Mikä on Suomen todellinen nopean toiminnan valmius varusmiespohjalta?

Sanomalehti Keskisuomalaisessa (KSML) oli tänään 12.8.2016 lehtijuttu otsikolla ”Rintamalle passitus vasta kuukausia valan jälkeen”, jossa käsiteltiin varusmiesten osallistumista taistelutehtäviin, mikäli maahamme kohdistuisi aseellinen hyökkäys. Suomella on ollut reserviarmeijaan perustuvassa puolustuksessa vaikeuksia luoda uskottavia nopean toiminnan joukkoja, joiden taisteluvalmius olisi saavutettavissa tunneissa tai korkeitaan muutamassa vuorokaudessa. Puolustusvoimissa vastausta ongelmaan on nyt haettu varusmiehistä.

Myös puolustusministeri Jussi Niinistö on todennut useaan otteeseen kyvykkyyden nopeaan toimintaan olevan Suomen puolustusvoimien Akilleen kantapään (esim. Ilta-Sanomat 25.6.2015,  Helsingin_Sanomat  25.8.2015).

Keskisuomalaisen lehtijuttu perustui puolustusvoimain koulutuspäällikön, prikaatikenraali Jussi Sonnisen lausuntoon, jossa todetaan – aivan niin kuin pitääkin olla -, että varusmiehiä käsketään taistelutehtäviin vasta usean kuukauden jälkeen sotilasvalan vannomisesta. Viisi ja puolikuukautta (165 päivää) palvelevista varusmiehistä sotatilanteessa taistelukelpoisia ovat vain he, jotka ovat koulutuksensa loppuvaiheessa.

                                                                                         ****

Kuten puolustusministerikin on todennut, yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan reserviarmeijan heikkous on hitaus ja kyvykkyys nopeaan toimintaan. Suomi yrittää nyt ratkoa tuota ongelmaa varusmiehillä, jotka olisivat valmiina varuskuntien kasarmeilla, mikäli Suomi joutuisi äkillisen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Otetaanpa kuvaava esimerkki meille asetetuista puolustuskykyhaasteista nopeuden suhteen. Krimin niemimaan valtaus on hyvä esimerkki, mihin meillä tulee olla valmius niin reagointinopeudessa kuin myös sotilasjoukkojen määrässä äkillisen konfliktin tai sotatilanteen alkaessa.

Presidentti Vladimir Putin on julkisuudessa todennut, että päätös Krimin valtaamisesta syntyi helmikuun 23. päivän vastaisena yönä 2014. Päätöksen tekijöitä olivat presidentin lisäksi puolustusministeri Sergei Šoigu, turvallisuusneuvoston pääsihteeri Nikolai Patrušev, turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja Aleksandr Bortnikov ja presidentinhallinnon päällikkö Sergei Ivanov. Tunnuksettomat aseistautuneet sotilaat tukenaan panssaroituja ajoneuvoja ottivat Krimillä Simferopolin ja Sevastopolin Belbekin lentoaseman haltuunsa 28.2.2014. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä Venäjällä oli Krimillä jo noin 15 000 sotilasta, ja niemimaa oli käytännössä vallattu.

Venäjän aktiivinen sotilasoperaatio kesti vain kaksi vuorokautta. Aika poliittisesta päätöksestä alueen valtaukseen kesti vain kuusi vuorokautta. Ukraina kykeni reserviarmeijansa liikekannallepanoon vasta maaliskuun 2. päivänä, kun niemimaa oli jo menetetty.

Nyt jälleen tilanne on Krimin niemimaan ympäristössä kiristymässä, ja Venäjällä on jo riittävä sekä täysmääräinen hyökkäysvalmius Ukrainaan vajaan parin päivän lisävarustautumisen jälkeen.

