Yhdysvaltain presidentin tapaaminen ei onnistu Suomelle millään
Ulkoministeri Timo Soini matkustaa Alaskaan Arktisen neuvoston yksipäiväiseen kokoukseen maanantaina 31.8.2015. Kokousta isännöi Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry. Vaikka ulkoministerillämme ei ole kahdenkeskistä tapaamista John Kerryn kanssa, lähempään puheyhteyteen on tarkoitus päästä. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama pitää kokouksen loppupuheenvuoron maanantai-iltana.
Yhdistyneiden kansakuntien vuotuinen yleiskokous pidetään New Yorkissa 25.–27. syyskuuta. Kokoukseen osallistuvat myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö. On tiedossa, että Suomen ulkoasiainministeriössä on tehty ja tehdään kovasti selvitystä ja työtä, jotta Niinistö voisi tavata Obaman yleiskokouksen yhteydessä kahdenkeskisesti.
Suomen presidenteille kahdenkeskiset tapaamiset Yhdysvaltain presidentin kanssa ovat varsin harvinaisia tapahtumia. Viimeinen Suomen presidentin kahdenkeskinen tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa oli huhtikuussa 2002, jolloin presidentti Tarja Halonen tapasi Valkoisessa talossa tuoreen Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin. Kahdenkeskisiä tapaamisia ei nyt siis ole ollut yli 13 vuoteen.
Monenkeskisiä tapaamisia sen sijaan on ollut joitakin. Presidentti Niinistö tapasi viimeksi Yhdysvaltain presidentin Tukholmassa syyskuun alussa vuonna 2013 neljän muun pohjoismaan pääministerin kesken. Kaikki muut Suomen ja Yhdysvaltain presidenttien tapaamaiset ovat olleet tervehdyspohjaisia tapaamisia laajemmissa kokouksissa, esimerkiksi tapaaminen maaliskuun lopulta 2013 ydinturvallisuuskokouksessa Etelä-Korean Soulissa.
Suomen istuvan presidentin läheisin tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa oli siis Tukholmassa, jossa mukana olivat Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin pääministerit Fredrik Reinfeldt, Jens Stoltenberg, Helle Thorning-Schmidt ja Sigmundur Gunnlaugsson. Tuon lähemmäksi kahdenkeskistä tapaamista Suomen istuva presidentti ei ole Yhdysvaltain presidentin kanssa päässyt.
Miksi Yhdysvaltain presidentillä ei ole erityistä tarvetta tavata Suomen presidenttiä? Suomen ulkoministeriön virkamiehet ja suomalaispoliitikot laajemminkin selittävät, että Suomen ja Yhdysvaltain suhteet ovat erinomaiset, eikä ole sellaisia asioita, joita kahden kesken olisi tarvetta käsitellä. Toisaalta tapaamista yritetään kuitenkin kulisseissa suurella tarmokkuudella Suomen puolesta järjestää.
Presidentti Barack Obama on kuitenkin vieraillut Kööpenhaminassa lokakuun alussa 2009 ja Oslossa joulukuun alussa 2009, jolloin hän vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon. Samassa kuussa hän vieraili uudestaan myös Kööpenhaminassa osallistuakseen IPCC:n ilmastokokoukseen. Tukholmassa Obama vieraili syyskuun alussa 2013 ja Tallinnassa syyskuun alussa 2014.
Obama on siis käynyt presidenttinä kaikissa läntisissä naapurimaissamme, Pohjoismaista Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa, Baltian maista Virossa. Virossa on vieraillut myös Yhdysvaltain edellinen presidentti George W. Bush marraskuun lopulla 2006.
Sen sijaan Suomen presidentti ei ole päässyt tapaamaan edes Yhdysvaltoihin Valkoiseen taloon. Edes erilaisten yleiskokousten yhteydessä ei kunnollista kahdenkeskistä tapaamista ole kyetty järjestämään. Viimeinen Suomen presidentin kahdenkeskinen tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa oli siis huhtikuussa 2002 Valkoisessa talossa.
Suomessa Yhdysvaltain istuvaa presidenttiä on nähty viimeksi lähes 20 vuotta sitten heinäkuun alussa 1997, kun Bill Clinton tapasi Venäjän presidentti Boris Jeltsinin ja presidentti Martti Ahtisaaren Helsingissä. Yhdysvaltain presidenttien Suomi-vierailujen kulta-aikaa oli 1990-luku, jolloin Yhdysvaltain istuvat presidentit vierailivat yhteensä kolme kertaa, George H. W. Bush kahdesti ja Bill Clinton kerran. Vierailuilla oli poliittinen merkitys, kahden vierailun osalla tapaaminen Venäjän presidentin kanssa.
