Nuorsuomalaisuus ja Nato-kannattajat, vanhasuomalaisuus ja Nato-vastustajat

Suomessa on herännyt pienoinen väittely siitä, ovatko Nato-jäsenyyden kannatus ja vastustus ihmisen ikään ja iän tuomaan elämänkokemukseen liittyvä kysymys. Kannattavatko nuoremmat ja koko aikuisiän EU-Suomessa asuneet ihmiset enemmän Suomen Nato-jäsenyyttä kuin vanhemmat ihmiset, jotka ovat asuneet aktiivisimmat työuravuodet YYA-ajan Suomessa.

Keskustelu alkoi 18.9.2016 Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen toimittaja Saska Saarikosken kirjoituksesta otsikolla ”Venäjä-raportista noussut keskustelu on kuin Tampereen Lenin-museon näyttelystä”, joka löytyy täältä.

Saarikoski kirjoittaa: ”Suomen sanotaan jakautuneen lännettäjiin ja suomettajiin, ellei suorastaan Nato-kiimaisiin ja Putin-trolleihin. Entä jos kysymys on vain keskenään törmäävistä sukupolvikokemuksista?”

Tutkija Jussi Westinen, joka toimii keskustaväritteisessä e2-ajatuspajassa tutkijana, kommentoi Saarikosken kirjoitusta Helsingin Sanomain mielipidepalstan kirjoituksessa otsikolla "Nuorilla ei ole näkemystä Venäjä-suhteista" (HS_22.9.2016) seuraavasti: ”Tuoreet tutkimukset osoittavatkin, että ikä on osittain sidoksissa näkemyksiin Venäjä-suhteista. Ennen 1960-lukua syntyneet ovat useimmin samaa mieltä väittämästä ’on Suomen oman edun mukaista hoitaa suhteita Venäjään nykyistä enemmän suoraan kahdenvälisesti’”.

Rajakohdaksi Venäjä-asennoitumisessa ja samalla Nato-jäsenyystarkastelussa on siis asetettu vuosi 1960. Olen itse syntynyt tuon ajankohdan jälkipuolella ja kannatan avoimesti Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ikä ja eletyn elämän tuomat kokemukset eivät ole vain osittain sidoksissa näkemyksiin Venäjästä ja ennen kaikkea Suomen Nato-jäsenyydestä, vaan nuo asiat ovat on melkein täysin sidoksissa ikään ja eletyn elämän kokemuksiin.

Oleellisin asia ei tuossa ikäkysymyksessä ole se, miten eri sukupolviin kuuluvat korostavat tai vähättelevät Venäjää uhkana, vaan se, miten he reagoivat Venäjän luomiin uhkiin. Kysymys samalla on, miten eri sukupolvet kokevat Suomen Nato-jäsenyyden torjumaan Venäjän muodostamaa uhkaa Suomelle.

Historia osoittaa, että ihmisten iällä on ollut suurikin merkitys siihen, miten on suhtauduttu Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaan politiikkaan ja etenkin Venäjän harjoittamaan etujamme uhkaavaan politiikkaan. Suomalaisilla on ollut historiassa ajanjaksoja, jolloin iän ja iän tuoman elämänkokemuksen värittämät näkemykset ovat kirjoittaneet syvästi historiaamme ja vastanneet myös kysymykseen, miten Venäjän muodostamaan uhkaan tulisi reagoida.

Kuvaavin esimerkki, joka voidaan rinnastaa myös tähän päivään, löytyy reilun sadan vuoden takaa. Tuo esimerkki löytyy sortokausista ja toisen sortokauden aikaisesta jääkäriliikkeestä.

                                                                                      ****

Hetimmiten ensimmäisen sortokauden (1899-1905) alussa, jolloin Venäjän keisarikunta aloitti venäläistämistoimet Suomessa, oli kaksi erilaista päänäkemyssuuntausta reagoinnissa Venäjän harjoittamaan sortoon: vanhasuomalaiset (myöntyväisyyssuuntaus) ja nuorsuomalaiset (perustuslailliset). Keinoina puhuttiin myös passiivisesta vastarinnasta ja aktiivisesta vastarinnasta.

