Mistä oikein kumpuaa SDP:n vihamielisyys Yhdysvaltoja kohtaan?

On kaksi tapahtumaa, jotka ovat sotkeneet sekä Suomen että ennen kaikkea SDP:n suhteita Yhdysvaltoihin. Syksyiset tapahtumien ajankohdat – 21.9.2004 ja 22.9.2006 – ovat jo kauempana lähihistoriassa, mutta vaikuttavat edelleen vahvasti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Presidentti Tarja Halonen piti puheen YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa 21.9.2004 New Yorkissa ja puheen yksi kappale muistetaan edelleen hyvin Yhdysvalloissa:

"Irakin sodan alla kansainvälinen yhteisö kuitenkin epäonnistui. Keskenään ristiriitaiset kansalliset edut ohittivat yhteisen tahdon. Ei sitouduttu riittävästi toimimaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmien mukaisesti. Osa jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia."

Halosen suora viittaus Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan ”sellaisiin voimatoimiin turvautujina, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia” oli diplomaattisesti poikkeuksellisen harkitsematon ja henkilökohtaisiin tunteisiin perustuva, mutta sinänsä lausujan pohjimmaisen aatemaailman mukainen.

22.9.2006 Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja tapasi New Yorkissa Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricen. Suomi oli tuolloin EU:n puheenjohtamaa, ja Yhdysvaltain vierailuilla olivat mukana Yhdysvaltojen ja unionin 25 maan ulkoministerit.

Tuomiojan ja Ricen yhteenotto oli tuolloin vertaansa vailla, suorastaan ennennäkemätön. Sinänsä kysyjän pohjimmaisen aatemaailman mukaisesti Tuomioja ryhtyi tivaamaan Ricelta vastauksia CIA:n vankilentoihin ja terroristien kidutuksiin. Läsnäolleiden kertomusten mukaan Ricen ja Tuomiojan välillä sananvaihto oli kiivasta, jopa vihamielistä. Tuomioja mittasi suurvallan ulkoministerin arvomaailmaa tavalla, jolla ennen ei ole mitattu.

Noiden tapahtumien jälkeen Suomen istuvat presidentit eivät ole olleet kutsuttuja kahdenkeskisiin tapaamisiin Valkoiseen taloon eivätkä Yhdysvaltain presidentit ole vierailleet Suomessa. Suomi ei ole tehnyt valtiona senlaatuista poliittista lähentymistä Yhdysvaltoihin, että se olisi vakuuttanut Atlantin takana liittolaissuhteista.

Kuin tapahtumien pisteenä iin päälle presidentti Halonen suoristi Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin solmiota Naton huippukokouksessa Istanbulissa 29.6.2004. Suurvallan johtajaa nöyryyttävät valokuvat levisivät ympäri maailmaa. Natoon kuulumattoman pienen ja Venäjän vierellä olevan maan presidentti suoristi Naton voimakkaimman sotilasmahdin ylimmän johtajan solmiota ja vieläpä puolustusliiton huippukokouksessa. Teon vertauskuvannollisuus on vertaansa vailla.

Seuraavana vuonna Halosen pyytämää kahdenkeskistä tapaamista George Bushin kanssa Yhdysvaltain ja EU:n huippukokouksessa 22.2.2005 ei toteutunut. Lyhyt Suomen uuden pääministeri Matti Vanhasen esittelytuokio Suomelle löytyi, jolloin Bush kysyi Haloselta vain, että onko hänen kravattinsa tällä kertaa suorassa. Halosen kahdeksan kuukautta aikaisemmin tapahtunut interventio oli jäänyt suurvaltajohtajan mieleen.

Wikileaksin helmikuussa 2011 julkaisemissa Yhdysvaltain ja Suomen välisestä yhteydenpitoa koskevissa diplomaattidokumenteissa sekä Erkki Tuomiojaa (sd.) että Tarja Halosta (sd.) pidettiin molempia Yhdysvaltojen ja Yhdysvaltoja edustavien arvojen kiivaina vastustajina. Etenkin Erkki Tuomioja näyttää olevan Wikileaksin julkaisemien asiakirjojen mukaan ”yhdysvaltalaisten selkeä inhon kohde”.

