Britannian EU-eron myötä myös Suomen puolustus tulee heikkenemään

Iso-Britannian EU-erokansanäänestys 23.6.2016 muuttaa kaiken muun ohella Euroopan puolustuksen asetelmaa. Naton painoarvo tulee kasvamaan Euroopan puolustuksen selkärankana, EU:n merkitys Lissabonin sopimukseen kirjattuine keskinäisen avunannon lausekkeineen tulee entisestäänkin vähenemään.

Natoon kuulumattomat kuusi EU-jäsenmaata – Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros – joutuvat miettimään Natoon liittymisen hyviä ja huonoja puolia uudessa tilanteessa. Tosissaan asiaa joutuvat miettimään vain Suomi ja Ruotsi, muilla Natoon kuulumattomilla EU-mailla ei ole erityisiä turvallisuusuhkia eikä siten turvallisuuspoliittisia haasteita pysytellä myös Naton ulkopuolella.

Suomalaisista poliitikoista Suomen uuden turvallisuuspoliittisen tilanteen otti esiin ensimmäisenä Kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen. Kataisen ja Stubbin hallitusten entinen sisäministeri on nyt ensimmäisenä esittänyt huolensa siitä, että EU:n vahvin turvallisuuden tuottaja eroaa unionista. Räsäsen mukaan myös Britannian poliisin tiedustelutoiminta terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa on Euroopassa ihan omaa luokkaansa, ja Britannian EU-ero tuo uusia haasteita myös tiedustelutoiminnan saralla.

EU:ta ja myös Suomea koskien Räsänen on julkisuudessa todennut, että Britannian eron myötä EU:n puolustus- ja turvallisuuspoliittinen painoarvo tulee heikkenemään dramaattisesti, sillä Iso-Britannia ei ole ollut ollut vain EU:n merkittävin sotilasmahti, vaan myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, Nato-maa ja ydinasevaltio (Iltalehti, 24.6.2016). EU:n ainoaksi pysyväksi jäseneksi YK:n turvallisuusneuvostossa jää Ranska.

Räsänen puhuu totta Iso-Britannian merkityksestä koko Euroopan ja myös Suomen turvallisuudelle. Iso-Britannia on maailman viidenneksi suurin sotilasmahti Yhdysvaltain dollareissa laskettujen puolustusmenojen suuruudella mitattuna.

9.2.2016 The International Institute for Strategic Studiesin (IISS) julkaiseman The Military Balance 2016 – raportin mukaan maailman suurimmat puolustusmenot vuonna 2015 oli Yhdysvalloilla (597,5 miljardia USD), toisena listalla oli Kiina (145,8 miljardia USD), kolmantena Saudi-Arabia (81,9 miljardia USD), neljäntenä Venäjä (65,6 miljardia USD) ja viidentenä Iso-Britannia (56,2 miljardia USD). Stockholm International Peace Research Instituten (SIPRI) julkaisema lista on samansuuntainen, SIPRI:n listoilla Iso-Britannia oli vuonna 2015 niin ikään sijalla viisi.

Euroopan ranking-tilastoissa toisena Iso-Britannian jälkeen olevan Ranskan puolustusmenojen suuruus vuonna 2015 oli 46,8 miljardia USD ja kolmantena olevan Saksan 36,7 miljardia USD.

Erityisesti Venäjän dollareissa laskettujen puolustusmenojen suuruus ei kuitenkaan anna oikeaa kuvaa maan todellisista satsauksista puolustetukseen ruplan hintakehityksen vuoksi. Dollareissa lasketut puolustusmenot ilman ”ostovoimapariteettikorjausta” aliarvioivat Venäjän satsauksia puolustukseen ja maan sotilaallista kykyä. Venäjä kykenee samalla dollareissa laskettavalla hinnalla varustamaan paljon enemmän kuin vaikkapa Yhdysvallat. Saman tuhovoiman omaavan ohjuksen hankinta dollareissa laskettuna on Venäjälle paljon halvempaa kuin vaikkapa Yhdysvalloille.

SIPRI:n arvion mukaan ydinaseita Iso-Britannialla on noin 215 kappaletta, Ranskalla noin 300. Yhdysvalloilla määrä puolestaan on noin 7000 kappaletta ja Venäjällä oin 7290 kappaletta.

Vaikka puolustusmenojen puolesta Iso-Britannia on vain noin viidenneksen suurempi sotilasmahti kuin Ranska ja puolet suurempi sotilasmahti kuin Saksa, on Iso-Britannian todellinen sotilaallinen kyvykkyys Euroopan turvallisuudessa paljon suurempi. Iso-Britannian merkitys on ratkaiseva Yhdysvaltain suhteiden johdosta, harjoitetun turvallisuuspolitiikan johdosta ja Iso-Britannian luomien todellisten eurooppalaisten puolustusyhteistyöjärjestelyjen kautta.