Krimin niemimaan miehitysesimerkin perusteella meillä pitää olla lyhimmillään muutaman tunnin reagointinopeus, jos vaikkapa osia Ahvenanmaasta tai Hangon eteläkärki haluttaisin ottaa haltuun päämääränä vaikuttaa poliittisiin päätöksiimme tai horjuttaa muutoin Itämeren turvallisuutta. Jos esimerkiksi Venäjän ja Baltian maiden sekä Puolan väliset suhteet kärjistyisivät lähelle sotatilaa, voisi Venäjä tehdä Suomeen ja Ruotsiin pienimuotoisen sotilaallisen intervention vain pitääkseen näiden maiden poliittisen päätöksenteon itselleen suopeana ilman perusteellisimpia sotilasstrategisia päämääriä.

Onko meillä riittävä nopeus ja riittävä miehistöresurssi vain kantahenkilökunnan ja varusmiesten voimin?

Mitkä ovat Suomen tosiasialliset mahdollisuudet vastata nopeaan ja ennakoimattomaan sotilaalliseen hyökkäykseen, jossa meille vihamielisen toimijan suoma valmiusaika on vain yhdestä kahteen vuorokautta tai lyhemmillään 2-6 tuntia? Onko ylipäätään nykyiseen malliin päätyneellä ”varusmiesmallilla” saavutettavissa riittävän nopeaa reagointikykyä? Tarvittaisiinko varusmies- ja reserviarmeijan rinnalle tueksi myös palkkasotilasjoukkoja?

                                                                                         ****

Varusmiesten käyttö ensivaiheen nopean toiminnan joukkojen perustana herättää kysymyksiä – ja epäilyjä – meidän tosiasiallisista taistelumiehistöresursseista, mikäli maahamme kohdistuisi ennakoimaton aseellinen hyökkäys.

Vuosittain palvelukseen astuu hieman yli 20 000 varusmiestä, kun koko reservin suuruus on noin 230 000 sotilasta. Palkattua henkilökuntaa puolustushallinnossa on noin 15 000 henkilöä, taistelutehtäviin tarkoitettua miehistöä puolustushallinnossa on paljon vähemmän.

Varusmiehet astuvat palvelukseen yleensä kahdesti vuodessa, kahdessa saapumiserässä tammi- ja heinäkuussa. Molemmille saapumiserille tasaisesti jakautuen palvelukseen astuu karkeasti noin 10 000-13 000 varusmiestä per saapumiserä. Esimerkiksi heinäkuun 2015 saapumiserässä astui palvelukseen 12 500 varusmiestä.

Kun katsoo oheista liitteenä olevaa palvelukseenastumiskaaviokuvaa, ovat kriittisimmät ajankohdat kokeneiden varusmiesten käytettävissä olon suhteen kesä-heinäkuun sekä joulu-tammikuun vaihteet, kun varusmiesten määrät ovat pienimmillään.

Jos venäläisenä kenraalina tekisin intervention Suomeen – mikäli sellainen käsky minulle olisi ylemmältä taholta annettu -, tekisin intervention juuri kun 165 päivän varusmiehet on kotiutettu kesä- tai joulukuussa, kun taisteluihin kykenevä varusmiesten määrä on varuskunnissa pienimmillään ja kun käytännössä vain 255 ja 347 päivän varusmiehet ovat paikalla.

Julkista tietoa on vaikea löytää, mikä on 255 ja 347 päivän varusmiesten tarkka ja todellinen määrä varuskunnissa 165 päivän varusmiesten kotiutuessa. Ilmeisesti 255 ja 347 päivän varusmiesten määrä on kuitenkin vähäinen, puhutaan ehkä vain muutamasta tuhannesta varusmiehestä. Esimerkiksi vuonna 2013 kesäkuun 20. päivän kotiutettiin noin 10 000 varusmiestä, ja heinäkuun 8. päivänä palvelukseen astui hieman yli 12 000 alokasta, joten taisteluihin kykenevä sekä käytettävissä ja varuskunnissa oleva varusmiesreservi 20.6.-8.7.2013 olisi ollut ehkä vain muutama tuhat varusmiestä, pienimmillään ehkäpä vain parisen tuhatta.

