Kylmän sodan esimerkki osoittaa, ettei Suomi ole vielä oppinut Venäjästä mitään

Prologi

Otsikossa mainittu kylmän sodan yksi esimerkki liittyy siihen, miten Neuvostoliitto ja edelleen Venäjä osaa käyttää taitavasti hyväkseen rajamailla olevia sotilasliittoon kuulumattomia maita – siis harmaan vyöhykkeen maita – hyväkseen ajaessaan omia etujaan. Niin kylmän sodan aikaan kuin myös nyt etenkin suomalaispoliitikot eivät ole kyenneet näkemään Venäjän luomaa kokonaiskuvaa sekä suurstrategista asemaa ja ovat tyhmyyttään lähteneet mukaan ajamaan aikaisemmin Neuvostoliiton ja nyt Venäjän suurvaltapoliittisia etuja.

Tässä kirjoituksessa kuvattu esimerkki kylmän sodan ajalta on Neuvostoliiton pyrkimys ydinaseettomiin vyöhykkeisin sotilasblokkien välisillä alueilla. Suomi läksi turhan innokkaasti ja sinisilmäisesti ydinaseettomien vyöhykkeiden asiassa Neuvostoliiton kelkkaan tajuamatta asioiden todellista laitaa.

Mitään ei ole taidettu vieläkään oppia?

Euroopan ydinaseettomat vyöhykkeet 1960-luvulla

Pohjolan ydinaseeton vyöhyke on Urho Kekkosen nimiin tunnustettu 28.5.1963 Paasikivi-Seuran kokouksessa tekemä aloite, jonka mukaan Pohjoismaista olisi kansainvälisellä sopimuksella muodostettu pysyvä ydinaseeton vyöhyke. Kekkonen esitti ehdotuksensa uudestaan vuonna 1978, kun Yhdysvaltain toinen vastavoimastrategia (The Second U.S. Offset Strategy) oli uudistamassa läntistä ydinasepolitiikkaa Euroopassa.

Kekkonen oli hieman aikaisemmin toukokuussa 1963 tehnyt vierailun Jugoslaviaan. Jugoslavian presidenttinä Josip Broz Tito esitteli Kekkoselle ehdotustaan Balkanin ydinasevapaasta alueesta, mikä myös lopullisesti vakuutti Kekkosen ydinaseettoman Pohjolan tarpeellisuudesta. Kekkosen ehdotus ydinaseettomuudesta koski alueellisesti Suomea, Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa.

Kuuban ohjuskriisin jälkeen kriisin pelottamana oltiin ydinaseettomia hyödykkeitä perustamassa ympäri maailmaa, Euroopassa ensisijaisesti Pohjolaan ja Balkanille, Puolan aloitteesta myös Keski-Eurooppaan.

Ajatus ydinaseettomasta Pohjolasta ei ollut uusi. Jo vuonna 1958 Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganin (Никола́й Булга́нин) ehdotti Pohjolan ydinasevapaan vyöhykkeen perustamista. Kysymys oli osaltaan vastaamisesta Yhdysvaltain ensimmäiseen vastavoimastrategiaan (New Look tai The (First) U.S. Offset Strategy), jossa keskeisin päämäärä läntisellä yhteisöllä Yhdysvaltain johdolla oli rakentaa uskottava ydinase Neuvostoliiton vahvaa konventionaalista armeijaa vastaan.

Neuvostoliitossa suunnitelmat ydinaseettomista vyöhykkeistä nimettiin niiden liittolaismaiden johtajien mukaan, jotka olivat tuoneet suunnitelman julkisuuteen.

”План Рапацкoго” (”Rapackin suunnitelma”) vuodelta 1957 on nimetty puolalaisen ulkoministeri Adam Rapackin (ven. Адам Рапацкий) mukaan. Hän esitti ydinaseetonta vyöhykettä Keski-Eurooppaan ensimmäisen kerran vuonna 1957, siis jo ennen Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganinin ulostuloa.

”План Гомулки” (”Gomułkan suunnitelma”) vuodelta 1963 on nimetty puolestaan puolalaisen Władysław Gomułkan (ven. Владислав Гомулка) mukaan. Gomułka toimi Puolan kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1943–1948 ja uudestaan hänet valittiin puolueen johtajaksi lokakuussa 1956. Gomułka esitti Puolan edustajana toistamiseen ydinaseetonta vyöhykettä Kekkosen esityksen tapaan vuonna 1963, ja vyöhyke olisi käsittänyt Länsi-Saksan, Itä-Saksan Puolan ja Tšekkoslovakian.

Myös Kekkonen sai Neuvostoliitossa ehdotuksilleen ydinaseettomasta Pohjolasta suunnitelman nimen. Oli olemassa ”План Кекконена” (”Kekkosen suunnitelma”). Suomi siis tuolla esityksellään ydinaseettomasta Pohjolasta omaehtoisesti lukitsi itseään itäblokkiin, – ehkäpä tajuamattaan asioiden todellista laitaa täysin.

