Saamme edelleen kiittää länsimaita 70 vuotta sitten saamastamme myötätunnosta

”Minä sanoin, että missään tapauksessa meidän armeijamme ei kykene lyömään venäläisiä. Meidän asemamme tulee aina riippumaan Venäjän hyvästä tahdosta tai muualta saatavasta avusta. Emme voi yksin aseilla itseämme puolustaa Venäjää vastaan.”, Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa sotavuosina.

Edelleen Suomessa puhutaan eloonjäämisopista ja kysellään sitä, miten Suomi selviää karhun kainalossa. Sotien jälkeen Suomi on etsinyt paikkaa, jossa Suomi voisi olla mahdollisimman turvassa ja sivussa, jos Euroopassa syntyisi kriisi Venäjän ja lännen välillä. Sota 70 vuoden takaa painaa edelleen meitä.

Vuoden 1944 sotatapahtumat olivat dramaattiset, ja itsenäisyyspäivinä muistelemme tapahtumia ylpeydellä. Näin pitääkin muistella, mutta on ehdottoman väärin ajatella, että olisimme olleet kiitollisuudenvelassa tai olisimme edelleen kiitollisuudenvelassa itäiselle naapurillemme siitä, että säilytimme itsenäisyytemme ja ettei meitä liitetty Neuvostoliittoon tai muodostettavaan itäblokkiin.

Me suomalaiset tulkitsemme yleisesti vuoden 1944 tapahtumat niin, että Suomella olisi ollut mahdollisuus sodan loppuvaiheessa omilla toimilla vaikuttaa sodan lopputulokseen, että kyseessä olisi ollut suomalaisten torjuntavoitto, jolla turvattiin Suomen itsenäisyys. Näkemyksemme on, että onnistuimme torjumaan suomalaisella sitkeydellä Stalinin johtaman Neuvostoliiton suurhyökkäyksen.

Suomi saa kiittää säilynyttä itsenäisyyttään länsiliitoutumaa, Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillia ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltia. Päätökset Suomen tulevasta kohtalosta tehtiin jo vuonna 1943.  

Teheranin konferenssi 28.11.–1.12.1943

Suomen ja Baltian maiden kohtalo ratkaistiin Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton välisessä konferenssissa 28.11.–1.12.1943 Teheranissa. Koolla olivat päämiehinä Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt, Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill ja Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja, marsalkka Josif Stalin. Suomen kohtaloa ei pohjimmiltaan ratkaistu rintamilla eikä suomalaisilla ollut oikeastaan sananvaltaa kohtalossaan. Suomen sodan loppuvaiheen ja sodan jälkeisen ajan kohtalo päätettiin Teheranin konferenssissa joulukuun ensimmäisenä päivänä kahden tunnin aikana.

Teheranin konferenssin keskustelut löytyvät vuonna 1961 julkaistusta Foreign Relations of the United States, Diplomatic Papers, The Conferences at Cairo and Tehran 1943. Kirjan tietoja löytyy täältä ja täältä. Asiaa on käsitelty myös vuonna 2015 julkaistussa Pekka Visurin teoksesta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Kirjan tiedot löytyvät täältä. Konferenssin päämiesten Suomea koskevan keskustelun suomennos löytyy myös yhteiskuntatieteiden tohtori ja Matti Vanhasen hallituksien valtiosihteeri Risto Volasen historiablogista, joka löytyy täältä.

Päämiesten istunto Teheranissa 1.12.1943 klo 13–15, lainauksena muutamia puheenvuoroja Suomea koskevasta osuudesta:

Roosevelt: ”Me Churchillin kanssa haluaisimme nyt ottaa marsalkka Stalinin kanssa yhteisesti pohdittavaksi Suomen ongelman. Olisi toivottavaa, että Suomi irrotettaisiin sodasta.”

Churchill: ”Tässä tilanteessa näkisin mielelläni, että Suomi saadaan irti sodasta ja Ruotsi siihen mukaan.”

Churchill: ”Oletteko valmis pohtimaan Suomen kysymystä liittyen yleisiin ponnisteluihin saada ruotsalaiset yhtymään sotaan toukokuuhun mennessä?”

Roosevelt: ”Olen valmis edistämään Suomen irtautumista sodasta niillä periaatteilla, joista olemme juuri puhuneet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen hallituksen kokoonpanon muutos olisi parasta saada aikaan.”

