Voisiko maailma olla ydinaseeton presidentti Obaman toiveiden mukaisesti?

Hirošimassa Japanin vierailullaan presidentti Obama toivoi ja unelmoi ydinaseettomasta maailmasta seuraavasti: ”We have known the agony of war. Let us now find the courage, together, to spread peace, and pursue a world without nuclear weapons.” Suomennettuna: “Olemme tienneet sodan tuskan. Yrittäkäämme löytää rohkeutta yhdessä, laajentaa rauhaa ja tavoitella maailmaa ilman ydinaseita.”

Obama siis tavoittelee ydinaseetonta maailmaa. Se on hänen vilpitön tavoitteensa, johon jokaisen on helppo yhtyä. Onko ydinaseeton maailma olleenkaan mahdollinen tavoite? Syyllistyykö suurvaltajohtaja puheillaan katteettoman opportunismiin? Lisäisikö ydinaseeton maailma itseasiassa sotia ja konflikteja?

Se, mikä on kerran luotua, se on luotu, eikä se häviä, vaikka ihmiset toivoisivat sen häviävän. Kerran keksittynä ydinaseet eivät häviä ihmisten tahdosta. Yhtälö ei toimi. Ydinaseet voi syrjäyttää vain uuden paremman ja uuden tehokkaamman asejärjestelmän keksiminen, mikä tekisi vanhat ydinaseet tarpeettomiksi. Jos sellainen asejärjestelmä keksitään, todennäköisesti se olisi järjestelmä, jolla voitaisiin tarkasti eliminoida sotakalustoa toimintakyvyttömäksi ilman ihmisuhreja.

Nähtäväksi jää, pystyvätkö esimerkiksi voimakkaaseen energiasuihkuun kykenevät sädeaseet joskus syrjäyttämään ydinaseet. Sädeaseiden kehitys ottaa nyt vasta ensiaskeliaan.

Toisen maailmansodan jälkeen ydinaseet ovat ilman epäilystä edistäneet turvallisuutta. Ilman ydinaseita maailman historia – ja ennen kaikkea Euroopan historia – olisi erilainen. Ilman ydinaseita Euroopassa olisi ollut enemmän sotia, enemmän tuskaa ja enemmän kärsimystä. Ydinaseet ovat olleet keskeisen osa Euroopan turvallisuutta.

Toisen maailmasodan lopussa ydinpommit Hirošimassa ja Nagasakissa tappoivat välittömästi yhteensä noin 220 000 ihmistä. Euroopassa ei sodan lopussa ydinaseita käytetty, Saksaa tuhottiin konventionaalisin asein massapommituksilla, joissa kuoli arvioiden mukaan noin 600 000 siviiliä, siis lähes kolme kertaa enemmän kuin Japanin kahdessa ydinpommissa.

Yksin Dresdenin kaupungin pommituksissa kuoli palopommien synnyttämissä tulipaloissa kaiken kaikkiaan jopa 40 000 ihmistä, yhdessä pommitusyössä 20 000-25 000 ihmistä. Konventionaalisten sotatoimien ihmisuhrit ovat meille jostakin syystä helpompia hyväksyä kuin ydinasein suoritettujen sotatoimien ihmisuhrit.

Jäljempänä tähän kirjoitukseen on koottu joitain Euroopassa olleisiin ja oleviin ydinaseisiin liittyviä erillisiä tapahtumia, joiden perusteella kukin voi päätellä ydinaseiden vaikutusta maanosan turvallisuuteen, ja kuinka osa ihmisistä – jopa osa ulkopolitiikan päättäjistä – on muodostanut kantansa ydinaseisiin varsin vähäisin tiedoin vain tunteen pohjalta.

Ydinaseita vastustava rauhanliike 1960-luvulla

Offset strategy on nimitys yhdysvaltalaiselle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle strategialle, joita Yhdysvallat on luonut toisen maailmansodan jälkeen sekä itsensä että liittolaistensa turvaksi. Osuvin suomalainen käännös Offset strategy-sanalle lienee vastavoimastrategia.

