisesta puuttumisesta Syyrian tapahtumiin todellisena. Ohjusiskut Irakin sodan tapaan Välimerellä olevilta lentotukialuksilta olisi ollut sotatoimena sellainen, ettei Assadin hallinto Venäjän avustamanakaan olisi voinut niihin vastata sotilaallisesti. Venäjä perääntyi, sillä ei olisi ollut mahdollisuutta tässä tilanteessa vastata Yhdysvalloille.

Georgian sota 2008

Georgiassa vuoden 2004 presidentinvaaleissa valtaan nousi länsimielinen Mikheil Saakašvili. Presidentti Saakašvili ajoi maansa EU- ja NATO-jäsenyyksiä, integroitumista länteen. Hän halusi erottaa Georgian Venäjän vaikutuspiiristä. Vuonna 2008 Yhdysvallat oli valmis ottamaan presidentti Bushin johdolla Georgian Naton jäseneksi. Eurooppalaiset jäsenmaat – ennen kaikkea Saksa ja Ranska – estivät jäsenyyden. Huhtikuussa 2008 Nato hylkäsi Georgian jäsenyyshakemuksen Bukarestin kokouksessa.

Jo vuonna 2004 Venäjä ärsyyntyi Saakashvilin länsimielisyydestä. Venäjän duuma hyväksyi tuolloin päätöslauselman, joka tuki eteläossetialaisten pyrkimyksiä irtautua Georgiasta.

Keväällä 2008 Venäjän, Georgian ja Etelä-Ossetian jännitteet kiristyivät, kun Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov mainitsi Venäjän harkitsevan sotilaallista puuttumista jäätyneiden konfliktien ratkaisemiseksi. Lavrovin mukaan Venäjä "ryhtyy puolustamaan kansalaisiaan", jos Georgia käyttää voimatoimia Etelä-Ossetiassa tai Abhasiassa.

Venäjä aloitti sotatoimet Georgiassa 8.8.2008, ja ne olivat ohi 12.8.2008.

Nimellisesti sota käytiin Etelä-Ossetian alueeseen liittyen, jossa Georgia on kiistellyt Venäjän kanssa ossetialaisten asiasta vuodesta 1991 alkaen. Tosiasiallisesti kysymys oli Georgian halukkuudesta Nato-jäsenyyteen. On myös huomioitava, että Balkanilla Kosovo oli julistautunut itsenäiseksi vuoden 2008 helmikuussa alussa ilman YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä, mikäli olisi kiristänyt Venäjän ja lännen välejä.  

Länsi ei kyennyt auttamaan Georgiaa sodassa Venäjää vastaan. Venäjän sotavoimat olivat Georgian äärellä. Venäjällä oli riittävä ja uskottava kyky puuttua sotilaallisesti ja se tiesi, ettei länsi tule auttamaan Georgiaa sotilaallisesti. Georgia ei ollut Naton jäsenmaa, jolloin auttaminen ja sotilaallinen yhteenotto olisivat olleet lännelle poliittisen uskottavuuden nimissä välttämättömiä. Ilman Nato-jäsenyyttä Venäjän rajaan liittyvä länsimielinen maa ei ole mitään, sotilaallista apua et saa.

Ukrainan sota 2014 alkaen

Ukrainan sota on identtinen esimerkki Georgian sotaan nähden. Ukraina on useaan otteeseen yrittänyt lähestyä ja integroitua länteen, ensimmäisen kerran Georgian tapaan jo vuonna 2004, jolloin Viktor Juštšenko valittiin länsimielisenä oppositioehdokkaana presidentiksi voitettuaan Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytšin.

Länsi ei kyennyt, eikä nykypolitiikallaan kykene auttamaan Ukrainaakaan sodassa Venäjää vastaan. Venäjän sotavoimat ovat Ukrainan äärellä. Venäjällä oli riittävä ja uskottava kyky puuttua sotilaallisesti Ukrainan tilanteeseen ja se tiesi, ettei länsi tule auttamaan Ukrainaa sotilaallisesti, vaikka se ottaisi Krimin haltuunsa. Ukraina ei ole Naton jäsenmaa, jolloin auttaminen ja sotilaallinen yhteenotto olisivat olleet lännelle välttämättömiä. Ilman Nato-jäsenyyttä Venäjän rajaan liittyvä länsimielinen maa ei ole mitään, sotilaallista apua et saa.

Mitä länsi voi tehdä länsimielisten Venäjän rajanaapureiden suhteen?

Venäjä ei kykene maailmanlaajuiseen sotilaalliseen toimintaan, se ei ole supervalta. Länsimaat kykenevät Yhdysvaltain johtamana maailmanlaajuiseen sotilaalliseen toimintaan, Yhdysvallat on supervalta.

Lännen ja Venäjän väliset suhteet voidaan sotavoimien käytön puolesta tiivistää kahteen lauseeseen. Länsi voi käyttää politiikansa tueksi sotavoimia maissa, jotka eivät ole Venäjän rajanaapureita. Venäjä voi käyttää politiikansa tueksi sotavoimia rajanaapureissaan, muttei kauempana rajoistaan. Sotavoimien todelliset suorituskyvyt ovat osapuolten tiedossa.