Iso-Britannian turvallisuuspoliittinen ajattelu on samantyylistä kuin Yhdysvalloilla – laaja-alaista ja turvallisuuspoliittiset intressit laajemmin näkevää -, kun taas Ranska ja Saksa näkevät asiat paljon suppeammin lähtökohtaisesti vaan maan omista lähtökohdista.

                                                                                              ****

Pääministeri Juha Sipilä teki vierailun Ranskaan 15.6.2016 ja tapasi presidentti François Hollanden ja pääministerin Manuel Vallsin. Vierailun pääaiheena oli turvallisuuspolitiikka.

Suomen ja Ranskan turvallisuuspoliittiset haasteet ovat erilaiset. Suomen turvallisuushaaste on heikentynyt Itämeren turvallisuustilanne ja aggressiivisesti käyttäytyvä Venäjä, Ranskan päällimmäisenä turvallisuushuolena ovat terrorismi ja äärijärjestö Isis, ei Itämeren tilanne eikä Venäjä.

Ranska on vikuri turvallisuuspoliittinen toimija ja ajattelee eurooppalaista turvallisuuspolitiikkaa lähtökohtaisesti vain omista eduista lähtien, ei välttämättä laaja-alaisesti koko Euroopan eduista lähtien. Ranska on vikuroinut aina eikä ole nähnyt Natossa Natolle kuuluvaa painoarvoa.

Ranska on ollut myös erillään Natosta, kun se vetäytyi presidentti Charles de Gaullen aikaudella vuonna 1959 Naton komentoelimistä, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia eivät suostuneet kolmijäsenisen direktoraatin perustamiseen, jossa Ranska olisi ollut samassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Britannia.

Jo tuolloin 1950-luvun lopulla oli nähtävissä, että Ranska ajaa suppeasti Natossa ensisijaisesti vain omia etujaan. Ranska halusi Naton toiminta-alueen laajentamisen Ranskalle tärkeille alueille, muun muassa Algeriaan, jossa Ranska soti itsenäisyystaistelijoita vastaan. Algeria ei suinkaan ollut tärkeää aluetta Natolle ja Euroopan puolustukselle, ja Nato teki oikein lähtemättä mukaan Ranskan esitykseen ja vaatimuksiin.

Natossa Yhdysvalloilla ja Iso-Britannialla on aina ollut ja tulee aina olemaan vahva ja erityinen rooli. Iso-Britannian on nähnyt EU:n puolustusyhteistyön pitkälti kulissien rakentamisena ilman todellista voimaa ja yhtenäistä päätöksentekokykyä. Iso-Britannia on tuossa asiassa täysin oikeassa. Toisaalta vahvasti Natoon nojautuen Iso-Britannia on onnistunut säilyttämään painoarvonsa turvallisuusasioiden ratkaisijana.

EU-puolustusyhteistyötä ei missään nimessä voi rakentaa Ranskan johdolla. EU:ssa Ranska pyrkisi luomaan sitä omista lähtökohdista ja omista eduista lähtevää johtoasemaa, jota sillä Natossa ei ole koskaan ollut.

Myöskään Saksasta ei voi tulla Euroopan ja EU:n puolustus- ja turvallisuuspoliittista johtovaltiota Iso-Britannian tilalle Saksan oman poliittisen varovaisuuden vuoksi.

Saksa näkee, että sen historia toisen maailmansodan ajalta edelleenkin estää Saksaa ottamaan sitä vastuuta Euroopan turvallisuudesta, mikä sille kokonsa ja ennen kaikkea taloudellisen suorituskyvyn vuoksi kuuluisi.

Euroopassa ei kovinkaan kummoista kriisiä tarvita, kun natsi-puheet otetaan käyttöön päämääränä pitää Saksa erossa asioista. Näin on toiminut Kreikka eurokriisin yhteydessä ja Venäjä Ukrainan sodan yhteydessä. Saksa hyvittää alitajuisesti edelleenkin Venäjälle sen toisen maailmansodan aikaan synnyttämää tuhoa. Saksan pitäisi viimein päästä eroon täysin toisen maailmansodan aikaisesta painolastista ja ottaa kaikin puolin Euroopan johtovaltion rooli, jota Ranskalle ei siis ole syytä antaa.

Tällä hetkellä ei ole niitä tahoja, jotka luottaisivat EU-puolustuksen alalla Iso-Britannian eron jälkeen EU:n johtovaltioiksi jäävien Ranskan ja Saksan kyvykkyyteen. Natoon skeptisesti suhtautuvan Ranskan omaehtoisiin tarkoitusperiin tai Saksan halukkuuteen puolustuspolitiikan kehittämisessä ei vain luoteta. Italialla ei taas ole minkäänlaista sotilaallista uskottavuutta. Jos ei ole sotilaallista kyvykkyyttä, ei ole myöskään uskottavuutta.