Miksi Suomen presidenttien kahdenkeskisten tapaamisten järjestäminen Yhdysvaltain presidentin kanssa ei onnistu?
Yhdysvaltain harjoittama tapaamispolitiikka on varsin selvästi tulkittavassa: tapaaminen järjestetään, jos jonkin poliittisen asian tai ongelman ratkaisu sitä edellyttää tai jos kyseessä on läheinen liittolainen, jolloin kyseessä on eräänlainen kiitollisuuden osoitus.
Presidentti Tarja Halonen tärveli pahoin Suomen suhteita Yhdysvaltoihin YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa 21.9.2004 pitämässään puheessa, jossa hän arvosteli voimakkaasti Yhdysvaltain toimia Irakissa. Halonen arvosteli muutoinkin 2000-luvulla kärkkäästi George Bushin johtamaa hallintoa Irakin sodan aloittamisesta ja myöhemmin myös hallinnon hyväksymistä kidutuksista. Presidentin ei pitäisi koskaan sortua henkilökohtaisiin ja omaan ideologiaan perustuviin mielipideilmaisuihin ja pilata samalla maansa elintärkeitä etuja.
Ruotsilla on aina ollut tiiviit suhteet Yhdysvaltoihin, jo kylmän sodan aikana. Suhteista ei ole paljonkaan julkisuudessa puhuttu. Suomella ei vastaavan tasoisia suhteita ole ollut. Muut maat Pohjois-Euroopassa, joissa Yhdysvaltain presidentti on viime aikoina vieraillut, ovat Yhdysvaltain vankkoja liittolaisia ja Naton jäsenmaita. Maat ovat myös avoimesti liputtaneet liittolaisuuttaan Yhdysvaltoihin.
Vielä Natoon kulumaton Ruotsi tiivistää nyt myös sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Ruotsi ja Yhdysvallat ovat kehittäneet sotilaallisen yhteistyön tiivistämiseksi viisikohtaisen työsuunnitelman, jota viedään eteenpäin. Ukrainan sodan myötä myös monet muut eurooppalaiset maat ovat tiivistämässä puolustuksellisia suhteitaan Yhdysvaltoihin. Suomi on jäämässä yhä enemmän sen sijaan sivuun.
Suomen osalta huolestuttavaa on ollut tuoreen puolustusministerin toiminta ja hänen esittämät näkemykset. Puolustusministeri Jussi Niinistön Nato-kanta ja suhtautuminen Yhdysvaltoihin ovat ongelmallisia.
Niinistöllä on vanha trauma ja hokema Yhdysvalloista, joka haittaa suhteita Atlantin taakse. Niinistö on todennut, ettei olisi takeita siitä, että Naton perussopimuksen 5. artiklan lupaamat turvatakuut pelastaisivat Suomen, jos Suomi olisi Naton jäsenmaa. Hän on myös todennut, että Yhdysvalloilta saa apua vain, jos avun antaminen olisi Yhdysvaltain intressissä. Toisin sanoen Yhdysvallat ei kunnioittaisi perussopimuksen 5. artiklaa, jos se ei olisi Yhdysvaltain intressissä.
Tuollaiset kannanotot ovat Yhdysvaltoja kovasti halventavia, eivätkä edistä sotilaallisen yhteistyön kehittämistä Yhdysvaltain kanssa. Viimeisenä niittinä puolustusministeri antoi tosiasiallisesti potkut kansliapäällikkö Arto Rädylle, joka tiedetään Nato-myönteisenä henkilönä ja jolle puolustuspoliittiset suhteet Yhdysvaltoihin ovat olleet tärkeitä. Potkut kuvastavat mahdollista linjamuutosta puolustushallinnossa, yhä selkeämmin Suomi nojautuu uuden puolustusministerin johdattamana vain oman armeijan voimaan, ei niinkään ulkopuoliseen apuun tai edes avun mahdollisuuteen. Kun yksi Yhdysvaltain suhteiden ongelmahenkilö – Erkki Tuomioja – on saatu pois hallituksesta, onko tilalle noussut toinen?
Veikkaukseni on, että mikäli Suomen presidentti haluaisi tavata Yhdysvaltain presidentin, olisi Suomen parannettava suhteita Yhdysvaltoihin niin, että Yhdysvallat kokisi Suomen liittolaisekseen ja Suomi toisi asian avoimesti esille. Edelleen syntyy kuva, että Suomi kyselisi alitajuisesti Venäjältä, millaiset Suomen suhteet Yhdysvaltoihin voivat olla. Olisi otettava mallia Ruotsista ja muista läntisistä naapurimaistamme.