Kun tässä kirjoituksessa kirjoitetaan nuorsuomalaisuudesta tai perustuslaillisuudesta, kysymys on vain Suomen Venäjä-suhteiden hoitotavasta, ei muusta nuorsuomalaisesta politiikasta.

Kuten noiden ryhmittymien nimistä – vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset – on pääteltävissä, nuorsuomalaisiin kuului pääsääntöisesti nuorempia ihmisiä kuin vanhasuomalaisiin, mutta toki poikkeuksiakin oli.  

Ryhmittymien reagoinnissa Venäjän sortotoimiin oli selkeä ero. Myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat (vanhasuomalaiset) uskoivat, että antamalla periksi venäläisten vaatimuksille voitaisiin säilyttää suomalainen kansallisuus. Heidän näkemyksensä mukaan piti huolellisesti välttää kaikkea sellaista, mikä voisi antaa venäläisille tekosyyn Suomen itsenäisyyden täydelliseen tuhoamiseen. Vanhasuomalaiset olivat valmiita hyvin pitkälle alistumaan venäläisen sortovallan vaatimuksiin. Myöntyväisyyssuuntauksen tunnetuimpia iskulauseita olivat: ”Parempi antaa vähän perään, säilyttääksemme loput.” ja ”Taipuu, muttei taitu.”

Nuorsuomalaisuuden kannattajat (perustuslailliset) puolestaan torjuivat venäläistämistä aktiivisemmin, ja he puolustivat tiukasti Suomen perustuslakia suhteessa venäläissortoon. Perustuslailliset tekivät vetoomuksia, järjestivät mielenosoituksia ja olivat myös merkittävä alkuun paneva voima suurlakossa loka-marraskuussa vuonna 1905, johon ensimmäinen sortokausi päättyi. Nuorsuomalaista suuntausta tuki myös laaja taitelijakaarti, joista useimmat myöhemmin nimettiin Suomen kansallistaiteilijoiksi.

Nuorsuomalaiset näkivät, että suomalaisvirkamiesten on syytä erota palvelemasta Venäjää, kun taas vanhasuomalaiset näkivät, että venäläisiä valittaisiin hallinnollisiin virkoihin eronneiden suomalaisvirkamiesten tilalle, eikä virkamiesten tule siksi erota viroistaan venäläissortotoimista huolimatta.

Suomessa oli lisäksi myös aktiivisen vastarinnan suuntaus, jonka päämäärä oli jo 1900-luvun alkuvuosina Suomen itsenäisyys, ja taistelukeinoina heillä oli tarvittaessa avoimen väkivallan käyttö. Aktiivisen vastarinnan kannattajien mielestä vastarinnan venäläisiä kohtaan tulee olla näkyvää ja sen tulee herättää venäläisissä pelkoa. Nuorsuomalaisten pääsääntöinen vaikuttaminen oli passiivinen vastarinta eikä aktiivinen vastarinta.

                                                                                      ****

Vanhasuomalaisuus ja nuorsuomalaisuus ovat ajatusmaailmoina edelleen voimissaan suhtautumisessa Venäjään ja Suomen Nato-jäsenyyteen. Toki aika ja tavat ovat muuttuneet, mutta perusperiaatteiltaan samasta Venäjän vaikuttamispolitiikasta Venäjän omien päämäärien saavuttamiseksi Suomessa on edelleen kysymys.

Nato-jäsenyyden kannattajat – ”nuorsuomalaiset” – pitkälti näkevät, että Suomen tulee säilyttää itsenäinen päätöksenteko eikä Venäjälle pidä antaa välineitä, jolla se voisi kaventaa Suomen itsenäisyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa. Itsenäinen päätöksenteko on puolustettava itseisarvo itsessään. Sen sijaan yhteistyötä, joka ei kavenna Suomen itsenäisyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, tulee harjoittaa vastaavasti kuin mitä muut länsimaat harjoittavat yleisesti Venäjän kanssa.

