Länsivelkojen maksu muutti Venäjän suunnan, yhteistyö länteen ei enää palaa

Elokuun 21. päivä vuonna 2006 oli merkittävä päivä Venäjälle. Venäjän valtio oli maksanut Neuvostoliiton aikaisia loppuvelkojaan yli 18 miljardia euroa 17 eri velkojamaalle. Venäjän finanssiministeri Aleksei Kudrinilla oli elokuisena torstaina suuri kunnia julkistaa, että Pariisin klubin jäsenmaat eivät enää ole Venäjän velkojia Neuvostoliiton aikana syntyneiden lainojen suhteen.

Venäjälle jäi maksettavaksi Neuvostoliiton aikana syntyneitä velkoja noin 45 miljardia dollaria. Päävelkojina olivat Pariisin klubin jäsenmaat, 19 pysyvästä jäsenmaasta 17 oli Venäjän velkojia. Suurimmat velkojat olivat Saksa, Ranska ja Iso-Britannia, ja Saksan osuus Neuvostoliiton veloista oli noin 20 prosenttia. Myös Japanilla ja Italialla oli suuria saamisia Venäjältä.

Saksa ei olisi koskaan yhdistynyt, ellei Neuvostoliitto olisi velkaantunut ennen kaikkea Saksalle ja ellei Saksa olisi myötämielellä rahoittanut hajoavaa suurvaltaa. Saksan ja Venäjän suhteiden laatu Euroopassa ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan koko Eurooppaan vaikuttavia, niin myös Neuvostoliiton hajotessa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Venäjä olisi maksanut Neuvostoliiton velat loppuun vasta 2020-luvun alussa, mutta korkean raakaöljyn hinnan avittamana Venäjä pystyi maksamaan velat 15 vuotta etuajassa siinä laajuudessa, että Pariisin klubi voi todeta jo vuonna 2006 Neuvostoliiton velkojen tulleen suorituiksi. Jälkeen jäivät vain vähäiset velkojen hännät.

Suomelle Venäjä maksoi elokuussa 2006 noin 170 miljoonaa euroa, ja jäljellä oleva 30 miljoonan euron velka oli sovittu maksettavaksi laitetoimituksilla. Entisen Neuvostoliiton velka Suomelle tuli maksetuksi kokonaan päivämäärällä 3.10.2013, jolloin Venäjä maksoi käteisellä viimeisen noin 5 miljoonan dollarin erän.

Länsi oli laajentunut itään päin Venäjän heikkouden aikana, Venäjälle ratkaisevaa lännen laajenemisessa on ollut Naton uudet jäsenmaat. Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät Nato jäseneksi maaliskuussa 1999. Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro liittyivät Natoon maaliskuussa 2004. Vuoden 2006 jälkeen Nato on laajentunut vain Albanian ja Kroatian jäsenyyksillä, joista tuli Naton täysivaltaisia jäseniä vuonna 2009. Suomi ja Ruotsi eivät käyttäneet hyväkseen niitä tilaisuuksia, joita maille on tarjottu laajemmalle länsi-integraatiolle Nato-jäsenyyden kautta.

EU-jäsenyyden muodossa länsi laajeni kohti Venäjää vuonna 2004, jolloin 10 Itä-Euroopan maata liittyi unioniin. Vuonna 2007 vielä Bulgaria ja Romania liittyivät unioniin, Kroatia vuonna 2013.

Venäjän länsivelkojen maksu vuonna 2006 teki mahdolliseksi Venäjän suunnanmuutoksen. Venäjä ei enää ollut rahallisesti riippuvainen länsimaista, ja riippuvuussuhde oli itseasiassa kääntymässä päinvastaiseksi. Korkean raakaöljyn ja maakaasun hinta oli kääntänyt vastikkeelliset rahavirrat länsimaista Venäjälle. Suunta oli kääntynyt, ja Venäjällä oli parempi mahdollisuus harjoittaa mieleistään politiikkaa. Venäjä ei ollut enää lainojen kautta riippuvainen lännestä.

