Valtionvallan tulee olla viimeinen päättäjä ensi vuoden palkkakierroksella

Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on nyt ohi

Istuva hallitus on nyt aloittanut toimet, jotka tulevat siirtämään tulopoliittiset kokonaisratkaisut Suomessa historiaan. Jatkossa työmarkkinajärjestöillä ei tule enää olemaan lainsäädäntövaltaa, eivätkä esimerkiksi koulutusta, työttömyys- tai sosiaaliturvaa koskevat asiat tule olemaan yhteisessä valmistelussa työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan kesken. Jatkossa lainsäädännöstä päättää yksin vain valtiovalta. Suomi siirtyy viimein normaaliparlamentarismiin.

Jatkossa työmarkkinajärjestöt sopivat vain työsopimuksiin liittyvistä työehdoista lainsäädännön puitteissa. Keskeisimmät sopimusasiat ovat palkat ja palkankorotukset. Valtiovalta lainsäätäjänä ei päätä palkoista. Tehtävänjako valtiovallan ja työmarkkinajärjestöjen kesken tulee olemaan selvä.

Tällä hallituskaudella korporaatioiden aika tulee siis olemaan ohi, ja toivottavasti myös lopullisesti.

Heikko tuottavuutemme on talousongelma numero yksi

Tehokkaan tuotannon ja korkean tuottavuuden lähtökohta on, että mahdollisimman vähällä pääomalla, energialla, materiaalilla ja työvoimalla on saatava mahdollisimman suuri tuotos ja arvonnousu. Mahdollisimman pienillä tuotantopanoksilla pitäisi pyrkiä saamaan aikaan mahdollisimman arvokas tuote. Arvokas ei kuitenkaan ole yhtä kuin kallis, kyse on panosten hinnan suhteesta myytävän tuotteen tai palvelun hintaan.

Talouselämässä on siis pyrittävä vähäisen energian, pääomien ja materiaalien kulutuksen lisäksi mahdollisimman vähäiseen työvoiman kulutukseen. Jos tuotannon kasvun lähtökohdaksi asetetaan korkeampi työllisyysaste, on lähtökohta täysin väärä. Tuotannon kasvun lähtökohdaksi pitää asettaa mahdollisimman pienet panokset, ja myös työvoiman suhteen on pyrittävä minimiin. Avainsana hyvinvoinnin kasvussa on tuottavuus. Vain korkea tuottavuus voi pitemmällä aikavälillä vaurastuttaa kansantaloutta kestävällä pohjalla.

Suomalaispoliitikoilla on ollut suuri halukkuus patistaa suomalaisyrityksiä työllistämään. Jos yrityksiä halutaan patistaa työllistämään, miksi hän ei samalla käsketä yrityksiä käyttämään mahdollistan paljon energiaa, materiaaleja ja pääomia tuotantoon? Tuottavuus edellyttää pyrkimystä mahdollisimman vähäiseen tuotantopanosten käyttöön, myös siis työvoiman vähäiseen käyttöön. Suomessa monet poliitikot ja ennen kaikkea ammattiyhdistysliike näkevät mielellään työnteon ja palkanmaksun osana tulontasausjärjestelmää, ei osana tuotantoa.

Tuo ajatusrakennelma on lähtökohdiltaan täysin virheellinen. Palkkatyötä ja tulonjakojärjestelmää ei pidä koska yrittää yhdistää. Järjestelmät on pidettävä täysin erillään. Tulonjakojärjestelmän sotkeminen palkkatyöhön ja palkkatyön hinnoitteluun johtaa tuotavuuden heikentymiseen. Työvoimaresurssit eivät ohjaudu sinne, missä niillä on paras tuottavuus ja arvonousu.

Tuotantopanosten käytössä – siis myös työvoiman käytössä – on pyrittävä aina suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen. Se on edellytys tuottavuusvauhdin riittävälle ylläpitämiselle. Jos tuottavuuden mahdollisemman nopea kasvu ei olisi päämäärämme, tässä maassa edelleen käytettäisiin ojankaivuuseen lapiomiehiä ja liikkumiseen hevosvossikoita. Työvoimatarpeemme olisi valtava ja elintasomme alhainen.