On myös syytä kysyä, voiko pelkästään 255 ja 347 päivän varusmiehillä rakentaa ylipäätään nopeasti kaikilta osin toimivia ja täysipainoisia joukkoja, jos 165 päivän varusmiehet eivät ole interventiohetkellä käytettävissä suoraan varuskunnista?

Venäläisenä kenraalina tai Venäjän presidenttinä harkitsisin siis interventiota Suomeen 20.6.-8.7. välisenä ajankohtana tai vastaavana aikana vuodenvaihteessa, kun myös suomalainen poliittinen päätöksenteko olisi joko ”joululomalla” tai ”kesälomalla”. Suomi olisi siis noina ajankohtina kaikin puolin haavoittuvimmillaan niin sotilaallisesti kuin myös poliittiselta päätöksenteoltaan.

Suomella tulee olla samantasoinen valmius nopeaan sotilaalliseen toimintaan vuoden jokaisena päivänä, tuntina ja sekuntina, eikä valmius saa riippua siitä, milloin varusmiehet astuvat palvelukseen ja mikä on käytettävissä olevien varusmiesten määrä varuskunnissa.

Kun varusmiehet ovat siirtyneet reserviin, ei heidän kokoaminen edes reserviin siirtymistä seuraavana päivänä laajemmassa määrin millään onnistu enää muutamassa tunnissa, jos erityistä nopeutta edellyttävä tarve syntyy. Päätöksenteko ja tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö osaltaan hidastavat prosessia.

Tilanne on aivan sama, vaikka reserviläinen kuuluisi minkälaiseen sopimusmuotoiseen valmiusjoukkoon tahansa. On syytä epäillä vahvasti, että nyt tällä ”varusmiesmallilla" toteutettava nopean toiminnan valmiuden parantaminen ei ole käytännössä toimiva ja on pitkälti vain silmänlumetta, ja myös Venäjä tietää sen. Ilman 24/7-valmiudessa olevia palkkasotilasjoukkoja nopean toiminnan valmiutta on vaikea rakentaa, eikä ilmeisesti missään muussa maassa vastaavaa ole erityisesti yritetty.

                                                                                         ****

Millä Suomi voi uskottavasti turvata reservi- ja varusmiesarmeijan puitteissa nopean toiminnan iskukyvyn?

En usko alkuunkaan nyt kaavailussa olevaan varusmiehiin perustuvaan nopean toiminnan toimintamalliin. Kyseessä on taas yksi epämääräinen poliittisin perustein luotava himmeli, joita voi kyllä muualla politiikassa harrastaa, muttei maanpuolustuksessa. Kyse valinnassa on rahasta: varusmiesten käyttö on lähes ilmaista eikä muodosta paineta puolustusmenojen kasvattamiselle valtion budjetissa.

Uskottavin ratkaisu nopean toiminaan valmiuden kohottamiseen olisi Suomen täysivaltainen Nato-jäsenyys. Puolustukseen osoitettujen vähäisten voimavarojen johdosta Suomella on jo nyt selkeää kyvyttömyyttä pitää yllä riittävää puolustuskykyä, ja olemme selkeästi tilanteessa, että Nato-jäsenyys parantaisi oleellisesti puolustuskyvykkyyttämme.

Myös muita mahdollisuuksia on olemassa, mutta myös ne kaikki edellyttäisivät Nato-jäsenyyden tapaan myös palkka-armeijajoukkoja tukemaan reserviarmeijaamme. Ilman palkka-armeijajoukkoja nopean toiminnan valmiutta on melko mahdoton parantaa uskovasti.

Palkka-armeijajoukkoja reserviarmeijaa tukemaan olisi harkittava myös huomioiden EU:n Lissabonin sopimuksen auttamisvelvoitteet ja siis tuo mahdollinen Nato-jäsenyys. Reserviläisiä ja varusmiehiä ei voida lähettää puolustamaan muita maita, palkkasotilaita voidaan.