Vladimir Putin nousi Venäjän virkaatekeväksi presidentiksi uuden vuosituhannen ensimmäisenä päivänä ja presidentiksi vaalien kautta toukokuun 7. päivänä vuonna 2000. Uusi vuosituhat, uusi presidentti ja uusi politiikka Venäjällä. Toisen vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolella ei Putinin eikä Venäjän tulevaa poliittista linjaa osattu lännessä vielä arvioida, mutta jälkipuolella jo kylläkin etenkin niissä piireissä, joissa oli syvempää, pitkäaikaista ja analyyttistä Venäjä-tietämystä.

Suomessa oikeansuuntaiseen Venäjä-arviointiin historian kahleissa ei kyetä oikein vieläkään, mutta tapahtumat Ukrainassa ja Syyriassa ovat pikkuhiljaa avaamassa silmiä myös täällä. Baltian maissa vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän politiikan muutos sen sijaan nähtiin hyvin nopeasti. Baltian mailla oli omia karvaita kokemuksia Neuvostoliitosta, mikä helpotti oikeasuuntaisen tilannearvion tekemistä.

Suomi on maa, joka kehuu Venäjä-tietämyksellään ja -osaamisellaan mutta jolla ei itseasiassa kuitenkaan ole erityisiä näyttöjä Venäjä-tietämyksestään ja -osaamisestaan. Suomen suhtautumista Venäjään kuvaa parhaiten kaksi sanaa: hyväuskoisuus ja sinisilmäisyys.

Miten Vladimir Putinin harjoittamaa politiikkaa 15 vuoden aikana voitaisiin kuvata muutamalla sanalla ja lauseella?

Presidentti Putinin nykyistä poliittista linjaa kaikessa sävyttävät kokemukset Neuvostoliiton hajoamisesta. Kokemukset suurvallan romahtamisesta olivat Putinille karvaita ja sävyttävät kaikkea hänen poliittista toimintaa suhteessa muihin maihin, niin talouspolitiikassaa kuin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Putinin pohjimmainen ajatus on, ettei Venäjä saa enää joutua riippuvaiseksi länsimaista eikä myöskään mistään muusta maasta, esimerkiksi Kiinasta. Venäjän on kyettävä tulemaan toimeen omillaan.

Venäjä ei saa enää koskaan joutua anelemaan Yhdysvalloilta – kaikkein nöyryyttävimmältä viholliselta – rahaa viljan ostoon ja kansansa ruokkimiseen niin kuin se joutui Neuvostoliiton ollessa henkitoreissaan. Kokemus oli venäläistä itsetuntoa suuresti alentava, joka ei saa enää ikinä toistua. Venäjän on saatava se asema maailmanpolitiikassa, mikä Neuvostoliitolla oli parhaina päivinään.

Putinin Venäjän on luotava järjestelmät, joilla maa voisi vaikuttaa muiden maiden Venäjää koskevaa politiikkaan. Vaikutuskeinot eivät välttämättä ole ystävämielisiä. EU- ja Nato-maissa riippuvuutta ja poliittista ohjausta yritetään luoda ennen kaikkea synnyttämällä energiariippuvuutta Venäjästä.

Venäjän niissä rajanaapurimaissa, jotka ovat olleet entisiä neuvostotasavaltoja, riippuvuutta ja maan poliittista ohjausta Venäjä on valmis luomaan myös sotilaallisin keinoin. Jäätyneillä konflikteilla Venäjä kykenee tarvittaessa hallitsemaan kohdemaataan pitkäänkin. On toisarvoista, syntyykö politiikan tuloksena Venäjän vihaajia ja Venäjään katkerasti suhtautuvia.

Venäjä sai länsivelat maksettua elokuussa 2006 ja maa oli kyennyt jo 2000-luvun alkupuolella keräämään myös korkean raakaöljyn ja maakaasun hintojen tuomaa varallisuutta käyttöönsä. Lännestä energiamyynnillä saaduilla rahoilla uudistettiin ja kasvatettiin myös armeijaa.