Nato-jäsenyyden vastustajat – ”vanhasuomalaiset” – taas näkevät, että Venäjälle on parempi antaa vähän – tai tarvittaessa jopa enemmän – perää myös itsenäisestä päätöksenteosta ja itsenäisyydestä, kunhan säilytämme edes loput. Suomi voi olla esimerkiksi riippuvainen venäläisenergiasta, Venäjä voi sijoittaa vapaasti Suomea uhkaavia ohjuksiaan Suomen rajoille ilman, että niiden muodostama uhka Suomelle tunnustettaisiin.  

Nato-jäsenyyden vastustajat näkevät, että Suomen tulee toimia niin, että maalla olisi erityisasema suhteessa Venäjään. Nato-jäsenyyden vastustajat myös näkevät, että Suomella olisi myös ollut koko ajan erityisasema suhteessa Venäjään. Nato-jäsenyyden vastustajien mukaan Suomi voi hoitaa myös kahden kesken asioita Venäjän kanssa, vaikka esimerkiksi EU:ssa sovittu linjaus on ollut, etteivät jäsenmaiden poliitikot hoitaisi kahden kesken yhteyksiä Venäjän poliitikoihin. Suomen Venäjä-suhteiden hoidossa ollaan siis valmiita tarvittaessa tilanteen vaatiessa laistamaan niistä velvoitteista, joita Suomi on sopinut muualla.

                                                                                      ****

Kuinka sitten ihmisten ikä näkyy ihmisten suhtautumisessa historiassa ja nykypäivässä Venäjään, ja nyt nykypäivässä myös Suomen Nato-jäsenyyteen?

Ensimmäisen sortokauden aikaan vuosina 1899-1905 venäläissortoon kriittisemmin suhtautuvista poliitikoista ja maankuuluista historiahenkilöistä pääosa oli 1860-luvulla syntyneitä nuorsuomalaiseen tapaan ajattelevia, ja siis noin 30-40-vuotiaita nuoria:

• Kaarlo Juho Ståhlberg (s. 1865), poliitikko ja myöhemmin Suomen ensimmäinen presidentti

• Eetu Isto (s. 1865), taidemaalari ja kuuluisan Hyökkäys-maalauksen tekijä

• Jean Sibelius (s. 1865), säveltäjä (Finlandia-hymni 1899)

• Akseli Gallen-Kallela (s. 1865), taidemaalari

• Pehr Evind Svinhufvud (s. 1861), poliitikko ja myöhemmin Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti

• Juhani Aho (s. 1861), kirjailija

• Eero Erkko (s. 1860), poliitikko ja sanomalehtimies

• Minna Canth (s. 1844), kirjailija

• Leo Mechelin (s. 1839), poliitikko ja oikeustieteilijä

Aktiivisen vastarinnan keskeisimmät henkilöt olivat myös nuoria, ja osa nuorsuomalaisia nuorempia 1870-luvulla syntyneitä:

• Arvid Mörne (s. 1876), kirjailija

• Johannes Gummerus (s. 1870), asianajaja ja lehtimies

• Arvid Neovius (s. 1861), perustuslaillisen kielletyn Vapaita Lehtisiä -lehden päätoimittaja

• Konni Zilliacus (s. 1855), kirjailija

Myöhemmin toiseen sortokauteen (1908–1917) liittyen jääkäriliikkeessä mukana olleet olivat nuoria ja nuorempia, kuin nuorsuomalaisiin kuuluneet. Jääkärit olivat syntyneet pääsääntöisesti 1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä ja olivat toisen sortokauden ajankohtana 20-30-vuoden ikäisiä, esimerkkeinä Paavo Talvela (s. 1897), Armas-Eino Martola (s. 1896), Alonzo Sundman (s. 1895), Väinö Valve (s. 1895), Kaarlo Heiskanen (s. 1894), Erik Heinrichs (s. 1890), Aarne Sihvo (s. 1889) ja Taavetti Laatikainen (s. 1886).