Suomen heikko hintakilpailukyky liittokierroksen seurauksena

Kansainvälinen talouskilpailu on tuottavuuden kasvuvauhdin kilpailua. Tuottavuus on kilpailukyvyssä kaikkein oleellisin. Tuottavuuden kehityksessä Suomi on ollut kautta historian melko surkea. Olemme halunneet korkeampaa elintasoa kuin mitä olemme kyenneet tuottamaan, ja epäsuhtaa on sitten korjattu aika ajoin tapahtuneilla valuutan devalvoinneilla. Jatkossa tuottavuuden kasvuvauhti ja palkankorotukset eivät saa olla enää epäsuhdassa. Me emme voi devalvoida enää valuuttaamme taloustöppäyksiemme jälkeen.

Suomi menetti kilpailukykynsä 2000-luvun jälkipuolella. Vuoden 2006 työmarkkinoiden liittokierros oli kilpailukyvyllemme tuhoisa. Nokian ja Suomen talouden ollessa vielä voimissaan liittokierroksen palkankorotukset olivat noin 9-12 prosenttia runsaan kahden vuoden aikana. Ennen kaikkea Nokian romahtaminen oli katastrofaalinen Suomen kansantalouden ja teollisen tuotannon tuottavuudelle. Emme kyenneet enää samoilla työtuntimäärillä tuottamaan yhtä kalliita tuotteita kuin ennen. On ihan eri asia yrittää myydä kannattavasti 25 euron tuntipalkalla tehtyjä älykännyköitä kuin sinkkiämpäreitä. Jälkimmäinen ei vain onnistu. Suomi yrittää nyt myydä sinkkiämpäreitään, joita on tehty 25 euron tuntipalkalla. Kauppa ei ole käynyt Suomelle kohta kahdeksaan vuoteen, eikä tule käymään jatkossakaan nykyisellä tuotantopanosten kustannustasolla ja tuotosten hintatasolla.

Jatkossa ei tähän maahan enää tule kattavissa tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa sovittuja yleiskorotuksia, siis kaikille palkkasaajille saman korotusprosentin mukaan. Yleiskorotuksien ajat nyt lopullisesti ohi.

Yleiskorotukset jäykistävät työmarkkinoita ja estävät työvoiman liikkuvuutta tuottavimpiin töihin. Jos työvoima ei liiku, yhteiskunta ei muutu eikä kehity, se jähmettyy menneisyyteen, yhteiskunnan dynamiikka hyytyy ja tuottavuuden kasvuvauhti hidastuu. Suomi on kouluesimerkki tästä kehityskulusta. Tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa tuotantokustannuksia ei ole määritelty markkinatalouden ehdoilla ja kilpailun kautta, mistä seuraa, että palkansaajien tuotantokyky suhteessa palkansaajien saamiin palkkoihin vääristyy.

Kuinka Suomen riittävä hintakilpailukyky sitten säilytetään tulevilla liittokierroksilla?

SAK puheenjohtaja Lauri Lyly totesi keskiviikkona 23.9.2015 toimittajatapaamisen yhteydessä: ”Ei tarvitse olla kovin suuri ennustaja nähdäkseen, että vuoden päästä syksyllä työmarkkinakierros on vähän erinäköinen kuin ilman näitä [hallituksen kilpailukyvyn parantamiseen tähtääviä työmarkkina-] lakeja.”

SAK manaa ensi syksystä vaikeaa työmarkkinasyksyä. Viimeisenä oljenkortena tulopoliittisten kokonaisratkaisujen säilyttämiselle SAK esitti torstaina 24.9.2015 laajaa työmarkkinapakettia, jossa puututtaisiin myös lainsäädäntöön etenkin työttömyysturvan osalta. SAK:n esitys tulee todennäköisesti epäonnistumaan, eivätkä työmarkkinajärjestöt kykene laatimaan sellaista yhteisesitystä maan hallitukselle maanantaiksi 28.9.2015, jonka hallitus hyväksyisi.