Iso-Britannia on kyennyt ja kykenee edelleen näkemään Venäjän uhan oikein, sen sijaan Ranska ja Saksa eivät. Ranskan ja Saksan Venäjä-suhteet eivät ole etenkään itäisen Euroopan turvallisuusetujen mukaiset, eikä Itä-Euroopassa Saksaan ja Ranskaan Venäjä-asioissa erityisemmin luoteta. Esimerkkinä Saksa ja Ranska estivät Georgian ja Ukrainan Nato-jäsenyydet vuonna 2008, joka edelleen muistetaan katkeruudella etenkin Baltian maissa ja Puolassa. Iso-Britannian EU-eron jälkeen suhteet Natoon ja Yhdysvaltoihin tulevat monessa eurooppalaisessa maassa entistäkin tärkeämmäksi, ja EU menettää entisestään merkitystään.

Pohjoismaissa korostetaan puolustuksen alalla yhteistyösuhteita Yhdysvaltoihin sekä Yhdysvaltain merkitystä Euroopan turvallisuudelle. Iso-Britannialla on tärkeä asema tuossa pohjoismaisessa turvallisuuspoliittisessa katsannossa, kuuluuhan Iso-Britannia myös itse Pohjois-Eurooppaan. On vaikea nähdä, että Pohjoismaissa luotettaisiin vaikkapa Ranskan johtorooliin.

                                                                                              ****

Iso-Britannian EU-eron myötä Suomen ja Ruotsin ei ole syytä haikailla ollenkaan EU:n yhteisen toimivan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perään. Viimeistään nyt tuo humpuuki on täälläkin lopullisesti unohdettava.

Lissabonin sopimukseen sisältyvää keskinäisen avunannon lauseke kriisitilanteen sotilaallisen avunsaannille on menettänyt merkitystään Iso-Britannian EU-eron myötä. Siis se apu on menettänyt merkitystään, jossa puhutaan todellisen raudan tuomisesta rajalle. Todellisen rautaa rajalle- avun tärkein takuumaa oli Iso-Britannia, jota ei pian enää unionissa ole.

Avunantajia sinänsä kriisitilanteessa kyllä varmasti riittää, muttei avunantajia ehkä sellaiselle vaikuttavalle sotilaalliselle avulle niinkään, jonka sotilaallinen voima etenkin Itämeren ympäristössä olisi kriisitilanteessa uskottavaa. Iso-Britannian avustushalukkuus on toista kuin Saksan ja Ranskan, jotka ajattelevat turvallisuutta paljon suppeammin eivätkä välttämättä koko Euroopan näkökulmasta. Saksalla ja Ranskalla Venäjän painoarvo on liian suuri, Yhdysvalloilla ja Iso-Britannialla se on paljon pienempi.

Iso-Britannian avustushalukkuudesta kertoo hyvin seitsemän maan (Iso-Britannia, Alankomaat, Tanska, Norja, Viro, Latvia ja Liettua) kesken perustutut noin 10 000 sotilaan Britannian johtamat Joint Expeditionary Force -joukot (JEF), joiden toimintaympäristö on Pohjois-Eurooppa ja Itämeren ympäristö mukaan lukien Baltia. Entistä selvemmin tuokin Suomelle ja Ruotsille läheisen alueen puolustuskykyä lisäävä puolustustoimi on Nato-sidonnainen, kun sen johtovaltio ei enää tule olemaan mukana EU:ssa.

Suomessa pitää huomioida ja myös Iso-Britannian ja Yhdysvaltain erityissuhde, joka osaltaan on sitonut Yhdysvaltoja Eurooppaan. Nyt tuosta linkityksestä puuttuu Iso-Britannian kuuluminen EU:hun, mikä lisää Naton painoarvoa.

Suomessa on huomioitava myös, ettei Iso-Britannian eroaminen EU:sta vähennä Euroopan puolustuskykyä sinänsä yhtään. Iso-Britannia ei vähennä EU-eron myötä Euroopasta yhtään sotilaslentokonetta, tykkiä, panssaria eikä ydinasetta. Tuo sotavoima on vain tästä eteenpäin Nato-maiden turvana, ei EU-maiden turvana. Tuo sotavoima ei siis ole esimerkiksi Suomen tai Ruotsin turvana. Suomi ei voi siis sanoa, että Euroopan puolustuskyky heikkenisi Britannian EU-eron vuoksi. Sen sijaan Suomi voi sanoa, että EU:n puolustuskyky heikkenee Britannian EU-eron vuoksi.

Suomi ja Ruotsi – ja ennen kaikkea Nato-jäsenyysmahdollisuuteen politiikkansa perustava Suomi – joutuvat nyt miettimään turvallisuuspoliittista asemaansa uudestaan, ja Nato-jäsenyydelle ovat uudet vahvat perusteet. EU-puolustuksen kehittymiselle varteenotettavaksi vaihtoehdoksi voi viimeistään nyt sanoa ”goodbye!”