Ensimmäisen vastavoimastrategian kausi oli 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin, jolloin Yhdysvallat Nato-liittolaisineen korosti vahvuutenaan ydinasepelotetta suhteessa Neuvostoliiton ja sen liittolaisten konventionaalisten aseiden ja joukkojen voimaan. Alun perin strategian nimi oli New Look, historian valossa käytetään nykyisin nimenä myös Offset Strategy (The U.S. Offset Strategy).

Ensimmäisen strategian loi kenraali Dwight David Eisenhower. Neuvostoliiton konventionaalinen armeija oli vahva toisen maailmasodan jäljiltä. Vastavoimastrategian pohjimmainen lähtökohta oli, ettei Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden kannata rakentaa Neuvostoliiton vertaista konventionaalista armeijaa, vaan vastavoima luodaan asymmetrisesti ydinasein. Ensimmäinen vastavoimastrategia oli toimiva strategia siihen saakka, kunnes Neuvostoliitto teki suuria panostuksia taktiseen ja strategiseen ydinasearsenaaliinsa ja ylitti lännen ydinasekapasiteetin.

1960-luvulla läntisessä Euroopassa oli vahvaa ydinaseita vastustavaa liikehdintää, jolle Vietnamin sodan vastustaminen antoi voimaa. Ydinaseita vastaan oli kaiken muun ohella runsaasti mielenosoituksia, ja Neuvostoliitto rahoitti KGB:n kautta länsieurooppalaisia rauhanliikkeitä.

Edesmenneen venäläisen poliitikon Jegor Gaidarin kirjassa ”Imperiumin tuho” on hieman selostettu ohi mennen sitä toimintaa, mitä Neuvostoliitto harjoitti tukiessaan länsieurooppalaista ydinaseiden vastaista rauhanliikettä vastustamaan läntisen Euroopan turvana olevia ydinaseita. KGB:n toimintaa kertovassa teoksessa otsikolla ”The Inside story of its foreign operations from Lenin to Gorbachev” asiaa on selvitetty hieman laajemmin. Jälkimäisen kirjan ovat kirjoittaneet Chistopper Andrew ja Oleg Gordijevski (Олег Гордиевский).

Muun muassa World Peace Council (WPC), johon Suomessa aikaisemmin kuului Suomen rauhanpuolustajat ry, oli yksi neuvostoliittolaisista toimintavälineistä edistää Euroopassa ydinaseiden, Yhdysvaltojen sekä Yhdysvaltojen Euroopassa sijaitsevien sotilastukikohtien vastaista toimintaa. Neuvostoliiton rahavirralle otollisia kanavia olivat myös mm. Sosialistinen internationaali ja Suomessa esimerkiksi SDP:n Kansainvälinen solidaarisuussäätiö. SDP:n Nato-vastaisuudella ja Yhdysvaltojen vastustamisella on siis vanhat juuret pitkälle kylmän sodan aikaan.

Neuvostoliitto vastusti strategisin syin ydinaseita, se kuului luonnollisesti ja ymmärrettävästi aktiivisena heidän tuolloiseen strategiaan, koska Neuvostoliitolla ei ollut Euroopassa Yhdysvaltojen veroista ydinasearsenaalia, sen sijaan konventionaalisissa aseissa Neuvostoliitolla oli ylivoima.

Läntiset rauhanliikkeet osaltaan muodostivat hyvän toiminta-alustan neuvostoliittolaisille päämäärille pyrkimyksenä estää läntistä ydinasevaraustautumista. Neuvostoliitto ja Venäjät ovat päässeet hyvin sekä kylmän sodan aikaisella rauhanliikerahoituksella että nyttemmin esimerkiksi läntisessä Euroopassa olevien oikeistopopulististen liikkeiden rahoituksella päämääriinsä. Ihmisten tietämättömyyden ja typeryyden hyväksikäyttö länsimaissa on ollut Venäjälle samoin kuin aikanaan Neuvostoliitolle kohtuullisen helppoa.