Myös presidentti Tarja Halosen menneisyys vasemmistolaisena opiskelijapoliitikkona oli pantu Yhdysvaltain ulkohallinnossa merkille. "Halonen ja Tuomioja ovat Vietnamin sotaan liittyneen eurooppalaisen Amerikan-vastaisuuden tuotteita", Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläänä ollut Marilyn Ware kirjoitti Wikileaksin julkaisemien asiakirjojen mukaan vuonna 2007 maansa ulkoministeriölle.

                                                                                                       ****

Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) on myös viime aikoina hämmentänyt Yhdysvaltojen suhteen Suomen ulkopoliittista asemaa sekä puolueen keskeisten politiikkojen kannanotoissa että myös poliittisessa toiminnassa.

Yksi keskeinen SDP:n ulkopoliittinen viesti on edelleen ollut kielteinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja nyt erityisesti Yhdysvaltain vahvistuvaan turvallisuuspoliittiseen asemaan Euroopassa. SDP haluaisi Yhdysvaltain roolia pienemmäksi Euroopan asioissa, kun taas etenkin Itä-Euroopan maat haluaisivat Yhdysvaltojen voimakkaampaa läsnäoloa. Surkuhupaisaa on, että SDP:n ajatusmaailma on pitkälti samalainen kuin Venäjän ja presidentti Putinin, tosin eri lähtökohdista.

SDP:n kansanedustaja Eero Heinäluoma totesi A-studiossa 24.2.2016: ”Amerikkalaisten syy tulla tänne [Eurooppaan ja Suomeen] on Ukrainan kriisi.”

SDP:ssä nähdään edelleen Yhdysvallat pitkälti 1960-luvun radikaalivasemmistolaisin silmin. Juuri Yhdysvallat on Suomen sosialidemokraattien mukaan se kaiken pahan alku ja syiden juuri myös Euroopan ongelmiin. Yhdysvallat nähdään vieläkin imperialistisena, joka ajaa vain omaa etuaan.

Suomessa sosialidemokraattinen turvallisuuspolitiikka on silmiinpistävän omituista ja yleiseurooppalaisesta sosiaalidemokratiasta poikkeavaa. Vastaavaa Suomi-viritteistä sosialidemokraattista turvallisuuspolitiikkaa ei ole missään muussa eurooppalaisessa maassa, eikä etenkään Pohjoismaissa sellaista harjoiteta. Ruotsissa sosiaalidemokraattien suhteet Yhdysvaltoihin ovat olleet hyvät, jopa aikanaan Palmen pääministerikausilla. Tällä hetkellä Ruotsin suhteet Yhdysvaltoihin ovat erinomaiset, ja puolustuspolitiikassa ne yhä puolustusministeri Peter Hultqvistin vetämänä edelleen tiivistyvät. Vain Suomessa sosialidemokraatit polkevat jostain syystä eurooppalaisen sosiaalidemokratian vastavirtaan suhteessa Yhdysvaltoihin.

Mikä se on syy, miksi näin on Suomessa sosialidemokraattien osalta tapahtunut? Tällä hetkellä se syy on Erkki Tuomioja, joka nyt hallinnoi SDP:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja jolle ei löydy puolueesta riittävän länsimielistä vahvaa haastajaa. Puolueen vanhentuneille ja ideologisille linjanvedoille ei puolueessa löydy uudistajaa. SDP:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vaivaavat samat ongelmat kuin SDP:n talouspolitiikkaa: vanhaan maailmaan takertuminen. Suomessa ei enää eletä kylmän sodan ja YYA-jäsenyyden aikaa, jolloin Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli aivan toinen Neuvostoliiton sanelemana ja jolloin myös SDP:n kannat olivat ymmärrettävimpiä. Nyt ne eivät enää ole.

Tuomiojan vaikutusvalta SDP:n turvallisuuspolitiikkaa koskevissa muotoilussa tuli hyvin esille kannanotoissa, joita SDP esitti koskien Yhdysvaltojen osallistumista sotaharjoituksiin Suomessa.

Erkki Tuomioja lausui Demokraatti-lehdessä 11.2.2016: ”Emme osallistu sellaiseen kansainväliseen harjoitustoimintaan, joka muuttuneessa tilanteessa on saanut toisen luonteen ja voidaan tulkita toisella lailla ja näyttää siltä, että Suomi olisi jollain tavoin muuttanut perustavaa turvallisuuspoliittista linjaansa.”

