Onko Suomi ulkoistanut ulkopolitiikansa 1300 kilometriä pitkälle itärajalle?

Torstaisessa Infosota-kirjan julkaisutilaisuudessa sotatieteen tohtori Saara Jantunen sanoi kaksi osuvaa totuuden lausetta suomalaisesta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta:

"Jotkut poliittiset päättäjät haluavat ulkoistaa vastuun vaikeista päätöksistä muille kuin omalle yhteiskunnallemme. Suomettumisen aikaan haikaillaan takaisin."

"Suomettumisnostalgia ja merkitykseltään uudelleen määritelty Paasikivi-Kekkos-retroilu ovat ajatusmalleja, jotka toimivat keinoina välttää päätöksentekoa ja älyllistä itsenäisyyttä."

Suomen valtio lähettää ensi vuonna sata virkamiestä Harvardin yliopistoon opiskelemaan informaatiosodankäyntiä. Linjaus on oikea ja erittäin tarpeellinen, mutta enemmän tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota poliittisten päättäjien informaatiosodankäyntitaitoihin kuin virkamiesten. Muuttuuko todellisuudessa mikään, jos politiikkojen käyttäytyminen ja ajatusmaailma eivät muutu ennen kaikkea suhteessa Venäjään, jota vastaan informaatiosotaa käydään? Ovatko poliitikkomme informaatiosodankäynnin heikoin lenkki? 

Suomalaispoliitikkojen olisi hyvä lukea ja sisäistää Saara Jantusen Infosota-kirja.

Venäjä osaa vaikuttaa suomalaiseen päätöksentekoon suomalaisten itsensä sitä huomaamatta. Venäläisillä on siitä jo vuosisatainen kokemus. Usein suomalaispoliitikko ei edes tiedä eikä tunnista, että häneen vaikutetaan.

Vaikka Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu ja vaikka Suomi on EU:n jäsen, on Suomella suuri halukkuus edelleen luovuttaa vapaaehtoisesti ulkopoliittista päätöksentekoa Venäjälle. "Kunhan Venäjä ei vain suutu"-ajatus värjää suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajatusmaailmaa, ja me mitoitamme mahdollisuuksiamme tuon ajatusmaailman perusteella.

Venäjä pyrkii aktiivisesti heikentämään maamme turvallisuuspoliittista liikkumavaraa ja tässä pyrkimyksessä sillä on lukuisa joukko jopa korkeassa asemassa olevia suomalaispoliitikkoja auttamassa, osa heistä tiedostamatta rooliaan. Turvallisuuspoliittista liikkumavaraa pyritään kaventamaan sulkemalla pois mahdollisuuksiamme Nato-jäsenyyteen ja vaikutusmahdollisuuksiamme EU:ssa.

1300 kilometriä yhteistä rajaa

Kouluesimerkki venäläisestä infosodankäynnin onnistumisesta ja samalla suomalaispoliitikkojen turvallisuuspoliittisen ajattelun laiskuudesta – ehkäpä myös kykenemättömyydestä – ovat niin useasti sanotut 1300 kilometriä yhteistä rajaa-lausahdukset. Tuota lausetta on kuultu monesti ihan korkeinta ulkopoliittista johtoa myöten.

Pääministeri Alexander Stubbin puhe Berliinissä 29.9.2014: ”Suomella on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1300 kilometriä eli enemmän kuin muilla EU-mailla yhteensä. Tämän vuoksi meillä on hyvin pragmaattinen ja arkijärkinen suhtautuminen Venäjän-politiikkaan; tiedämme tämän suhteen jatkuvan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.”

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö The Washington Postin haastattelussa 23.11.2014: ”On hyvin ilmeistä, että jos Suomi liittyy Natoon, se epäilyksettä haittaisi suhteitamme [Venäjään]. Täytyy pitää mielessä, että 1 300 kilometriä on pitkä, pitkä raja, eikä sitä pidetä suljettuna. Päinvastoin, se on eloisa raja.”

Ulkoministeri Erkki Tuomioja puheenvuorossaan eduskunnan ajankohtaiskeskustelussa Suomen ja Venäjän suhteista 14.1.2015: ”Suomen ja Venäjän 1300 km:n pituinen raja on maailman rauhallisimpia ja kontrolloiduimpia. Se on myös venäläisten kannalta heidän vakain ja ongelmattomin rajansa, eikä kummallakaan puolella ole intressiä muuttaa tätä tilannetta.”

Oppositiojohtaja ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Timo Soini kolumnissaan 12.3.2014: ”Geopoliittinen fakta on se, että meillä on Venäjän kanssa 1 300 kilometriä yhteistä rajaa. Se tosiasia ei muutu, vaikka itänaapurissamme harjoittava politiikka muuttuisikin. Venäjä on Suomelle valtavan tärkeä kauppakumppani. Merkittävä osa Suomen energiasta tulee Venäjältä. Venäläiset turistit antavat taloudellemme miljardien arvoisen vuosittaisen piristysruiskeen.”

Ehkäpä nyt nuokin maan kärkipoliitikot muotoilisivat hieman toisin ajatuksensa, tai ainakin sen jälkeen, jos olisivat olleet opissa Harvardin yliopistossa tai edes lukeneet Jantusen Infosota-kirjan.

Suomi-vaikuttamisessaan Venäjän on onnistunut fokusoimaan kaiken ”1300 kilometriä pitkään yhteiseen rajaan”. Venäjä on onnistunut luomaan rajalle suomalaisten alitajunnassa sellaisia piilomerkityksiä, että ne vaikuttavat taustalla jo lähes kaikkeen suomalaiseen ajatteluun Venäjän suhteissa.