Toivotaan kuitenkin kahdenkeskisen tapaamisen järjestymistä, vaikkapa jo syyskuussa New Yorkissa.
Martin Hurt: ”Countries outside the alliance who are unwilling and unable to provide military and political support to their neighbouring democracies should not have the same solidarity that exists within NATO.”
http://www.icds.ee/blog/article/a-swedish-about-fa…
Ilmoita asiaton viesti
Tuo Martin Hurtilta lainattu lause on Suomelle melko oleellinen ja se pitäisi täällä etenkin politiikojen sisäistää.
Tuo lause vapaasti suomennettuna on: Naton ulkopuoliset maat ovat haluttomia ja kykenemättömiä tarjoamaan poliittista ja sotilaallista tukea demokraattisille naapurireilleen eikä mailla ole samaa yhteisvastuullisuutta, joka vallitsee Natossa.
Tästä juuri on kysymys: yhteisvastuullisuudesta. Mikäli Suomi ja Ruotsi yhdessä tai erikseen päättävät liittyä Natoon, maiden olisi sisäistettävä, että on autettava myös muita Nato-maita kriisissä tai sodassa ja myös silloin, kun yksi osapuoli olisi Venäjä. Jos maat eivät ole valmiit kollektiiviseen puolustukseen ja auttamiseen, parempi olla Naton ulkopuolella.
Suomen asenne joka ikisessä asiassa on ollut Rusinana poimija pullasta-asenne. Vasta nyt Suomessa ollaan uudistamassa lainsäädäntöä niin, että Suomi voisi antaa apua kriisissä muille maille, siis myös sotilaallista apua. Olemme olleet jo 20 vuotta EU:ssa ja lainsäädäntömme on estänyt muiden avustamisen sotilaallisesti. Lissabonin sopimus on ollut voimassa jo 6 vuotta, ja viimeistään silloin olisi avustamisasiaa pitänyt Suomessa tarkastella myös lainsäädännöllisesti.
Suomi luulee, että kaikki muut maat auttavat Suomea ilomielin ja ehdoitta, jos vaikkapa Venäjä hyökkäisi Suomeen. Todellinen harhaluulo. Niin makaan kuin petaat. Jos et ole valmis auttamaan muita, ei kukaan auta myöskään sinua. Tuo pätee ihmisiin ja valtioihin. Varsinkin tasavallan presidentin lausunto suurlähettiläspäivillä, ettei Baltian maita erityisemmin autettaisi kriisitilanteesta eikä Suomi anna turvatakuita, oli todella onneton. Todella onnettomista onnettomin.
Suomi on esiintynyt jo pitkään Euroopan besserwisseriä ja pilannut suhteitaan ympäriinsä. Opetettiin eteläisen Euroopan maille talousviisauksia ja nyt ollaan itse samassa taloustilanteessa. Kreikkaa ei auteta, pakolaisia ei oteta, Baltiaa ei auteta, ketään ei auteta.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen lausuivat, että Suomessa on aina tehty järjetöntä talouspolitiikkaa. Onneksi sentään järjetöntä turvallisuuspolitiikkaa ja ennen kaikkea puolustuspolitiikkaa on tehty vasta 20 vuoden ajan, mutta katsotaanpa, milloin se kostautuu.
Kuten taloudessa Euroopan tulee yhdentyä, niin myös puolustuksessa. Suomi on yksinkertaisesti nykyaseistukselle liian pieni puolustusalue, Itämerta pitäisi osata katsoa kokonaisuutena. Kysymys on puolustusstrateginen. Yksittäinen sooloilija Venäjän naapurina ei tule pärjäämään.
Ilmoita asiaton viesti
Kääntäisin kyllä esitetyn ”Hurtin lauseen” toisin eli: Sellaisten liiton ulkopuolisten maiden, jotka ovat haluttomia ja kykenemättömiä antamaan sotilaallista ja poliittista tukea demokraattisille naapureilleen, ei pitäisi saada samaa yhteisvastuullisuutta mikä vallitsee Natossa.
Kokonaan toinen juttu on, miten Hurtin blogia pitäisi tulkita kokonaisuutena.
Tuntuisi, että hän valittaa sitä, että Nato-keskustelulla Ruotsissa on käännetty keskustelua pois armeijan määrärahoista. Myös piikittelee demareita siitä, että he ovat Natolle nihkeitä, koska heidän mielestään Naton päätöksenteko on hidasta. Kahdenkeskiset sopimukset toimisivat nopeammin. Hurt myös vihjaa USA:n Ruotsille antamista salaisista turvallisuustakuista.