Sen sijaan Titon ehdotuksesta ei venäläislähteistä löydy ”План Тита” -mainintaa tai -kirjausta (”Titon suunnitelma” -mainintaa tai -kirjausta).

Jälkikäteen arvioiden sekä Kekkosen että myös Titon toiminta osoittaa tietämättömyyteen perustuvaa harkitsemattomuutta. Presidentit olivat joko tietoisesti tai sinisilmäisesti tietämättään Neuvostoliiton politiikan ja päämäärien sanansaattajia ja bulvaaneja.

Liitteenä oleva kuva kylmän sodan aikaisista Euroopan rajoista kertoo hyvin, mistä Neuvostoliiton taholta ydinaseettomista vyöhykkeistä oli kysymys. Euroopassa oli kaksi Nato-maiden ja Varovan liiton maiden välillä olevaa ”puolueettomien” maiden vyöhykettä, joista toisen muodostivat Suomi ja Ruotsi (Pohjola) ja toisen Jugoslavia ja Itävalta (Balkan). Alueet on esitetty liitteenä olevassa kuvassa harmaalla värillä, ja kyse on harmaasta vyöhykkeestä. Myös Sveitsi voidaan lukea periaatteessa Balkanin puolueettomien maiden muodostamaan vyöhykkeeseen. Muualla Euroopassa sotilasliitojen rajat olivat kiinni toisissaan. Sotilasliittojen välisellä rajalla yli kahdessa kolmasosassa rajan pituudesta välissä oli ”puolueettomia” maita puskurina.

Venäjä pyrki siis noilla bulvaanien ja sanasaattajien kautta julkaistuilla ehdotuksillaan eliminoimaan blokkirajalla läntiset ydinaseet ja säilyttämään oman konventionaalisen aseistuksen ylivoimaa. Neuvostoliiton päämäärä oli saada nuo ”puolueettomien” maiden puskurialueet ydinaseettomiksi, jolloin Neuvostoliitolla olisi vahvan konventionaalisen armeijan turvin mahdollisuus vallata kriisi- ja sotatilanteessa ”puolueettomat” puskualueet nopeasti haltuunsa.

Sama päämäärä Neuvostoliitolla oli myös Saksojen välisellä alueella Puolan ehdottaessa kahteen otteeseen ydinaseetonta vyöhykettä. Alueella, jossa blokit olivat kiinni toisissaan ilmaan puolueettomien maiden muodostamaa puskuria. 

Yhdysvalloilta ja sen liittolaisilta tuli tuon tasoisille neuvostoliittolaisesityksille sanansaattajien ja bulvaanien (Suomi, Puola ja Jugoslavia) esittämänä vastauksena jyrkkä ei. Yhtään ydinaseetonta vyöhykettä ei Eurooppaan perustettu.

Ydinaseettomuudessa Pohjala oli Neuvostoliiton ensisijainen päämäärä, tärkeämpi kuin Balkan. Norja oli todennut olevansa ydinaseeton vain rauhan aikana, ei kriisin tai sodan aikana. Norjassa oli länsiliittoutuneiden laajat asevarastot kallioluoliin sijoitettuna. Norjan kallioon olivat varastoituna myös ne ohjukset (mm. lyhyen kantaman "Honest John”-ohjus, MGR-1), jotka voivat kuljettaa ydinlatauksia.

Sotatilanteessa Norjaan olisi tuotu ydinkärjet hyvin nopeasti Yhdysvaltain Euroopan muista ydinasetukikohdista. Yhdysvallat oli valmis puolustamaan myös Ruotsia ydinasein, kirjoittaa ruotsalainen professori ja historioitsija Wilhelm Agrell kirjassaan ”Fredens illusioner: det svenska nationella förvarets nedgång och fall 1988-2009”.

Norjan asema on ollut ja on edelleen erityisen tärkeä Iso-Britannian turvallisuudelle. Norjan ja Ruotsin Pohjanmeren ja Atlantin puoleisia rantoja ei saanut päästää kylmänkään sodan aikana Neuvostoliiton haltuun, ja tarvitessa Natossa oltiin valmiita käyttämään ydinaseita myös Pohjolassa Neuvostoliiton pysäyttämiseksi. Suomi ja Ruotsi ovat olleet tulevat aina olemaan ydinasepeiton alla, olivatpa ne Natossa tai eivät. Ydinaseilla Suomi ja Ruotsi eivät voi perustella puoleen eikä toiseen puolustusliittoon liittymistä tai liittymättä olemista.

Nato ja Yhdysvallat eivät olisi koskaan voineet suostua ydinaseettomaan Pohjolaan, ja suomalaisehdotukset siitä olivat varsin harkitsemattomia. Suomi loi itsestään kuvaa Neuvostoliiton päämäärien sanasaattajana, eikä Suomi ole vieläkään päässyt tuosta kyseisenalaisesta roolimaineesta eroon.

