Suomi ja Baltia kuuluvat Venäjän luoteisosan keskeiseen ohjustorjunta-alueeseen

Vielä kesäkuussa 2012 Venäjän asevoimien päällikkö ja Venäjän varapuolustusministeri oli kenraali Nikolai Makarov (Николай Макаров). Putin valittiin presidentiksi kolmannelle virkakaudelle toukokuun 7. päivänä 2012. Putin oli kautensa alussa jämerä ja syrjäytti istuvan puolustusministerin Anatoli Serdjukovin (Анатолий Сердюков) marraskuussa 2012, ja virkaan astui uutena puolustusministerinä vielä nykyäänkin kyseistä tehtävää hoitava Sergei Shoigu (Сергей Шойгу).

Ministerivaihdoksen myötä myös Venäjän asevoimien päällikkö vaihtui 9.11.2012, ja Venäjän asevoimien uudeksi päälliköksi Putin nimitti Valeri Gerasimovin (Валерий Герасимов). Makarov syrjäytettiin myös turvallisuusneuvostosta 13.11.2012 presidentin asetuksella № 1528 (asetus_№ 1528).

Ennen syrjäytetyksi tulemistaan kenraali Makarov vieraili Suomessa 5.6.2012, ja hän piti luennon Helsingin yliopistolla Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa. Makarovin puhe on luettavissa Ylen sivuilta (Yle_7.6.2012).

Merkittävimmän reaktion aiheutti Makarovin tilaisuudessa näyttämä kartta, jossa esitettiin Venäjän ehdottamaa sektorijakoa mahdollisessa ohjuspuolustuksen yhteistyössä Naton kanssa. Kartan mukaan Venäjän ohjustorjunta kattaisi sen oman varsinaisen vastuualueen lisäksi Suomen, kaikki Baltian maat sekä osia Ruotsista, Puolasta ja Norjasta. Makarovin kartta on esitetty tämän blogikirjoituksen ohessa olevassa kuvassa (Kuva 1).

Kenraali Makarov oli pitänyt jo aikaisemmin vuoden 2012 alkupuolella puheita, joissa hän oli varoittanut Venäjän mahdollisista toimista Yhdysvaltain ja Naton kehittämää ohjustorjuntajärjestelmää vastaan. Puheita pidettiin jo vuonna 2012 oireena Venäjän ja lännen suhteiden kiristymisestä.

Venäjän ja lännen välit katkesivat täysin Venäjän valloitettua Ukrainalta Krimin niemimaan keväällä 2014.

                                                                                           ****

Venäjä on määritellyt turvallisuuspoliittiset päämääränsä vuosille 2010-2020 viidessä asiakirjassa, ja nuo asiakirjat ovat:

• Venäjän federaation meridoktriini vuoteen 2020, Морская доктрина Российской Федерации на период до 2020, 27.6.2001 (Asiakirja)

• Venäjän federaation meridoktriini vuoteen 2020, Морская доктрина Российской Федерации на период до 2020, – (Asiakirja)

• Venäjän federaation sotilasdoktriini 2010 (vuoteen 2020), Военная доктрина Российской Федерации, 5.2.2010 (Asiakirja)

• Venäjän federaation sotilasdoktriini 2015 (vuoteen 2020), Военная доктрина Российской Федерации, – (Asiakirja)

• Venäjän arktisten alueiden ja kansallisen turvallisuuden kehittämisstrategia vuoteen 2020, Стратегия развития Арктической зоны Российской Федерации и обеспечения национальной безопасности на период до 2020 года, 13.5.2015 (Asiakirja)

Liitteenä oleva Makarovin ohjuspuolustussektorikuva on merkityksellinen, kun tarkastellaan turvallisuuspoliittisia tapahtumia Euroopassa vuoden 2012 jälkeen ja kun huomioidaan myös edellä mainitut asiakirjat.

Noissa asiakirjoissa Venäjän yksi keskeinen päämäärä on pyrkiä torjumaan läntisen strategisen ohjuspuolustusjärjestelmän kehittämisestä ja ryhmittämisestä Venäjälle muodostuva uhka.