Lauri Lylyn keskiviikkoinen lause ja SAK:n torstainen esitys kuvaavat sinänsä SAK:n hätää. Kun SAK on nyt menettämässä keskitettyjen tulopoliittisten sopimusten kautta lainsäädäntö- ja päätäntävaltaa, ollaan järjestössä valmiita myös äärimmäisiin keinoihin piittaamatta Suomesta. SAK:ssa oma etu menee helposti Suomen edun edelle.

Jos istuva hallitus kykenee palauttamaan Suomen hintakilpailukyvyn ja saattamaan tuottavuuden kasvun riittävälle kasvu-uralle, on kilpailukyky pystyttävä säilyttämään kaikissa olosuhteissa, olivatpa tulevien liittokierrosten palkankorotukset kuinka korkeita hyvänsä. Vuoden 2016 liittokierros on ensimmäinen koetinkivi.

Jatkossa valtionvallan tulee olla viimeinen päättäjä työmarkkinoiden palkkakierroksilla ja liittokohtaisissa sopimuksissa.  

Kuinka tuo päämäärä toteutetaan?

Työntekijöillä ja työnantajalla tulee olla vapaa oikeus sopia keskenään työntekijöiden palkoista ja palkan korotuksista joko henkilökohtaisesti, paikallisesti tai liitojen välillä. Valtiovallan ei tule tähän puuttua, niin kuin työmarkkinajärjestötkään eivät puutu tästä eteenpäin lainsäädäntötyöhön. Vuotuiset palkankorotukset saavat olla vaikka 5 prosenttia, tai vaikkapa 100 prosenttia. Kaikkien korotusprosenttien on käytävä.

Valtiovalta astuu esiin vasta, kun liittokierros on saatu valmiiksi ja maan palkkasumman kasvuvauhti on tiedossa. Otaksutaan esimerkkinä, että tuottavuuden kasvuvauhti on ollut kansantaloudessa sellainen, että se sallisi 1,5 prosentin palkankorotukset ilman kilpailukyvyn menetystä. Jos liittokierroksen keskimääräinen palkankorotusprosentti olisi 3 prosenttia, tulisi valtiovallan leikata tuosta kasvaneesta palkkasummasta 1,5 prosentin osuus ja palauttaa se työnantajille. Vastaavasti valtiovalta voi toimia myös toisinpäin.

Millä sitten palkkasummaa voidaan säätää työnantajien ja työntekijöiden välillä?

Väline on verotus. Väline on työtuloverot ja yritysverot sekä kaikki yritysten ja palkansaajien maksamat veroluonteiset maksut. Väline voi olla myös alakohtainen, jos jollakin toimialalla ovat palkankorotukset liittokierroksella olleet sellaiset, että toimialan kilpailukyky on vaarassa. Valtiovallan määräämät veroluonteiset maksut voivat olla myös työnantajaan kohdistuvia, kuten väylämaksuja, tonnistoveroja jne. Veroja ja maksuja on helppo keksiä, edes mielikuvitus ei ole rajana.

Jatkossa valtiovallan on syytä vain toivoa, että liittokierrokset ajoitettaisiin kevääseen niin, että mahdollisesti tarvittavat taloutta tasapainottavat verotustoimet voitaisiin kohdistaa jo seuraavan vuoden budjettiin syksyn budjettineuvotteluissa. Toki veroja ja veroluonteisten maksujen muutoksia voi saattaa voimaan myös kesken budjetti- ja verovuoden.

Alussa järjestelmä vaatii kylmäpäisyyttä suomalaispoliitikoilta niin, että verovälinettä uskalletaan käyttää tavalla, että asetettu tavoite – kilpailukyvyn säilyttäminen – varmuudella saavutetaan. On varauduttava myös suuriin vuotuisiin veromuutoksiin. Yksi miljardi voi olla pieni summa.