Hybridisodan välineet olivat jo siis 1960-luvlla ahkerassa käytössä kuten nytkin: hämmennetään sisältäpäin. Venäjän nykyinen toiminta ei ole muuttunut Neuvostoliittona aikaisista toimintatavoista. Tuskinpa kaikki omasta mielestä hyvää tarkoittavat mielenosoittajat aikanaan tajusivat, mikä merkitys läntisillä ydinaseilla oli myös heidän turvallisuudelleen.

Monien mieli on muuttunut kylmän sodan jälkeen täysin päinvastaiseksi. Esimerkkinä Naton nykyinen pääsihteeri Jens Stoltenberg, joka oli 1960-luvulla Rød Ungdom -järjestön ahkera Vietnamin sodan, ydinaseiden ja Naton vastustaja.

Euroopan ydinaseettomat vyöhykkeet 1960-luvulla

Pohjolan ydinaseeton vyöhyke on Urho Kekkosen nimiin tunnustettu 28.5.1963 Paasikivi-Seuran kokouksessa tekemä aloite, jonka mukaan Pohjoismaista olisi kansainvälisellä sopimuksella muodostettu pysyvä ydinaseeton vyöhyke. Kekkonen esitti ehdotuksensa uudestaan vuonna 1978, kun Yhdysvaltain toinen vastavoimastrategia (The Second U.S. Offset Strategy) oli uudistamassa läntistä ydinasepolitiikkaa Euroopassa.

Kekkonen oli hieman aikaisemmin toukokuussa 1963 tehnyt vierailun Jugoslaviaan. Jugoslavian presidenttinä Josip Broz Tito esitteli Kekkoselle ehdotustaan Balkanin ydinasevapaasta alueesta, mikä myös lopullisesti vakuutti Kekkosen ydinaseettoman Pohjolan tarpeellisuudesta. Kekkosen ehdotus ydinaseettomuudesta koski alueellisesti Suomea, Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa.

Kuuban ohjuskriisin jälkeen kriisin pelottamana oltiin ydinaseettomia hyödykkeitä perustamassa ympäri maailmaa, Euroopassa ensisijaisesti Pohjolaan ja Balkanille, Puolan aloitteesta myös Keski-Eurooppaan.

Ajatus ydinaseettomasta Pohjolasta ei ollut uusi. Jo vuonna 1958 Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganin (Никола́й Булга́нин) ehdotti Pohjolan ydinasevapaan vyöhykkeen perustamista. Kysymys oli osaltaan vastaamisesta Yhdysvaltain ensimmäiseen vastavoimastrategiaan, jossa keskeisin päämäärä läntisellä yhteisöllä Yhdysvaltain johdolla oli rakentaa uskottava ydinase Neuvostoliiton vahvaa konventionaalista armeijaa vastaan.

Neuvostoliitossa suunnitelmat ydinaseettomista vyöhykkeistä nimettiin niiden liittolaismaisen johtajien mukaan, jotka olivat tuoneet suunnitelman julkisuuteen.

”План Рапацкoго” (”Rapackin suunnitelma”) vuodelta 1957 on nimetty puolalaisen ulkoministeri Adam Rapackin (ven. Адам Рапацкий) mukaan. Hän esitti ydinaseetonta vyöhykettä Keski-Eurooppaan ensimmäisen kerran vuonna 1957, siis jo ennen Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganinin ulostuloa.

”План Гомулки” (”Gomułkan suunnitelma”) vuodelta 1963 on nimetty puolestaan puolalaisen Władysław Gomułkan (ven. Владислав Гомулка) mukaan. Gomułka toimi Puolan kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1943–1948 ja uudestaan hänet valittiin puolueen johtajaksi lokakuussa 1956. Gomułka esitti Puolan edustajana toistamiseen ydinaseetonta vyöhykettä Kekkosen esityksen tapaan vuonna 1963, ja vyöhyke olisi käsittänyt Länsi-Saksan, Itä-Saksan Puolan ja Tšekkoslovakian.