Vuodesta 2006 kului vain kaksi vuotta, kun länsi sai käytännössä kokea Putinin luoman uuden politiikan. Elokuussa 2008 Venäjän ja Georgian välillä käytiin vain viisi vuorokautta kestänyt sota, jonka voitti Venäjä ja jolla Venäjä varmisti länsimielisen Georgian pysymisen tosiasiallisesti etupiirisissään. Venäjä hallitsee nyt aluetta jäätyneillä Abhasian, Etelä-Ossetian ja Vuoristo-Karabahin konflikteilla, joilla Venäjä pitää myös Azerbaidžania etupiirissään.

Vuonna 2004 Ukrainassa astui presidentinvaaleissa valtaan länsimielinen Viktor Juštšenko, puhuttiin oranssista vallankumouksesta. Vielä tuolloin Venäjä ei reagoinut sotilaallisesti entisen neuvostotasavallan suuntautuessa kohti länttä.

Aika ei vielä ollut kypsä sotilaalliselle puuttumiselle. Venäjän politiikan toimintatavat eivät olleet vielä täysin selvät ja vakiintuneet tiettäväksi heille itsellekään. Georgiassa oli ollut hieman aikaisemmin oranssia vallankumousta samettivalankumous ja Kirgisiassa hieman myöhemmin tulppaanivallankumous. Entisten neuvostotasavaltojen kansalaiset kokivat lännen enimmän mieleisekseen kuin Venäjän.

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin ja loi sotatoimin jäätyneen konfliktin Itä-Ukrainaan. Jo vuonna 2004 ensimmäisen kerran länteen suuntautunutta Ukrainaa Venäjä ei ole päästänyt lähestymään EU:hun eikä Natoon. Venäjän toimet Ukrainassa ovat olleet myös suuri inhimillinen katastrofi, YK:n ihmisoikeustoimiston mukaan Ukrainan sodassa on kuollut jo yli 9 100 ihmistä. Ihmisuhrejakaan ei Venäjä kaihda.

Länsi-Euroopan maille on tuottanut suuria vaikeuksia löytää keinoja Venäjää vastaan Venäjän Itä-Euroopan sotatoimien suhteen. Georgian sotaan ei reagoitu mitenkään ja Ukrainan sotaan ei ole löydetty vaikutuskeinoja eikä riittävää yksimielisyyttä. Länsi-Euroopassa on jo syntynyt riippuvuutta Venäjän energiasta, ennen kaikkea maakaasusta.

Venäjä on onnistunut hyvin politiikassaan ja tulokset ovat olleet Venäjän kannalta hyviä. Putinilla on syytä hymyyn. Vähäisillä voimavaroilla ja nokkelalla politiikalla Venäjä on saanut paljon haluamaansa aikaan.

EU:ssa on pidettävä huoli, ettei etenkään Saksa joudu riippuvaiseksi Venäjästä ennen muuta maakaasun kautta. Kahden kaasuputken rakentaminen Venäjältä suoraan Saksaan Itämeren kautta vuosina 2010–12 oli suuri virhe ja vielä suurempi virhe olisi rakentaa vielä kaksi kaasuputkea lisää niin, että Venäjä voisi käytännössä viedä kaiken keskisen Euroopan tarvitseman kaasun Saksan kautta.

Saksa on EU:n keskeisin päätöksentekijä ja vähäinenkin Saksan riippuvuus Venäjästä olisi kohtalokasta Itä-Euroopan pienille maille sekä niille maille, joilla olisi halukkuus vanhoina neuvostotasavaltoina suuntautua länteen.

Suomelle Saksan ja Venäjän liian läheiset suhteet niin, että Venäjä voisi painostaa Saksaa, olisivat myös tuhoisat. Venäjä voisi Saksan kautta vaikuttaa vaikkapa Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen kielteisesti. Euroopan historiassa tilanteet, joissa Saksa ja Venäjä keskenään ovat käsitelleet kolmansien maiden asioita, ovat aina olleet kohtalokkaita ja tulevat myös aina olemaan kohtalokkaita.

Saksan orastava riippuvuus Venäjästä on jo nähty Saksan kannanotoista ja myös Saksan harjoittamassa politiikassa Ukrainan kysymyksessä. Suomen ja muiden Itä-Euroopan maiden on EU:ssa pidettävä huolta, ettei Saksan ja Venäjän välille synny haitallista riippuvuutta esimerkiksi kaapuputkien tai muun energiayhteistyön kautta.