                                                                                           ****

Tarkastellaanpa tuota Makarovin kesäkuussa esittelemää ohjuspuolustussektorikuvaa ja sen sektorilähestymätapaa – kuten Venäjä sitä nimitti – tarkemmin. Kuvassa siis Suomi ja kaikki Baltian maat kokonaisuudessaan, sekä osia Ruotsista, Puolasta ja Norjasta on nimetty alueeksi, joka on ”Venäjän ohjustorjunnan kattama Euroopan maiden alue (NATO:n maat mukaan lukien), jossa NATO:n ohjustorjunnan järjestämän osien sijoittaminen uhkaa Venäjän strategisia ydinvoimia”. Alue on värjätty kuvaan punaisella.

Kuvassa muut alueet ovat Naton vastuualue (vain Naton ohjustorjuntavälineet) ja Venäjän vastuualue (vain Venäjän ohjustorjuntavälineet). Naton vastuualueeseen kuuluisivat Nato-maat Mustaltamereltä Pohjanmerelle ja Venäjän vastuualueeseen Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina. Yllättävää on, että Venäjän esityksessä Mustanmeren ja Kaspianmeren välinen kannas kuuluisi Naton vastuualueeseen todennäköisesti Turkin kautta.

Ukrainan myöhäisempi lähentyminen länteen sai sitten Venäjän toimimaan, eikä Ukrainan asemaa ole vieläkään ratkaistu kahden ja puolen sotavuoden jälkeen.

Kuvassa kokonaisuudessaan Suomesta ja Baltian maista sekä osittain Ruotsista, Puolasta, Norjasta ja Itämerestä koostuvalla punaisella alueella Venäjällä ei ole puskurivaltioita, vaan Nato-maat ja Suomi ovat kiinni suoraan manner-Venäjän ja Kaliningradin rajoissa. Muualla Venäjällä olisi puskurivaltioina Valko-Venäjä ja Ukraina, ja Naton vastuualue sekä Venäjän vastuualue olisivat vastakkain Venäjän puskumaiden ja Nato-maiden välisellä rajalla, ei siis Nato-maiden ja Venäjän välisellä keskinäisellä rajalla. Itämeren ympäristössä punainen alue olisi todellisuudessa Venäjän puskurialue tai harmaa vyöhyke, jossa kriisin tai sodan syttyessä Venäjä ja Nato-maat toimisivat parhaaksi katsomallaan tavalla myös sotilaallisesti.

Venäjän esitykselle eivät Nato-maat lämmenneet, – luonnollisesti. Naton jäsenmaat eivät salli etupiirien syntymistä Eurooppaan, vaan jokainen maa saa itse vapaasti päättää turvallispoliittiset asiansa ja mahdollisen liittoutumisen. Nato pitää tiukasti kiinni Nato-maiden turvallisuudesta, myös punaisella alueella olevista Baltian maista, Norjasta ja Puolasta.

Venäjältä esitys Natolle Nato-maiden sijoittumisesta punaiselle vyöhykkeelle – tosiasiallisesti siis epämääräiselle harmaalle vyöhykkeelle – oli Venäjältä huonosti harkittu. Venäjän esitys osoitti, ettei Venäjällä ollut vuonna 2012 ratkaisua Naton ohjustorjuntajärjestelmälle eikä se kyennyt luomaan järjestelmälle uskottavaa vastavoimaa. Nyt Venäjä on yrittänyt ja yrittää luoda sotilaallista vastavoimaa ensisijaisesti länsirajansa ohjusvarustautumisella, jota se on harjoittanut ja harjoittaa meneillään olevalla vuoteen 2020 kestävällä varustelukaudella Välimereltä Mustanmeren kautta Barentsinmerelle saakka.

Venäjän tärkeimmät ydinasetukikohdat sijaitsevat Kuolan niemimaalla Murmanskin läheisyydessä, ja Murmansk on myös Venäjän tärkein ydinasesukellusveneiden tukikohta. Kuolan niemimaan joutuminen Naton läntisen strategisen ohjuspuolustusjärjestelmän saartamaksi on Venäjälle kauhistus.