Myös Kekkonen sai Neuvostoliitossa ehdotuksilleen ydinaseettomasta Pohjolasta suunnitelman nimen. Oli olemassa ”План Кекконена” (”Kekkosen suunnitelma”). Suomi siis tuolla esityksellään ydinaseettomasta Pohjolasta omaehtoisesti lukitsi itseään itäblokkiin, – ehkäpä tajuamattaan asioiden todellista laitaa täysin.

Sen sijaan Titon ehdotuksesta ei venäläislähteistä löydy ”План Тита” -mainintaa tai -kirjausta (”Titon suunnitelma” -mainintaa tai -kirjausta).

Jälkikäteen arvioiden sekä Kekkosen että myös Titon toiminta osoittaa tietämättömyyteen perustuvaa harkitsemattomuutta. Presidentit olivat joko tietoisesti tai sinisilmäisesti tietämättään Neuvostoliiton politiikan ja päämäärien sanansaattajia ja bulvaaneja.

Liitteenä oleva kuva kylmän sodan aikaisista Euroopan rajoista kertoo hyvin, mistä Neuvostoliiton taholta ydinaseettomista vyöhykkeistä oli kysymys. Euroopassa oli kaksi Nato-maiden ja Varovan liiton maiden välillä olevaa ”puolueettomien” maiden vyöhykettä, joista toisen muodostivat Suomi ja Ruotsi (Pohjola) ja toisen Jugoslavia ja Itävalta (Balkan). Alueet on esitetty liitteenä olevassa kuvassa valkealla värillä. Myös Sveitsi voidaan lukea periaatteessa Balkanin puolueettomien maiden muodostamaan vyöhykkeeseen. Muualla Euroopassa sotilasliitojen rajat olivat kiinni toisissaan. Sotilasliittojen välisellä rajalla yli kahdessa kolmasosassa rajan pituudesta välissä oli ”puolueettomia” maita puskurina.

Venäjä pyrki siis noilla bulvaanien ja sanasaattajien kautta julkaistuilla ehdotuksillaan eliminoimaan blokkirajalla läntiset ydinaseet ja säilyttämään oman konventionaalisen aseistuksen ylivoimaa. Neuvostoliiton päämäärä oles saada nuo ”puolueettomien” maiden puskurialueet ydinaseettomiksi, jolloin Neuvostoliitolla olisi vahvan konventionaalisen armeijan turvin mahdollisuus vallata kriisi- ja sotatilanteessa ”puolueettomat” puskualueet nopeasti haltuunsa.

Sama päämäärä Neuvostoliitolla oli myös Saksojen välisellä alueella Puolan ehdottaessa kahteen otteeseen ydinaseetonta vyöhykettä. Alueella, jossa blokit olivat kiinni toisissaan ilmaan puolueettomien maiden muodostamaa puskuria.  

Yhdysvalloilta ja sen liittolaisilta tuli tuon tasoisille neuvostoliittolaisesityksille sanansaattajien ja bulvaanien (Suomi, Puola ja Jugoslavia) esittämänä vastauksena jyrkkä ei. Yhtään ydinaseetonta vyöhykettä ei Eurooppaan perustettu.

Ydinaseettomuudessa Pohjala oli Neuvostoliiton ensisijainen päämäärä, tärkeämpi kuin Balkan. Norja oli todennut olevansa ydinaseeton vain rauhan aikana, ei kriisin tai sodan aikana. Norjassa oli länsiliittoutuneiden laajat asevarastot kallioluoliin sijoitettuna. Norjan kallioon olivat varastoituna myös ne ohjukset (mm. lyhyen kantaman "Honest John”-ohjus, MGR-1), jotka voivat kuljettaa ydinlatauksia.

Sotatilanteessa Norjaan olisi tuotu ydinkärjet hyvin nopeasti Yhdysvaltain Euroopan muista ydinasetukikohdista.