Antti Rinne lausui  MTV3:n nettikolumnissa 21.2.2016: ”Olennaista on, ettei Suomi käynnistä mitään sellaista uutta yhteistoimintaa, joka voisi antaa väärän viestin Suomen turvallisuuspoliittisen linjan muuttumisesta.”

Lauseet ovat kuin kaksi marjaa, samoista aivoista synnytettyjä. Antti Rinteellä ei ole vielä kokemusta omiin turvallisuuspoliisiin ajatuksiin.

SDP:n turvallisuuspoliittisen linjan sotaharjoituksiin muodosti siis Nato-vastainen Erkki Tuomioja, jota sitten puheenjohtaja kuten myös kaikki muut SDP:ssä toistivat. SDP nostatti typerän keskustelun, joka ei ollut Suomen etujen mukaista ja jota on varmasti etenkin Yhdysvalloissa seurattu kummastuksella kuten vastaavia sosiaalidemokraattisvetoisia tapahtumia 21.9.2004 ja 22.9.2006.

Kuten talouspolitikassa, myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa muutoksen hakijat on SDP:ssä siirretty aikojen saatossa aina taka-alalle keskeisistä tehtävistä: Ulpu Iivari, Mikael Jungner, Liisa Jaakonsaari, Jutta Urpilainen ja Martti Ahtisaari esimerkkeinä. Henkilöt, joiden vallassa ollessa SDP:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä myös talouspolitiikka olisivat vallan toista kuin mitä ne nyt ovat.

                                                                                                       ****

Suomen suhteita Yhdysvaltoihin ja Natoon ei voi määrittää yksi puolue eikä yksi henkilö. Suomessa ei pidä pyrkiä edes turvallisuuspolitiikassa pienimmän yhteisen tekijän siivittämänä täydelliseen yksimielisyyteen, jos se ei ole myöskään kansalaisten enemmistön etu.

SDP eikä etenkään sen yksi henkilö voi määritellä Suomen turvallisuuspoliittista linjaa henkilökohtaisista lähtökohdista.

Puoluekentässä on syytä haastaa SDP:n turvallisuuspolitiikan peruslinja. Sen haastamisessa ei pitäisi olla ongelmia.

Suomen on mietittävä perusasemaansa Venäjän rajanaapurina: tulemmeko omillamme toimeen – johon SDP turvallisuuspoliittinen peruslinja perustuu – vai voimmeko etenkin tiukassa paikassa pyytää myös muilta apua, erityisesti Yhdysvalloilta tai Natolta. Liittoutummeko muiden kaltaisiemme maiden kanssa vai emme. Tällä hetkellä Suomi oireilee tuvallisuuspoliittisesta linjastaan melko pahoin. Linja on haussa.

Suomi on nyt jakautumassa kahtia turvallisuuspolitiikassa. Vasemmistoliiton ja SDP:n mukaan muilta mailta ei apuja pyydellä eikä myöskään apua anneta, pitkälti muiden puolueiden mukaan muilta voidaan apua pyytää, myös Yhdysvalloilta. Myös sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen ja Ruotsin asema nähdään puoluekentän vasemmalla laidalla toisin kuin oikealla laidalla. Toki jokaisessa puolueessa on toisinajattelijoita, mutta etenkin SDP ja myös Vasemmistoliitto ovat erottuneet nyt selvästi muista puolueista sekä kommenteissaan että poliittisessa toiminnassaan.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Minne Suomi lopulta nyt pysyvästi suuntautuu. Suomi hakee pikkuhiljaa lopullista linjaansa ja paikkaansa myös turvallisuuspolitiikassa. Suomella ei joka tapauksessa ole varaa sellaiseen vihamielisyyteen Yhdysvaltoja kohtaan, jollaista SDP on muodossa tai toisessa harjoittanut 2000-luvun puolivälistä, ja jota se viimeksi harjoitti viime viikolla.

Suomi ei voi jäädä ping-pong-maaksi idän ja lännen väliin.

Ai niin, se vastaus otsikkoon: ”Mistä oikein kumpuaa SDP:n vihamielisyys Yhdysvaltoja kohtaan?” Se kumpuaa SDP:ssä olevan muutaman henkilön henkilökohtaisesta aatemaailmasta, jonka juuret ovat 1960-luvulta. Aktiiviaika politiikassa jättää kuitenkin heistä pian.