Ruotsin puolustusyhteistyösopimukset Nato-maiden kanssa on allekirjoitettu

Ruotsi on sopinut ja allekirjoittanut tänä vuonna jo kolmen Nato-maan kanssa puolustusyhteistyötä koskevat sopimukset. Tanskan kanssa sopimus allekirjoitettiin Tukholmassa 14.1.2016 ja Yhdysvaltain kanssa Washingtonissa 8.6.2016. Kolmas sopimus allekirjoitettiin Iso-Britannian kanssa Lontoossa 11.6.2016.

Kaikkien sopimusten allekirjoittajana on ollut Ruotsin puolelta puolustusministeri Peter Hultqvist. Tanskan puolelta sopimuksen allekirjoitti puolustusministeri Peter Christensen ja Yhdysvaltain puolelta puolustusministeri Aston Carter. Iso-Britannian puolelta sopimuksen allekirjoitti puolestaan puolustusministeri Michael Fallon.

Tanskan ja Yhdysvaltain kanssa solmitut sopimukset ovat julkisia ja löytyvät verkosta. Englannin kielellä sopimukset on nimetty Memorandum of Understanding (sopimusnimi Tanskan kanssa), Statement of intent (sopimusnimi Yhdysvaltain kanssa).

Iso-Britannian kanssa solmittua ei toistaiseksi ole verkossa, enkä ole sitä vielä saanut myöskään Ruotsin Regeringskanslietista (Regeringskansliet) pyynnöstä, on luvattu toimittaa työviikon alkaessa. Sopimusasiakirjassa on peräti 33 kohtaa, mutta hyvän sopimuslaadinnan mukaisesti sopimus on lyhyt, vain yhden A4-sivun mittainen. Ruotsin sopimus Yhdysvaltain kanssa on kahden sivun mittainen ja sopimus Tanskan kanssa peräti kuuden sivun mittainen. Mikäli onnistun saamaan Iso-Britannian kanssa solmitun sopimuksen haltuuni alkavalla viikolla, liitän sen myöhemmin tähän kirjoitukseen.

Ruotsin solmima sopimus Tanskan kanssa löytyy täältä.

Ruotsin solmima sopimus Yhdysvaltain kanssa löytyy täältä.

Ilman puolustusliittoklausuuleja olevat puolustusta koskevat sopimukset ovat julkisia sopimuksia, joihin ei ole sisällytetty salassa pidettäviä sotilasalaisuuksia. Sopimuksen alla puolustusvoimat voivat sitten harjoittaa sopimuksen sisällön mukaista toimintaa, josta tiedot julkisuudessa ovat niukempia.

Memorandum of Understanding– ja Statement of intent-tyyppiset sopimukset osoittavat maiden välistä poliittista sitoutumista ja poliittisen värin tunnustamista vastapuolelle: mihin leiriin kuulut, jos alueella syntyy konflikti tai sotatila.

Solmimillaan sopimuksilla Ruotsi viestii Venäjälle, että mahdollisen kriisin tai sotatilan syttyessä Itämeren ympäristössä Ruotsi on samassa rintamassa Nato-maiden kanssa eikä enää ole sotilaallisesti liittoutumaton.

Pystyisikö Suomi samaan mihin Ruotsi pystyy, toisin sanoen pystyisikö Suomi reilusti tunnustammaan väriä Ruotsin tapaan solmimalla kahdenkeskisiä puolustusta koskevia sopimuksia Nato-maiden kanssa? Olisiko Suomen etujen mukaista viimein alkaa tunnustamaan länsiyhteisön väriä ja lopettaa kuurupiilo rehelliseltä pohjalta Venäjän kanssa?

Ruotsille toimintatapa solmia tiiviitä puolustussuhteita länteen ei ole ollenkaan uusi.