Norjan asema on ollut ja on edelleen erityisen tärkeä Iso-Britannian turvallisuudelle. Norjan ja Ruotsin Pohjanmeren ja Atlantin puoleisia rantoja ei saanut päästää kylmänkään sodan aikana Neuvostoliiton haltuun, ja tarvitessa Natossa oltiin valmiita käyttämään ydinaseita myös Pohjolassa Neuvostoliiton pysäyttämiseksi. Suomi ja Ruotsi ovat olleet tulevat aina olemaan ydinasepeiton alla, olivatpa ne Natossa tai eivät. Ydinaseilla Suomi ja Ruotsi eivät voi perustella puoleen eikä toiseen puolustusliittoon liittymistä tai liittymättä olemista.

Nato ja Yhdysvallat eivät olisi koskaan voineet suostua ydinaseettomaan Pohjolaan, ja suomalaisehdotukset siitä olivat varsin harkitsemattomia. Suomi loi itsestään kuvaa Neuvostoliiton päämäärien sanasaattajana, eikä Suomi ole vieläkään päässyt tuosta kyseisenalaisesta roolimaineesta eroon.

Länsimaissa edelleenkin suomalaisehdotuksia punnittaessa ensiksi selvitetään, onko kyseessä Suomen oma ehdotus vai toimiiko Suomi historialliseen tapaan mahdollisesti Venäjän sanansaattajana. Selvitetään, mitä Venäjä hyötyy suomalaisehdotuksista, koskivatpa ne tänä päivänä vaikkapa tietoliikennemerikaapelin vetämistä Koillisväylälle, Venäjä-pakotteiden höllentämisyrityksiä tai Suomen presidentin matkustelua Venäjälle tapaamaan Putinia. Menneen ajan maine rasittaa edelleen Suomea, eikä Suomi ole tehnyt erityistä asian eteen. Totta kai Suomelle ollaan muissa länsimaissa edelleen hienotunteisia.

Neuvostoliiton ja Venäjän puskurivaltiopolitiikalla tai etupiiripolitiikalla ovat vanhat perinteet myös ydinaseisiin liittyen. Puskurivaltion asema on siinä oleville maille karua, josta pitäisi pyrkiä eroon heti, kuin vain on olemassa mahdollisuus. Suomi ei toistaiseksi ole käyttänyt mahdollisuuksiaan hyväkseen ja toimii edelleen Venäjän sotilaallisena puskurina ”sotilaallisesti liittoutumattomana” maana kuten kylmän sodan aikaan omasta mielestään ”puolueettomana” maana.

Venäjän pyrkimyksellä pitää Suomi Nato-jäsenyyden ulkopuolella Venäjän päämäärä on pitää Suomen sotilaallinen voima niin alhaisena, että kriisi- ja sotatilanteessa Venäjä voisi tehdä alueelle ne sotilaalliset toimet alhaisella kustannuksella, jotka se katsoisi tuossa tilanteessa tarpeekseen suorittaa.

Venäläispolitiikka on siis edelleen perusperiaatteiltaan samaa kuin kylmän sodan aikaan, jolloin Venäjä yritti ydinaseettomien vyöhykkeiden perustamisella ja ydinaseita vastustavan rauhanliikkeen tukemisella alentaa läntisten ydinaseiden määrää, voimaa ja vaikutusta, – ja päästä sotilaalliseen ylivoimaan.

Läntinen ydinasepolitiikka Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla

Toisen Yhdysvaltain vastavoimastrategian loi puolustusministeri Harold Brown. Alun perin strategian nimi oli Offset Strategy, mutta historian valossa käytetään nykyisin nimenä myös Second Offset Strategy (The Second U.S. Offset Strategy), kun kolmas strategia on jo nähnyt päivänvalon.

Toinen vastavoimastrategiakausi ajoittui vuosiin 1975-1989, toisin sanoen Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden huoli 1970-luvun alkupuolelta oli ollut, miten pitää yllä turvallisuutta turvautumatta ydinaseisiin, kun Neuvostoliitto oli saavuttamassa Yhdysvaltain ydinase-etumatkan ja ensimmäinen vastavoimastrategia (The U.S. Offset Strategy) menetti tehoaan. Jotain uutta piti keksiä huolehtimaan läntisen Euroopan turvallisuudesta. Kirjoituksen liitteenä olevan kuvan mukaisesti Neuvostoliiton ydinaseiden määrät ylittivät Yhdysvaltain ydinaseiden määrät 1970-luvun jälkipuolen alkuvuosina.