Tulkinta: Yhdysvallat ja Iso-Britannia halusivat Suomen ehdottomasti sivuun sodasta ennen Saksan lopullisen kohtalon ratkaisua. Ruotsi toivottiin mukaan Saksan lopulliseen lyömiseen.

Stalin: ”Voin antaa siitä seuraavan tiedon: Jokin aika sitten Ruotsin ulkoministerin sijainen Boheman kysyi lähettiläältämme Tukholmassa, mitä Neuvostoliitto ajattelee Suomen asiasta. Hän sanoi suomalaisten pelkäävän, että Venäjä ottaa heiltä itsenäisyyden ja liittää Suomen maakuntana Venäjään. Boheman sanoi, että suomalaiset haluaisivat neuvotella venäläisten kanssa. Moskovasta tuli sitten vastaus, ettei Neuvostoliitolla ole aikomusta tehdä Suomesta maansa provinssia.”

Tulkinta: Neuvostoliitto ei harkinnut Suomen liittämistä Neuvostoliittoon. Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat jo aikaisemmin tehneet Stalinille ja Neuvostoliitolle selväksi, ettei tällainen vaihtoehto saa liittoutuman länsimaiden kannatusta. Talvisodan tiimoilta Suomen maine Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa oli edelleen hyvä, vaikka se hetkellisesti romuttui liittoutumiseen natsi-Saksan kanssa. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen etupiirijaon pätemättömyys oli tehty Yhdysvaltain ja Iso-Britannian taholta Stalinille selväksi jo talvisodan tuoksinassa.

Churchill: ”Tunsin myötätuntoa suomalaisia kohtaan, kun vuonna 1939 syttyi sota Suomen ja Neuvostoliiton välille. Englannissa olivat sympatiat suomalaisten puolella. Kuitenkin kaikki Englannissa kääntyivät Suomea vastaan, kun suomalaiset liittyivät Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Minusta se oli alhaista käytöstä suomalaisten taholta. ”

Churchill: ”Sitten haluaisin sanoa, että Englannissa koettaisiin suurena onnettomuutena, jos suomalaiset pakotettaisiin vastoin tahtoaan alistumaan toisen maan valtaan. En usko, että olisi Neuvostoliiton taholta tarkoituksenmukaista vaatia Suomelta sotakorvauksia.”

Churchill: ”Uskon, että vahingot, jotka suomalaiset liitossa Saksan kanssa ovat aiheuttaneet, ylittävät sen, mitä tämä köyhä maa kykenee korvaamaan. Kun sanon näin, kuulen korvissani vanhan neuvostolaisen vakuutuksen: ”Rauha ilman alueliitoksia ja muita velvoitteita”. Tämän muistan vielä siltä ajalta, kun Venäjällä tehtiin vallankumous.”

Stalin: ”Churchill viittasi hieman aiemmin vanhaan tunnuslauseeseen, jossa vastustettiin kaikkia alueliitoksia ja muita vaatimuksia.”

Churchill: ”Se voikin koskea Suomea, köyhää ja heikkoa maata. Suomi ei kykene korvaamaan Venäjälle aiheuttamaansa vahinkoa.”

Tulkinta: Talvisodan ja ennen sotaa harjoitetun vastuullisen politiikan tiimoilta Suomen maine Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa oli edelleen hyvä, olihan Suomi maksanut mm. velkansa Yhdysvalloille säntillisesti. Lähtemistä natsi-Saksan kelkkaan vuonna 1941 ei saanut luonnollisesti Churchillilta mitään ymmärrystä. Suomen perustelut jatkosodalle eivät ole olleet koskaan vakuuttavia, ei tuolloin eikä myöhemminkään. Erillissota-termi ei ole koskaan saanut Suomen ulkopuolella mitään kannatusta. Kuten Churchill Teheranissa sanoi, Suomi oli liitossa Saksan kanssa. Vaikka Suomi oli Saksan liittolainen, niin Iso-Britannia kuin myös Yhdysvallat edellyttivät Neuvostoliitolta Suomen säilyttävän itsenäisyytensä ja kohtuulliset elämisen mahdollisuudet Neuvostoliiton vierellä.

Roosevelt: ”Mitä Hankoon tulee, uskon voitavan ehkä sopia sen muuttamisesta uimarannaksi.”