Länsimaissa edelleenkin suomalaisehdotuksia punnittaessa ensiksi selvitetään, onko kyseessä Suomen oma ehdotus vai toimiiko Suomi historialliseen tapaan mahdollisesti Venäjän sanansaattajana. Selvitetään, mitä Venäjä hyötyy suomalaisehdotuksista, koskivatpa ne tänä päivänä vaikkapa tietoliikennemerikaapelin vetämistä Koillisväylälle, Venäjä-pakotteiden höllentämisyrityksiä tai Suomen presidentin matkustelua Venäjälle tapaamaan Putinia. Menneen ajan maine rasittaa edelleen Suomea, eikä Suomi ole tehnyt erityistä asian eteen. Totta kai Suomelle ollaan muissa länsimaissa edelleen hienotunteisia.

Epilogi

Suomessa ja myös Ruotsissa tulisi tajuta se alkeellinen tosiasia kautta koko vallitsevan historian, että liittoutumattomat alueet blokkirajoilla ovat lähtökohtaisesti epävakauslähteitä ja alttiita hallitsemattomille vaikutuksille. Mikään ei historiassa ole muuttunut tähän päivään saakka.

Miksi liittoutumattomat alueet blokkirajoilla ovat lähtökohtaisesti epävakauslähteitä? Siksi, että sillä toisella blogilla, jonka liittoutumaton maa kokee yleensä uhkaksi tai jopa viholliseksi, on niin suuri asevarustus, ettei liittoutumaton maa pysty sitä torjumaan, vaan olisi tarvittaessa helppo valtauskohde. Valtaus puolestaan muuttaisi voimatasapainoa eikä turvallisuuspoliittinen tilanne olisi enää status quo.

Ukraina ja Georgia ovat hyviä esimerkkejä epävakaudesta ja status quon puutteesta, kun mailla ei ollut riittävästi sotilaallista voimaa sotilasliittoon kuulumattomina torjua venäläishyökkäykset.

Kylmän sodan Neuvostoliitto pyrki siis luomaan ydinaseettomia alueita, koska sillä ei ollut kykyä vastata Yhdysvaltain ydinasearsenaaliin, mutta Neuvostoliitto olisi kyennyt miehittämään tuolloin Suomen ja Balkanin alueen vastaavasti, kuin mitä se on nyt uhonnut pystyvän miehittämään Ukrainan.

Neuvostoliiton ja Venäjän puskurivaltiopolitiikalla tai etupiiripolitiikalla ovat vanhat perinteet myös siis ydinaseisiin liittyen. Puskurivaltion asema on siinä oleville maille karua, josta pitäisi pyrkiä eroon heti, kuin vain on olemassa mahdollisuus. Suomi ei toistaiseksi ole käyttänyt mahdollisuuksiaan hyväkseen ja toimii edelleen Venäjän sotilaallisena puskurina ”sotilaallisesti liittoutumattomana” maana kuten kylmän sodan aikaan omasta mielestään ”puolueettomana” maana.

Venäjän pyrkimyksellä pitää Suomi ja Ruotsi Nato-jäsenyyden ulkopuolella Venäjän pyrkii pitämään Suomen sotilaallisen voiman niin alhaisena, että kriisi- ja sotatilanteessa Venäjä voisi tehdä alueelle ne sotilaalliset toimet alhaisella kustannuksella, jotka se katsoisi tuossa tilanteessa tarpeekseen suorittaa.

Kun Venäjä sanoo, ettei se hakua Naton infrastruktuuria rajoilleen, kysymys on siis vain pyrkimyksestä pitää puskurialueet tarpeen mukaan helposti valtaavissa ilman suurempia sotaponnisteluja.

Venäläispolitiikka on siis edelleen perusperiaatteiltaan samaa kuin kylmän sodan aikaan, jolloin Neuvostoliitto yritti ydinaseettomien vyöhykkeiden perustamisella ja ydinaseita vastustavan rauhanliikkeen tukemisella alentaa läntisten ydinaseiden määrää, voimaa ja vaikutusta, – ja päästä sotilaalliseen ylivoimaan.

Jos Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Naton jäsenmaita ennen kuin Venäjä valloitti Krimin niemimaan ja aloitti sotatoimet Ukrainassa, ei nykyistä epävakautta Itämerellä olisi. Itämeren tilanne olisi status quo kuten kylmän sodan aikaan. Miksi näin? Koska Natolla olisi koko Itämeren alueella yhtenäinen puolustussuunnitelma niin, että myös Baltian maiden asema olisi yhtä turvattu kuin Nato-maa Suomen, Nato-maa Ruotsin, Nato-maa Norjan ja Nato-maa Tanskan. Sotilaallinen vastavoima estäisi Venäjää riehumasta Itämerellä, kun Suomi ja Ruotsi eivät muodostaisi liittoutumattomina epävakauslähdettä kuten ne nyt muodostavat etenkin Baltian maiden turvallisuudelle.