Vuonna 1972 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä solmittu SALT I -sopimus ei supistanut – toki rajoitti – ydinaseiden määrää, ja puolestaan SALT II -sopimusta ei Yhdysvaltain kongressi koskaan ratifioinut. Vuonna 1972 solmittiin myös ABM-sopimus, joka rajoitti ballististen ohjusten torjuntaohjusten käyttöä. Solmitut ydinaserajoitussopimukset eivät enää kuitenkaan tehneet ensimmäisestä vastavoimastrategiasta (The U.S. Offset Strategy) lännelle turvallisuutta takaavaa, mutta antoivat korkeintaan lisäaikaa. Liitteenä oleva kuva kertoo, ettei sopimuksilla ollut merkitystä Neuvostoliiton ydinaseiden määrän kasvuun, sen sijaan Yhdysvaltain ydinaseiden määrän kasvuun oli: määrä alkoi supistua.

Esimerkkinä ydinasepanostuksistaan Neuvostoliitto kehitti vuonna 1976 uuden keskimatkan ballistisen ydinohjuksen (SS-20), jonka lentopeitto oli koko läntinen Eurooppa. Ydinsodan mahdollisuudesta alkoi tulla liian todellinen, eivätkä ydinaseet sinänsä enää etenkään Euroopassa muodostaneet toivottua tehoa uhkatekijänä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten hyökkäystä vastaan.

Kesällä 1973 Yhdysvalloissa aloitettiin Long-Range Research and Development Planning -ohjelman kehitystyö. Ohjelman tarkoitus oli luoda uudet työkalut Varsovan liiton mahdollista hyökkäystä vastaan. Aloitettiin muun muassa Assault Breaker Project (”Hyökkäyksen katkaisija”-projekti), joka perustui uuteen teknologiaan, jota Neuvostoliitolla ei ollut vastaavana. Esimerkkeinä projektiin sisältyneestä mainittakoon ilmavoimien ohjustunnistus (aircraft with light area sensor cueing) ja maasta maahan laukaistavat uudentyyppiset ballistiset ohjukset (”surface-to-surface ballistic missiles that could dispense a blanket of anti-armor submunitions”).

Toinen vastavoimastrategia perustui siis tietotekniikkaan pohjautuviin asejärjestelmiin, joita vastapuoli ei voinut kopioida ja eikä kyennyt siksi helposti tuottamaan. Tuhovoiman perustana olivat edelleen ydinaseet. Yhtenä päämääränä oli kehittää edistyneitä asejärjestelmiä estämään Neuvostoliiton konventionaalinen hyökkäys jo heti alkuunsa Saksojen välisellä raja-alueella. Konventionaalisissa aseissa Neuvostoliiton ja Varsovan liiton panssarivoimat olivat edelleen erityinen uhkatekijä läntiselle Euroopalle rajalla, jossa oli Länsi-Saksa lännen puolelta ja Itä-Saksa ja Tšekkoslovakia idän puolelta.

Vuonna 1979 Nato ja Yhdysvallat tekivät päätöksen sijoittaa Eurooppaan uuden sukupolven tutkaohjatut Pershing II -ohjukset sekä BGM-109G Ground Launched Cruise Missile -risteilyohjukset. Pershing II -ohjukset tulivat Saksaan vuonna 1983 ja BGM-109G Ground Launched Cruise Missile -risteilyohjukset kuuteen eri sijaintipaikkaan Euroopassa niin ikään vuodesta 1983 lähtien. Vuodesta 1984 lähtien Euroopassa on ollut ilmasta maahan laukaistavia tuolloin uudentyyppisiä laserohjattuja AGM-114 Hellfire -panssarintorjuntaohjuksia.