Kylmän sodan aikaan, mikäli Neuvostoliitto olisi tehnyt intervention vaikkapa Suomeen ja uhannut Ruotsin kautta Norjaa, Ruotsi olisi liittynyt Nato-leiriin aktiivisena osapuolena, ja maan ”puolueettomuus” olisi loppunut siihen. Norjan avulla Ruotsi ikään kuin sai ”ilmaista” turvallisuutta Natolta ja ennen kaikkea Yhdysvalloilta.

Ruotsi oli sopinut Yhdysvaltojen kanssa niistä toimenpiteistä, mitä Neuvostoliiton sotilaallinen työntyminen Suomen kautta länteen olisi saanut aikaan. Neuvostoliiton pääsyä Pohjanmeren ja Atlantin rannalle olisi estetty kaikin mahdollisin sotilastoimenpitein Naton ja Yhdysvaltojen avustuksella.

Kylmän sodan aikaan Ruotsi sai Yhdysvalloista kaiken muun ohella käyttöönsä pitkälle kehittynyttä sotilasteknologiaa, ja Yhdysvallat oli valmis puolustamaan Ruotsia myös jopa ydinasein, kirjoittaa ruotsalainen professori ja historioitsija Wilhelm Agrell kirjassaan ”Fredens illusioner: det svenska nationella förvarets nedgång och fall 1988-2009”.

Myös Neuvostoliitto tiesi Ruotsin toimintastrategian, mikä osaltaan hillitsi Neuvostoliiton sotilaallista painetta Suomea kohtaan. Pohjolan asema oli kylmän sodan aikaan Ruotsin toiminnan ansiosta status quo, jota se ei nyt ole.

Nyt tilanne on kääntynyt ilmansuuntien suhteen päinvastaiseksi. Kun kylmän sodan aikaan Ruotsilla oli merkittävä rooli Nato-maa Norjan turvallisuuden synnyttäjänä, on Ruotsi nyt hakemassa roolia Baltian Nato-maiden turvallisuuden synnyttäjänä. Kylmän sodan ajoista suunta on kääntynyt lännestä itään ja Norjan ovat korvanneet Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua. Puolustusyhteistyösopimukset yksittäisten Nato-maiden kanssa ovat osa Ruotsin politiikan eteenpäinviemistä kohti parempaa ja ennustettavampaa vakautta alueella.

Suomi on Ruotsi harjoittamasta politiikasta sivuraiteilla. Suomalaispoliitikkojen kantoja kuvaa hyvin ensimmäisen vuoden 2018 presidentinvaaleihin nimetyn ehdokkaan Keskustan Matti Vanhasen kannanotto: ”Meidän kannattaa työskennellä sen puolesta, että geopoliittinen suurtasapaino Pohjolassa säilyy niin, että sekä Suomi että Ruotsi pysyttäytyisivät sotilasliiton ulkopuolella. Se on varma omissa käsissämme oleva keino vahvistaa vakautta.”

Noin puhuessaan Vanhanen ei taida ymmärtää vakaudesta ja sen pohjimmaisista perusteista tuon taivaallista.

Matti Vanhasen mainitsemaa geopoliittista tasapainoa eikä vakautta Itämeren alueella ole ennen kuin on olemassa varmuus Baltian maiden turvallisuudesta. Baltian maiden geopoliittinen asema tulee olla kaikille – myös Venäjälle – yksiselitteisen selvä.

Baltian maiden riittävä turvallisuuden takaaminen määrittelee myös Suomen ja Ruotsin geopoliittisen aseman ja tekee Itämeren alueesta taas status quon – siis vakaan, ennustettavan ja arvattavan –  kylmän sodan ajan mukaisesti. Baltian maiden turvallisuutta on vaikea ratkaista ennen kaikkea ilman geopoliittisesti tärkeimmällä alueella olevaa Ruotsia, ja Ruotsi tietää tämän. Suomi on siis sivuraiteilla kaikesta tuota kehityksestä ja jopa tietoisesti sinne pyrkien.