                                                                                           ****

Naton ohjuspuolustusjärjestelmä on vahvasti tulossa myös tänne Pohjolaan. Norjalla on melko uusia 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennettuja ja hyvin varusteltuja Fridtjof Nansen-luokan fregatteja yhteensä viisi kappaletta, joissa on integroitu AEGIS-ilmapuolustusjärjestelmämahdollisuus, ja ne ovat jo linkitetty AEGIS-järjestelmään ja siis Naton ohjuspuolustusjärjestelmään, vaikka Norja ei vielä ole ostanut AEGISta. Venäjä on vastustanut äänekkäästi Norjan AEGIS-hankintaa.

Norjan yleisradio NRK uutisoi 26.4.2016, että Norjan Finnmarkin läänin Vardøn tukikohtaan, joka sijaitsee Norjan itäisimmässä kärjessä 175 kilometrin päässä Murmanskista, oltaisiin siirtämässä Yhdysvaltain Tyynenmeren Kwajalein korallisaarien tukikohdasta ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvä tutka (NRK_26.4.2016). Asiasta uutisoitiin myös Venäjällä (Ria_Novosti_27.4.2016). Norjan puolustusvoimat uutisoi 6.4.2016, että uudistettu Vardøn tutka-asema valmistuu vuoteen 2020 mennessä (Forsvaret_6.4.2016).

Yhdysvalloilla on ollut ajoittain Itämerellä USS Donald Cook -ohjushävittäjä, jossa on AEGIS-järjestelmä ja joka on siis osa Naton ohjuspuolustusjärjestelmää.

Eteläisellä Itämerellä Naton ohjuspuolustusjärjestelmän SM-3-ohjuspuolustuspatteri tulee Itämeren rannalle Puolan Redzikowoon, josta on vain 165 kilometrin matka Kaliningradin rajalle, siis suunnilleen saman verran kuin Norjan Vardøn tukikohdasta Murmanskiin. Puolan ohjuspuolustuspatteritukikohdan rakennustöiden aloitusjuhlaa vietettiin 13.5.2016 (U.S_DoD_13.5.2016), ja rakennustyöt ovat valmiit vuonna 2018.

Naton ohjuspuolustusjärjestelmä on siis tulossa tiiviisti myös Itämeren alueelle ja Pohjolaan, mikä vaikuttaa myös Natoon kuulumattomien Ruotsin ja Suomen puolustukseen ennen kaikkea maiden pohjoisosissa Murmanskin alueeseen liittyen, mutta myös etelämpänä Itämereen liittyen.

Nato ei voinut eikä voi jatkossakaan missään tapauksessa sallia Venäjän esittämän punaiseksi värjätyn harmaan vyöhykkeen syntymistä Itämeren alueelle. Itämeren nyt kahden vuoden aikana heikentynyt turvallisuus on nähtävä johtuvan edellä esitetyistä lännen ja Venäjän erimielisyyksistä, jotka koskevat Itämeren ja sen ympäristön lopullista turvallisuusasemaa Nato-maiden ja Venäjän välissä.

Suomen ja Ruotsin on pidettävä huoli, etteivät rutistu välissä kuoliaaksi. Vaihtoehtoja ei enää ole paljon, itse asiassa vain yksi.

                                                                                           ****

Kuinka Suomen ja Ruotsin, jotka eivät vielä ole sotilaallisesti liittoutuneita Natoon, olisi toimittava tässä tilanteessa?

Venäjä ei koskaan tarkentanut, mitä tosiasiallisesti tarkoittaisi ”Venäjän ohjustorjunnan kattama Euroopan maiden alue (NATO:n maat mukaan lukien), jossa NATO:n ohjustorjunnan järjestämän osien sijoittaminen uhkaa Venäjän strategisia ydinvoimia”. Lopullinen päämäärä Venäjälle oli kuitenkin luoda puskurivyöhyke, johon siis Suomi olisi kuulunut kauttaaltaan ja Ruotsi vähintään puolittain. Tuosta perusajatuksesta Venäjä ei ole edelleenkään luopunut.

Nyt tuon Itämeren puskurivyöhykeajatuksen kariuduttua, Venäjä on varustanut ja varustaa aluetta ohjausjärjestelmillä, niin ballistisilla lyhyen matkan Iskander-ohjusjärjestelmillä kuin myös Bastion-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmillä ja S-400-ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä.