Noina 1980-luvun alun vuosina risteilyohjus tuli tutuksi käsitteeksi koko Euroopassa. Uuden tyyppiset ohjukset herättivät pelkoa niin kuin nyt Naton strategien ohjuspuolustusjärjestelmä. Risteilyohjuksista huolestunut Kekkonen toisti ehdotuksensa ydinaseettomasta Pohjolasta uudestaan vuonna 1978, ja ehdotus oli poliittisesti yhtä typerä kuin vuonna 1963. Kuten 1960-luvulla, myös 1980-luvulla eurooppalaiset rauhanliikkeet vastustivat uusien ydinaseohjusten sijoittamista Eurooppaan. Harjoitettuun ydinasepolitiikkaan ankarakin kansalaisvastustus ei liiammin vaikuttanut. Luojalle kiitos, ettei vaikuttanut.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton solmima keskimatkan ydinaseita rajoittava INF-sopimus astui voimaan vuonna 1988. Harjoitettu politiikka oli tuottanut toivottua tulosta. Sopimus koski 500–5 500 km kantavia keskimatkan ja keskipitkän matkan ohjuksia, jotka poistettiin Euroopasta. Lyhyen matkan ohjukset jäivät. Neuvostoliiton SS-20-ohjukset romutettiin vuoteen 1991 mennessä, kuten myös S-4-, S-5-, S-12-, SS-23– ja SSC-X-4-ohjukset. Sopimuksen perusteella 846 Yhdysvaltain ja 1846 Neuvostoliiton ohjusta tuhottiin.

Toinen vastavoimastrategiakausi päättyi lopulta Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamiseen, mutta hajoamisen syyt eivät toki olleet lopulta sotilaallisia vaan taloudellisia. 

Yhdysvallat vastuullinen ydinasetoimija, nykyinen Venäjä ei?

Mitä perusteellisimmin olen tutustunut eri valtioiden harjoittamaan ydinasepolitiikkaan, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että läntisten maiden – Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian – ydinasepolitiikasta toisen maailmansodan jälkeen on ollut oikeaa, vaikka aina politiikka ei ole saanut kansalaisten hyväksyntää etenkään Euroopassa.

Ydinaseet ovat ehdottomasti lisänneet turvallisuutta Euroopassa etenkin kylmän sodan aikakaudella. Konventionaalisin aseiden käytäviä selkkauksia blokkien välillä ei kylmän sodan aikaan ollut, itäblokki tosin selvitti omia keskinäisiä välejään vuonna 1956 Unkarissa ja 1968 Tšekkoslovakiassa. Kylmän sodan jälkeen sotia on sitten Euroopassa riittänyt ja ihmisuhrien lukumäärä lasketaan jo sadoissa tuhansissa. Kylmän sodan aika oli siis kuitenkin kaikesta huolimatta rauhanaikaa Euroopassa.

Myös Neuvostoliiton ydinasepolitiikkaa kylmän sodan ajalla voidaan myös pitää vastuullisena, mutta tämän hetken Venäjän ydinasepolitiikkaa ei niinkään.

Oleellinen toiminta ydinaseiden kanssa on ennalta-arvattavuus. Ydinaseosapuolet tietävät, kuinka toisen osapuoli käyttäytyy eri tilanteissa. Nyt Venäjä on tehnyt arvaamattomuudesta hyveen, joka ei lisää maan omaa turvallisuutta.

Venäjän ydinpommittajilla tehdyt harjoituslennot ydinaseettomia Ruotsia ja Tanskaa vastaan osoittavat Venäjältä heikkoa harkintakykyä ja kuvastavat ehkäpä myös avuttomuutta, jota Venäjä kokee harjoittamassaan politiikassa. Aika näyttää, onko Venäjän tällä vuosikymmenellä harjoittama politiikka maalle loppujen lopuksi menestyksekästä.

Maailma ei voi olla vielä pitkään aikaan ydinaseeton presidentti Obaman toiveiden mukaisesti. Korvaava parempi ja uskottava asejärjestelmä pitäisi ensiksi keksiä.