Virolaisena Hurtin yleissävy on tietenkin Nato-ystävällinen. Suurennuslasilla olisi helpompi tarkastella Hurtin tekstiä, jos hän vaikka olisi kirjoittanut ruotsiksi, jota hän ehkä pystyy käyttämään tarkemmin kuin englantia. Mutta toisaalta näitä blogeja riittää ja Nato-jäsenyys ei näillä vielä ratkea.
Ilmoita asiaton viesti
Hei, ehdottomasti sinun käännös on parempi ja oikeampi, käänsin hieman lievemmin Suomen ja Ruotsin näkökulmasta. On selvä, että jäsenyydestä pitää olla etuja, joita ei-jäsenellä ei ole.
Tuosta turvallisuuspoliittisessa ja Nato-jäsenyyskeskustelussa on kysymys: avun antamisesta ja avun saamisesta ja niiden varmuudesta.
Ilmoita asiaton viesti
Mauno Koivistolla lienee ollut hyvä keskusteluyhteys George Bush vanhempaan. Ronald Reagan kävi Suomessa Koiviston kaudella.
Obama ylläpitää läheisiä suhteita Angela Merkeliin ja kehui juuri äsken Merkelin johtajuutta pakolaispolitiikassa. Suomen tietty vastahakoisuus taakanjakoon ei varmaan lisää Obaman halukkuutta tavata suomalaisia, ei myöskään Fennovoima-ratkaisu (Obamalle uusiutuvien energialähteiden edistäminen on tärkeä ja iso asia). Persujen läsnäolo hallituksessa vaikuttaneet samaan suuntaan, joskin on kyseenalaista mitä amerikkalaiset yleensä tietävät Suomesta, ottaen huomioon nykyisen suurlähettilään kiinnostuksen kohteet.
(Toissa kesänä, nyt on vielä elokuu, Obama pilasi ulkomaaanmatkani poliittisen osion. Tarkoitus oli mennä kuulemaan ja kannustamaan presidenttiä Brandenburgin portille, mutta se oli täysin suljettu kutsuvierastilaisuus, koko keskusta oli suljettu. Menin sen sijaan kutsuttuna henkilönä raikkaampiin tuuliin hippileirille – Wir blasen dicken Smoke bis Brandenburger Tor, kuten laulussa sanotaan.)
Ilmoita asiaton viesti
Mitä Ruotsiin ja kylmän sodan aikaan tulee, niin kyllä Olof Palme kuuluisalla keskitysleiripuheellaan Vietnamin sodan joukkomurhiin liittyen onnistui todella pitkäksi aikaa luomaan särön USA:n ja Ruotsin valtionpäämiesten välille. Kulissien takana Ruotsin rooli NATO:n salaisena ulkojäsenenä toki jatkui.
Ilmoita asiaton viesti
Tuossa ote kyseisen puheen olennaisimmasta osasta. USA natsisaksan suurena vihollisena järkyttyi munaskuitaan myöten.
https://www.youtube.com/watch?v=vGm4es5rJnQ
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitus lähtee jotenkin kummallisesta käsityksestä, että tapaamisilla USAn presidentin kanssa olisi joku itseisarvo sinällään. Niinhän ei ole vaan niillä on ”vain” välinearvo.
Me emme saa alentua tasolle jolla alamme tehdä ulko- tai talouspoliittisia rekkiliikkeitä vain kelpuuttaaksemme presidentin kättelemään toista presidenttiä.
USAn politiikan arvoiminen kriittisesti ei ole halventavaa jos sitä ei ole muidenkaan. Jos meidän poliittinen johtomme voi julkisuudessa kritisoida Venäjän politiikka ilman, että se on halventavaa vaan hyvien naapureiden keskinäistä avointa keskustelua, heidän täytyy myös kyetä arvostelemaan USA:a silloin kun sille katsotaan olevan aihetta.
Samaten meidän tulee avoimena yhteiskuntana kestää arvostelua eri suunnista. Muuten me sorrumme kestämättömään kaksinaismoralismiin.
Ilmoita asiaton viesti
Hei, kiitos paljon Jorma hyvästä kommentista!