Länsisuuntautuneiden Georgian ja Ukrainan tapaan Suomikin on Venäjän naapurimaa. Muut Venäjän Natoon kuulumattomat naapurimaat Euroopassa – Valko-Venäjä ja Azerbaidžan – ovat jo sitoutuneet enemmän Venäjään. Suomi ei kuulu Natoon eikä siten Suomen lähteen integroituminen ole vielä tapahtunut täysin. Olisi koko Euroopan turvallisuuden etu, että nämä kolme Venäjän länsimielistä rajanaapuria – Suomi, Ukraina ja Georgia – saataisiin integroitua Natoon, Ukraina ja Georgia myös EU:hun.

Suomella ei ole sopimuksiin perustuvaa varmuutta, että Suomi saisi sotilaallista apua, mikäli Venäjä kokisi tarvetta jostain syystä tehdä sotilaallisen intervention Suomeen. Nyt itseasiassa jo Serbiakin, jolla ei ole yhteistä maarajaa Venäjän kanssa, alkaa olla lähtökohdiltaan Suomea turvallisemmassa asiassa. On vain ajan kysymys, milloin maa on EU:n ja myös Naton jäsen. Nykymaailmassa ei ole helppoa olla Venäjän rajanaapurimaa.

Toistaiseksi länsimaat eivät ole kyenneet murtamaan Venäjän lähiulkomaapolitiikka ja jäätyneiden konfliktien politiikkaa. Ratkaisun avaimia ei lännessä ole löydetty. Ukrainan tilanteen ratkaisussa Minskin rauhansopimus on ollut tehoton, edes sotatoimia ei ole saatu päätökseen. Ongelmien pitkittyminen on ollut Venäjän etu. Alkujaankaan lännessä ei ole osattu tulkita Venäjän politiikkaa ja päämääriä oikein.

Edellä esitettyjen viiden esimerkkitapahtuman perusteella länsimaat eivät ole halukkaita käyttämään sotilaallista voimaa sellaisissa Venäjän rajanaapureissa, jotka eivät ole Naton jäseniä. Venäjän Nato-naapurimaissa Venäjän sotilaallinen puuttumiskynnys on niin korkealla kuin minne se ylipäätään on mahdollista nostaa: hyökkäys Nato-maahan olisi samalla hyökkäys Yhdysvaltoihin. Maissa, jotka eivät ole Venäjän rajanaapureita, on länsimaiden toiminta helpompaa.

Mitä länsimaat sitten voisivat tehdä, kun kyseessä on Venäjän rajanaapurimaa, joka haluaisi integroitua länteen EU- ja Nato-jäsenyyksien kautta?

Vastaukset löytyvät talouspolitiikasta ja turvallisuuspolitiikasta, EU:sta ja Natosta. Talouspolitiikassa vastaus on maan nopea ja peruuttamaton taloudellinen integroituminen länteen. Turvallisuuspolitiikassa vastaus on, ettei sotatoimien mahdollisuutta pidä lähtökohtaisesti sulkea pois, vaan sotilaallinen puuttuminen täytyy pitää aina keinovalikoimassa. Uhkakuva sotilaallisen puuttumisen mahdollisuudesta pitää olla uskottava, ja siten sotatoimet tai vaikkapa aseellinen auttaminen tulee olla huolellisesti suunniteltua.

Euroopan heikko päätöksentekokyky

Euroopan pitää kyetä parantamaan myös päätöksentekokykyään.

Mikä olisikaan tilanne nyt Ukrainassa ja Georgiassa, jos Yhdysvaltain tahdon mukaisesti maat oli otettu Naton jäsenyysprosessiin vuonna 2008. Tuolloin Euroopassa kiivaimmat jäsenyysvastustajat olivat Saksa ja Ranska. Ilman Saksan ja Ranskan yhteistä myötämieltä mikään asia ei Euroopassa etene, ei edes Naton kautta.

Huono eurooppalainen päätöksentekokyky tuli esille jo Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä. Nyt se tulee esille Eurooppaa koettelevassa pakolaisongelmassa. Ongelmiin pitäisi kyetä tarttumaan heti. Nyt ongelmiin ei uskalleta puuttua ennen kuin on liian myöhäistä ja paljon vahinkoa on jo syntynyt.

Päätöksentekokyvyn suhteen suurin ongelma Euroopassa on nyt Saksa, joka Merkelin johdolla ei uskalla ottaa riittävän tiukkaa kantaa Venäjään. Merkel ”merkelöi”, eli ei uskalla tehdä tarvittavia päätöksiä riittävän nopeasti. Kun Merkel on jotain mieltä, on Ranska sen jälkeen samaa mieltä, ja sitten koko EU. Yhdysvalloilla olisi halukkuutta puuttua enemmän esimerkiksi Ukrainan tilanteeseen mukaan lukien aseellinen auttaminen, Euroopan kantaa jarruttaa etupäässä Saksa.

Saksa turhaan katsoo menneisyyteen ja sitä, mitä yli 70 vuotta sitten tapahtui Euroopan kaakkoisosassa. Saksan olisi viimein päästävä eroon tuosta historian painolastista, se olisi koko Euroopan etu. Saksa ei voi olla täältä ikuisuuteen sotavelassa Venäjälle. Saksan olisi viimein katsottava tulevaisuuteen myös Euroopan turvallisuuspolitiikassa.