Suomalaispolitiikoihin Venäjän 1300 kilometriä yhteistä rajaa-politiikka on siis uponnut hyvin. Pitkäaikainen iskulausevatkutus on tuottanut Venäjälle tulosta. Se on vaikuttanut myös jo politiikan sisältöön. Vastuullisuuttamme on käytetty hyödyksi ja Venäjä on onnistunut toimissaan hyvin. Siitä vahvistuksena ovat nuo suomalaispoliitikkojen lukuisat kannanotot, joissa viitataan Suomen ja Venäjän väliseen rajapituuteen ja ennen kaikkea sen Suomelle tuomiin velvoitteisiin.

1300 kilometriä yhteistä rajaa-lause poliitikkojen suusta kuultuna kuvaa hyvin myös ulkopolitiikan ulkoistamishalukkuutta. Suomi on ulkoistanut ulko- ja turvallisuuspolitiikansa 1300 kilometriä pitkälle itärajalle. Ei tarvitse keskustella Natosta, ei länsisuuntauksestamme eikä mistään muustakaan länsimyönteisestä ulkopolitiikasta, kun 1300 kilometriä pitkä itärajamme sen estää. 1300 kilometriä pitkän itärajamme turvin voimme olla ulkopoliittisesti laiskoja ja tukeutua Paasikivi-Kekkos-retroiluun 2000-luvun Suomessa.

Presidentin puoluepuhuttelu joulukuussa 2014

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapasi eduskuntapuolueiden puheenjohtajat Mäntyniemessä 19.12.2014. Tapaaminen puheenjohtajien kanssa oli käskynjako ja puhuttelu, ei vapaamuotoinen keskustelu. Puheenjohtajille asetettiin yhteisessä tilaisuudessa Nato-kysymys, johon puheenjohtajat ovat voineet vastata vain yhdellä tavalla, heillä ei ollut todellista vaihtoehtoa ja valinnanvapautta.

Ulkopoliittisessa johdossa on pyrkimys yksimielisyyteen asiassa, jossa ei enää ole tarvetta yksimielisyyteen, yksimielisyys edes ulkopolitiikassa ei kuulu 2000-luvulle. Muiden politiikkalohkojen tapaan myös ulkopolitiikassa kullakin puolueella saa olla oma itsenäinen linja, yksimielisyyteen ei pidä pyrkiä, sellainen toimintatapa ei kuulu demokratiaan. Presidentin joulukuinen toiminta ei ollut kunniakas suomalaiselle demokratialle.

Kuka ei halua puhua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä? Onko se Venäjä vai Suomi? Joulukuinen puoluepuhuttelu osoitti, että Suomen ulkopolitiikka on Venäjä-sidonnaista, ulkopolitiikkaamme määrää alitajuisesti Venäjä, emme uskalla ottaa kantaa omista lähtökohdistamme. Ulkopoliittista johtoamme rasittavat historiamme toimintatavat, eikä ehkä ymmärretä, että tämäkin asia oli infosota-asia, jossa suomalainen toimija – tässä tapauksessa presidentti – oli valmis ajamaan Venäjän etua ehkäpä itse sitä tiedostamattaan. On Venäjän etu, ettei Suomessa puhuta maan Nato-jäsenyydestä. Ei ole Suomen etu, ettei Suomessa puhuta maan Nato-jäsenyydestä.

Ulkoministeri Tuomiojan käyttäytyminen Venäjä-pakoteasiassa

EU oli syksyllä 2014 kiristämässä Venäjän vastaisia pakotteita lisäpakotteilla Ukrainan kriisin johdosta.

EU-ministerivaliokunnan kokouksessa maanantaina 8.9.2014 ulkoministeri Erkki Tuomioja oli yksin sillä kannalla, että Suomen pitäisi yrittää estää kokonaan uusien Venäjän-vastaisten pakotteiden voimaantulo EU:ssa. Tuomioja kirjasi eriävän kantansa myös EU-ministerivaliokunnan kokouksen pöytäkirjaan.

Lisäpakotteiden asettamista tehtiin periaatepäätös EU:ssa 8.9.2014. Lisäpakotteiden saattamista voimaan Suomi oli ahkerasti hidastamassa Tuomiojan johdolla. Suomi erottui käytöksellään muista EU-maista. Muut EU-maat näkivät, ettei Suomi ole halukas lisäpakotteisiin Venäjän suhteittensa vuoksi.

Syyskuussa 2014 Erkki Tuomiojan aikaansaama Suomen pakotesekoilu EU:ssa oli typerää ulkopolitiikkaa. Turhasta mielipideilmauksesta alkoivat vain Suomen uussuomettumispuheet ja välistävedolla saatiin aikaan vain hallaa Suomen maineelle läntisenä toimijana. Suomi oli EU:n yhtenäisyyden hajottaja.

Tämäkin asia oli infosota-asia, jossa yksittäinen suomalainen toimija – tässä tapauksessa ulkoministeri – oli valmis ajamaan Venäjän etua ehkäpä itse sitä tiedostamattaan. On Venäjän etu, että Suomi on hajottamassa EU:n yhtenäisyyttä. Ei ole Suomen etu, että maa on hajottamassa EU:n yhtenäisyyttä. Syyskuinen episodi osoitti, kuinka jo yksi ihminen Suomessa voi toimia Venäjän etujen mukaisesti tehokkaasti.

24 tuntia vuorokaudessa käytävässä infosodassa ovat suomalaispoliitikot se heikoin lenkki, eivät suomalaisvirkamiehet eikä Suomen kansa. Oheiset kolme esimerkkiä kertovat Venäjän vaikutusmahdollisuuksista suomalaispolitiikkoihin. Monet suomalaispoliitikot elävät tosiaan vielä Venäjän suhteen Paasikivi-Kekkos-retroilun aikaa ja länsimaistumisprosessi on vielä kesken.