Niin, Suomen päästä noita tapaamisia on kovasti haluttu järjestää Yhdysvaltain presidentin kanssa, ei Yhdysvaltain päästä. Parhaillaan siis yrittää ulkoasiainministeriö järjestää presidenttitapaamista syyskuisen YK:n yleiskokouksen istunnon yhteyteen. Miksi Suomi ja Suomen ulkopoliittinen hallinto niin intensiivisesti yrittää järjestää tapaamisia siinä erityisemmin onnistumatta?
Olisi mukava kuulla Suomen ulkopoliittiselta johdolta – Timo Soinilta tai Sauli Niinistöltä -, millaisia suhteita loppujen lopuksi halutaan Yhdysvaltoihin. Onko Ukrainan sodan myötä suhteiden tasoa syytä muuttaa ja ennen kaikkea lisätä sotilaallista yhteistyötä niin kuin Ruotsi on nyt tekemässä? Tuleeko Venäjän takia Suomen ja Ruotsin linjat erkaneempaan Yhdysvaltain suhteissa: Ruotsi tiivistää, Suomi ei?
Suomen ulkopoliittisen johdon kantoja nyt olisi siis mukava kuulla…
Ilmoita asiaton viesti
Olen samaa mieltä Pesosen kanssa. Suomen ulkopoliittinen johto on velkaa useampiakin selityksiä. Niin siitä mitä he oikein haluavat ja mikä heidän viestinsä tuollaisissa tapaamisissa olisi.
He myös voisivat olla avoimia meille suomalaisille siitä haluavatko he ihan aikuisten oikeiasti lisää yhteistyötä USAn armeijan kanssa. Pres. Niinistöhän on siihen suuntaan vihjaillut ja kaikenlaisia memorandumeita on allekirjoitettu. Sen avautumisen jälkeen meillä äänestäjillä tulisi olla sanamme sanottavana heidän aikomuksistaan.
Itse olen päätellyt, että noilla ulkopoliittisilla toimijoilla on myös taka-ajatuksena saada täytettä heidän omiin poliittisiin CV:hinsä. Pääsy kuvaan jossa paiskataan kättä USAn presidentin kanssa kun koetaan eräissä piireissä meriittinä, ihan välittämättä mitä se on maksanut ja mitä siitä seuraa (vrt. Lipposen pyrky n.s. ”halukkaiden liittoon” tässä takavuosina). Sitähän on lapsellisesti esitelty ihan merkkinä pääsystä n.s. valtiomiesluokkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Påivän tärkeimpiä uutisiahan on se, että Soini asuu samassa hotellissa Obaman kanssa….varmaan porstuassa koirankopissa, mutta kuitenkin.
Ilmoita asiaton viesti
Näinhän se on, tapaamisella ei ole itseisarvoa sinänsä. Taustalla on oltava jotain syvempää ja sitä ei ilmeisesti ole löytynyt, vielä ainakaan.
Luulenpa, että tähän maailman aikan ja Suomen kohdalla on kysymys sotilaallisesta yhteistyöstä. Naton puitteissa tai suoraan USA:n kanssa.
Kun sitä ei vielä kovin paljon ole, tulee tapaaminen odottelemaan aikaa, kun on löydetty riittävästi yhteisiä intressejä ja tehty myönteiset periaatepäätökset.
Kuten Ari kiteyttää kommentissa 7; kysymys on ”avun antamisesta ja avun saamisesta ja niiden varmuudesta.” Ei USA ole mikään pyyteetön hyväntekijä, varsinkaan sellaisessa asetelmassa, että Suomi yrittäisi sälyttää omia puolustuskustannuksiaan USA:n kannettavaksi. Eikä Suomi voi sulkeutua Naton-USA:n valtapiiriin, ellei avun saamisen varmuus parane olennaisesti siitä, mitä tällä hetkellä veikataan.
Ilmoita asiaton viesti
Ilmeisesti USAn ulkopoliittisessa johdossa ajatellaan, silloin kun Suomea ajatellaan, täkäläisen eliitin olevan jo sen verran koukussa ja kallellaan sopivaan suuntaan, ettei heitä tarvitse hyysäillä nurkissa. Eiväthän Niinistön ja Soinit kuin veisi kuraa valkoisen talon matoille ja niillä olisi varmaan tylsät jututkin.
USA ei todellakaan ole pyyteetön hyväntekijä (niinkuin ei kukaan muukaan kansainvälisessä politiikassa). Se on julistanut ajavansa ja edistävänsä kansallisia etujaan kaikkialla maailmassa, tarvittaessa aseellisesti. Se olisi hyvä ottaa huomioon kun heidän kanssaan tehdään politiikkaa ja viestejä lähetellään sekä vastaanotetaan.
Ilmoita asiaton viesti