Yksi toimiva ratkaistapa ehkä olisi Suomen pyrkimys liittyä täysiin velvoitteisiin sitoutuvana Naton NRF-joukkoihin (Nato Response Force). Naton Varsovan huippukokouksen jälkeen hanke saattaisi saada Natolta positiivisen signaalin, vaikka Suomi ei olekaan Naton täysivaltainen jäsenmaa. Tällä hetkellähän Suomen linjaus on, että Suomi voi osallistua Naton kumppanimaille avattuihin NRF-harjoituksiin, ja Suomi on vahvistanut halukkuutensa osallistua myös NRF:ää täydentävään toimintaan.

Naton jokin aika sitten tekemien päätösten mukaan uusien NRF-joukkojen vahvuus tulee olemaan lopullisesti 40 000 sotilasta. NRF-joukkoihinhan tulee erityistaidolliset keihäänkärkijoukot (spearhead force), Naton nimeämänä Very High Readiness Joint Task Force (VJTF). Määräaika joukkojen saamiseksi kokonaisuudessaan taisteluvalmiuteen on kaksi vuorokautta. Noilla joukoilla on ja olisi todellista ennalta ehkäisevää merkitystä Suomen ja Baltian maiden itärajan tai Itämeren saarien turvaamiselle.

Venäjälle suurin ärsytyksen aiheuttaja on Suomen täysjäsenyys Natossa, mutta osallistuminen esim. Naton NRF-joukkoihin täysivaltaisena toimijana ei saattaisi olla niin suurta ärtymystä herättävä, vaikka suomalaissotilaat olisivatkin Nato-komennossa. Venäjä ei ole reagoinut Suomen solmimiin puolustusyhteistyösopimuksiin Viron, Puolan ja Iso-Britannian kanssa. Puolustusyhteistyösopimus Yhdysvaltain kanssa on puolestaan valmisteilla ja saanee päivänvalon piakkoin.

Suomen olisi syytä seurata tarkasti myös brittiläisjohtoista Joint Expeditionary Force (JEF) -sotilasyksikköä, johon Ruotsi on esittänyt jossain määrin halukkuuttaan liittyä.

Joint Expeditionary Force (JEF) on brittien johtama pohjoiseurooppalaisten Nato-maiden muodostama maa-, meri- ja ilmavoimien resursseista muodostuva liikkuva nopeantoiminnan sotilasyksikkö, jonka toiminta-alue tulee olemaan Pohjois-Euroopassa Iso-Britannian, Pohjoismaiden ja Baltian maiden alueet. Merialueista mukana ovat lähinnä Itämeri, Pohjanmeri ja Pohjois-Atlantti Barentsinmerelle saakka.  

Ruotsin liittymishalukkuudesta JEF-sotilasyksikköön uutisoi vuoden 2014 lokakuussa DefenceNews internetsivuillaan otsikolla ”Sweden Considers Joining UK-led Joint Expeditionary Force”, mutta nyt hanke on tällä hetkellä hieman lepäämässä Ruotsin puoluepoliittisista syistä, sosiaalidemokraatit ovat olleet skeptisiä, porvaripuolueet eivät.

Nato ja Iso-Britannia haluisivat Ruotsin mukaan JEF-sotilasyksikköön. Suomen ja Ruotsin tulisi ensimmäisinä Naton ulkopuolisina maina pyrkiä aktiivisesti mukaan Iso-Britannian johtamiin JEF-joukkoihin sekä Naton nopean toiminnan NRF/VJTF-joukkoihin täysivaltaisina osallistujina velvoitteineen. NRF/VJTF ja JEF ovat Naton piirissä linkitetyt ja käytännössä pitkälti osana samaa asiaa. Nato-jäsenyys tai täysivaltainen mukanaolo läntisten kumppaneiden nopeaan toimintaan kykenevissä sotilasvoimissa muodostaisi uskottavan kyvykkyyden sekä Suomen että Ruotsin nopeaan sotilaalliseen toimintaan ja myös uskottuvan pelotteen hyökkäystä harkitsevalle.

Mukanaolo JEF– ja/tai NRF/VJTF-joukoissa kyllä edellyttäisi myös sellaisten ammattisotilaiden palkkaamista armeijaan, joilla olisi valmius puolustaa myös muita Nato- ja EU-maita.