Stalin: ”Hangosta olemme valmiit luopumaan, jos sen sijaan saamme takaisin Petsamon, jonka Neuvostoliitto aikoinaan lahjoitti Suomelle.”

Tulkinta: Hangon kohtalo päätettiin jo vuonna 1943. Siis se, ettei se tule jäämään Neuvostoliiton hallintaan, vaikka vuoden 1940 Moskovan rauhansopimuksessa Suomi joutui vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi seuraaviksi 30 vuodeksi. Moskovan välirauhan sopimuksessa vuonna 1944 Suomi joutui tosin Hangon sijaan vuokraamaan Porkkalan alueen 50 vuodeksi. Suomi on Porkkalan vuokra-alueen palautuksesta ottanut kunnian hanakasti paljon itselleen, palautusta luonnehdittiin aikanaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitoksi. Porkkalan palautus päätettiin ihan muista lähtökohdista ja ihan muiden toimesta, ja asialla on juurensa jo Teheranin konferenssissa vuodelta 1943.

Churchill: ”En halua mitenkään painostaa venäläisiä ystäviäni Suomen asian vuoksi. Iso-Britannia on katkaissut välinsä suomalaisten kanssa. Me odotamme, että venäläisille suodaan tarpeellinen turvallisuus Suomen vastaisilla rajoillaan, mutta toisaalta pyydämme, että suomalaisten suhteen noudatetaan harkittua kohtuutta.”

Tulkinta: Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyväksyivät Neuvostoliiton kohtuullisessa määrin mitoitetut turvallisuusintressit Suomessa ja myös Itämerellä.

Epilogi

Suomen sodan loppuvaiheen ja sodan jälkeinen kohtalo päätettiin siis jo Teheranissa 1.12.1943 ja Teheranissa päätetyn mukaan sitten kaikki tapahtui. Teheranissa sovitusti Suomi menetti myös Petsamon, joka vielä oli Suomen hallussa vuoden 1940 Moskovan rauhansopimuksen jälkeen. Neuvostoliiton vakuuttelut Petsamon olleen aikanaan lahjoituksen Suomelle saivat Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian hyväksynnän.

Jatkosodan loppuvaiheen ratkaisut ja kokemukset ovat muovanneet ja pitäneet yllä harjoitettua ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme aivan näihin päiviin saakka. Maailma ympärillämme on muuttunut täysin, mutta muutokset eivät ole muuttaneet juurikaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme, vaikka olemmekin liittoutuneet EU:n jäsenmaana. Olemme edelleen halukkaita puhumaan vanhakantaisesta eloonjäämisopista itänaapurin rinnalla ja siitä, miten Suomi selviää karhun kainalossa. Puhumme itsenäisestä puolustuksesta ja siitä, että meidän on tultava toimeen omillamme, toisten apuun – vaikkapa Natoon – emme voi luottaa.

Olisi kuitenkin syytä muistaa, että Suomen sodan jälkeisen kohtalon ratkaisivat suuressa määrin länsimaat, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Saamme kiittää näitä maita paljosta. Nämä maat näkivät talvisodan oikeutuksen sekä 1920- ja 1930-lukujen säntillisen velanmaksun tiimoilta kantansa Suomelle myönteisenä, vaikka Suomi olikin vuonna 1941 liittoutunut natsi-Saksan kanssa. ”Suomi – maa joka maksoi velkansa”-iskulause tunnettiin Yhdysvalloissa hyvin vielä sodan melskeissä. Merkille pannulla pienelläkin asialla voi olla myöhemmin suuri merkitys.

Jatkossakin Suomen turvallisuuspoliittinen kohtalo Venäjän vierellä on kiinni länsimaista. Suomi olisi ollut 70 vuotta sitten heikoilla, jos meillä ei olisi ollut länsiymmärtäjiä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia pitivät huolen, että Neuvostoliiton vaatimukset Suomea kohtaan olivat kohtuulliset, vaikka Suomi olikin tuottanut myös pettymyksen. Jatkossakin yksin emme tule toimeen, vaan meillä on oltava auttavia ystäviä ennen kaikkea lännessä. Suomen olisi syytä istua aina niiden länsipöytien äärellä, joissa myös Suomen turvallisuuspoliittista asemaa käsitellään ja vaalitaan.

Suomalaisten on syytä muistaa Paasikiven viisaat sanat: ”Emme voi yksin aseilla itseämme puolustaa Venäjää vastaan.”