Suomi tietää varsin hyvin omista kokemuksistaan, mitä energiariippuvuus Venäjästä – tai laajemmin mikä tahansa riippuvuus Venäjästä – voi tarkoittaa ja miten Venäjä voi vaikuttaa Suomen asioihin. Fennovoiman uuden Hankikiven ydinvoimalan rakentaminen ja Fortumin liittäminen hankkeeseen on venäläisen vaikutuspolitiikan voimannäyte.

Eurooppa on herännyt hitaasti ja reagoinut vielä hitaammin Venäjän Putinin ajan politiikkaan. Eurooppa on ollut tyhmän hyvätahtoinen ja sinisilmäinen. EU:ssa etenkin Suomi on EU:ssa ollut se maa, joka on pyrkinyt ajamaan EU:n ja Venäjän välisiä suhteita Venäjän harjoittamasta politiikasta huolimatta. Presidentti Halosen Venäjä-puheenvuorot ovat kuvaavia.

Presidentti Halosen puhe Liettuan presidentin Valdas Adamkusin valtiovierailun kunniaksi järjestettävillä juhlapäivällisillä Presidentinlinnassa 23.4.2009: ”Myös Venäjä ja EU ovat monella tapaa riippuvaisia toisistaan. Toivomme EU:n ja Venäjän suhteiden kehittyvän yhteiseen eurooppalaiseen arvopohjaan ja intresseihin perustuen. EU:n itäisen kumppanuuden kehittäminen on nyt tärkeää.”

Presidentti Tarja Halosen puhe Lennart Meren muistokonferenssissa Tallinnassa 29.3.2007: ”Euroopan unioni on kasvavassa riippuvuussuhteessa Venäjään. Venäjä on samalla tavalla kasvavassa riippuvuussuhteessa Euroopan unioniin. Yhteistyö, tiiviimmät suhteet ja lisääntyvä kanssakäyminen ovat ainoa tie eteenpäin.”

Presidentti Tarja Halonen puhui siis ”unionin kasvavasta riippuvuussuhteesta Venäjään”. Halosen riippuvuus tarkoitti EU:n riippuvuutta venäläisenergiasta, ja nyt näemme tuon ajattelemattoman EU:n Venäjä-politiikan tuloksia. Suomessakaan ei joko uskallettu tai osattu luoda oikeaa tilannekuvaa. Näin epävakaa Eurooppa ei ole ollut aikoihin.

Vielä Georgian sodan jälkeenkin presidentin Tarja Halonen siis puhui EU:n ja Venäjän kumppanuudesta – Suomen ulkoasiainministeriö jopa strategisesta kumppanuudesta – ja siitä, että EU:n ja Venäjän välistä energiayhteistyötä tulisi tiivistää: toisin sanoen EU:n tulisi tuoda Venäjältä yhä enemmän energiaa ja sitoa siten itseään yhä enemmän Venäjään ja menettää samalla riippumattomuuttaan.

Suomalainen perusajatus on ollut, että yhteistyöllä mukaan lukien energian tuonti Venäjältä Eurooppaan Venäjä saataisiin integroitumaan läntiseen Eurooppaan ja sen demokraattisiin arvoihin. Viimeistään vuoden 2008 jälkeen ajatus oli täysin typerä.

Jatkossa läntisen Euroopan ja ennen kaikkea EU-maiden on pyrittävä vähentämään venäläisenergian käyttöä ja venäläisenergiasta mahdollisesti syntyvää riippuvuutta. Vaatimus koskee erityisesti unionin suuria jäsenmaita, Saksaa ja Ranskaa.

Venäjä on vain energiatuottaja, joka teollinen tuotantokyky on heikkoa. Länsimaat ovat jo pitkälti rahoittaneet energiaostoillaan sen politiikan, mitä Putinin Venäjä nyt harjoittaa sekä länsimaita ja ennen kaikkea länteen suuntauvia naapurimaitaan kohtaan.