Nämä ohjusjärjestelmät siis tulevat ja pysyvät, vaikka Nato-maiden ja Venäjän välit jossakin vaiheessa parantuisivatkin. Ohjusjärjestelmiä ei Venäjä vedä enää pois. Venäjän kasvava ohjusuhka on otettava sekä Suomessa että Ruotsissa vakavasti, ja erityistä se on Suomessa, jonka pinta-alasta noin puolet on Venäjän tämänhetkisen ohjuspeiton alla. Sen ohjuspeiton alla, jossa Venäjä voi tuhota kohteita 3-6 minuutin ohjuslentoajalla.

Vaikka Venäjä ei päässyt Naton kanssa sopuun Itämeren alueelle perustettavasta punaisesta Venäjän ohjustorjunnan kattamasta alueesta, joka olisi siis ollut Venäjän puskurivyöhyke, Venäjä edelleen ajattelee aluetta puskurialueenaan. Venäjä kenties tyytyisi tilanteeseen, jossa Suomi ja Ruotsi olisivat sotilaallisesti liittoutumattomia ja Venäjällä olisi mittava ohjusvarustus alueella.

Pohjolan turvallisuustilanne on nyt siis perusteiltaan muuttunut sellaiseksi, ettei alueella voi olla sotilaallisesti liittoutumattomia maita, elleivät maat halua kuulua samalla Venäjän puskurivyöhykkeeseen.

Joka tapauksessa alueella ei voi olla enää maita, joilla olisi itsenäinen kyvykkyys pysytellä kriisi- ja sotatilanteessa kriisin ja sodan ulkopuolella. Maat tulisivat vedetyksi varmuudella alueella olevaan kriisiin tai sotaan. Asia on todettu selkeästi myös mm. Ruotsin Nato-selvityksessä.

Venäjällä on mahdollisuus käyttää jo alueelle luomaansa sotavoimaa ja ennen kaikkea ohjusvarustustaan Suomea ja Ruotsia vastaan, eikä Suomen ja Ruotsin kuuluminen Natoon tai Naton ulkopuolelle muuta tuota Venäjän sotavoiman käyttömahdollisuutta sinänsä.

Liittoutumattomuudesta on tullut siis Suomelle ja Ruotsille itse asiassa turvallisuutta heikentävä rasite, eikä Nato ole voinut luoda alueelle yhtenäistä ja kattavaa alueellista puolustussuunnitelmaa, jolla olisi paras mahdollisuus eliminoida erityisesti Venäjän luoma ohjusuhka. Venäjä pyrkii puolestaan pitämään tilannetta edes nykyisellään uhkailemalla Suomea ja Ruotsia Nato-jäsenyyden vaaroilla.

Suomessa ja Ruotsissa ongelmia tuottaa maille niin rakas sotilaallisen liittoutumattomuuden käsite, joka oli vielä jollain keinoin toimiva kylmän sodan aikaan, jolloin Ruotsi oli puolueeton sotilasliittoutumien välillä myös liittoutumien hyväksymänä. Neuvostoliitto toki tiesi Ruotsin todellisen aseman. Suomi sen sijaan kuului Neuvostoliiton etupiiriin.

Enää vastaavaa hyväksyntää puolueettomuudesta tai liittoutumattomuudesta Natolta tai Venäjältä liittoutumien välissä oleville maille on vaikea – melkeinpä mahdotonta – saada. Tämä ei siis koske vaikkapa Itävaltaa tai Sveitsiä, jotka ovat Nato-maiden saartamia. Myös maat itse – siis Suomi ja Ruotsi – ovat omilla toimillaan jyrsineet pala palalta sotilaallista liittoumattomuuttaan niin, ettei se politiikka ole enää oikein uskottavaa. Maiden turvallisuuspolitiikka on vaikuttanut viime aikoina hyvin haparoivalta ja ennen kaikkea vailla suuntaa muuttuneessa turvallisuusympäristössä.

Kun jokin järjestelmä ei toimi enää, niin se ei vain toimi enää. Vanhaa ei pidä koskaan haikailla.

Suomella ja Ruotsilla on siis enää yksi todellinen vaihtoehto valittavana.

Suomi laatii parhaillaan puolustuspoliittista selontekoa. Saapas nähdä, kuinka Suomi siinä aikoo eliminoida Venäjän muodostaman ohjusuhan.