                                                                                      ****

Myöntyväisyyssuuntauksen kärkinimiä olivat puolestaan henkilöt, jotka pääsääntöisesti olivat syntyneet jo 1800-luvun alkupuolella ja olivat ensimmäisen sortokauden aikaan siis jo seitsenkymppisiä Danielson-Kalmaria lukuun ottamatta, ja hänkin oli ensimmäisen sortokauden aikaan jo viidenkymmenen tienoilla:

• Agathon Meurman (s. 1826), poliitikko, sanomalehti- ja tietokirjailija

• Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (s. 1830), poliitikko, opettaja ja sanomalehtimies

• J. R. Danielson-Kalmari (s. 1853), poliitikko, historiantutkija ja professori

Yrjö-Koskisen oli vanhasuomalaisten merkittävin johtaja, ja hänen asettuessa entisestä enemmän myöntyväisyyden kannalle, osa suuntauksen kannattajista erosi:

• Eemil Nestor Setälä (s. 1864), poliitikko ja kielen- ja kansanrunoudentutkija

• Karl Emil Ferdinand Ignatius (s. 1837), poliitikko ja historiantutkija

• Otto Donner (s. 1835), poliitikko ja kielitieteilijä (Jörn Donnerin isoisä)

Poliitikot, jotka halusivat saada vuosisadan vaihteessa vanhasuomalaisissa vastapainoa Yrjö-Koskisen syville Venäjä-myönteisille näkemyksille, olivat suurimmalta osalta 35-40-vuotiaita:

• Santeri Ivalo (s. 1866), lehtimies ja historiantutkija

• Artturi Heikki Virkkunen (s. 1864), historiantutkija

• Eemil Nestor Setälä (s. 1864), poliitikko ja kielen- ja kansanrunoudentutkija

• Kustavi (Gustaf) Grotenfelt (s. 1861), poliitikko, historiantutkija, professori ja kirjailija

• Gustaf Onni Immanuel Hallsten (s. 1858), poliitikko, lehtori ja vakuutusylitarkastaja

• Ernst Gustaf Palmén (s. 1849), poliitikko, historiantutkija ja professori

• Thiodolf Rein (s. 1838), poliitikko ja filosofi

                                                                                      ****

Millaiset nimilistat voidaan nyt koota ihmisistä, jotka edustaisivat nuorsuomalaisia periaatteita ja vanhasuomalaisia periaatteita suhtautumisessa Venäjään ja samalla Suomen Nato-jäsenyyteen?

Suomessa poliitikolta vaaditaan vielä tänäkin päivänä 25 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suurta poliittista rohkeutta, mikäli hän uskaltaa tunnustaa olevan Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja, kun Suomen virallinen ulkopolitiikka ei jäsenyyttä suosi. Kylmän sodan aika painaa meitä edelleen tässä asiassa.

Tänä päivänä poliitikolle on helpompaa tunnustaa olevan homoseksuaali kuin Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Nato-kaapista on vaikea tulla ulos. On yleisesti tiedossa ne politiikan johtohenkilöt, jotka kannattavat Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta eivät tunnusta sitä reilusti julkisuudessa.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Suomen Nato-jäsenyyttä kannatti julkisesti yhteensä vain 115 ehdokasta 2 146 ehdokkaasta, ja heidän nimensä löytyvät täältä.

Ohessa on listattuna joitain henkilöitä ja poliitikkoja, jotka ovat avoimesti uskaltaneet osoittaa myönteistä suhtautumista Suomen Nato-jäsenyyteen ja ovat pääosin 30-40-vuotiaita nuoria tai vuoden 1960 jälkeen syntyneitä:

• Wille Rydman (s. 1986), kokoomuslainen poliitikko ja kansanedustaja

• Patrik Gayer (s. 1986), Ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikko ja entinen puolustusministerin erityisavustaja

• Antti Häkkänen (s. 1985), kokoomuslainen poliitikko, kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja

• Sofia Vikman (s. 1983), kokoomuslainen poliitikko, kansanedustaja ja entinen puolustusvaliokunnan jäsen

• Elina Lepomäki (s. 1981), kokoomuslainen poliitikko ja kansanedustaja

• Carl Haglund (s. 1979), Ruotsalaisen kansanpuolueen entinen poliitikko ja puolustusministeri, nykyinen toimitusjohtaja

• Laura Räty (s. 1977), entinen kokoomuslainen poliitikko, kansanedustaja ja ministeri

• Sinikukka Saari (s. 1976), tutkija, Ulkopoliittinen instituutti (UPI) ja erikoistutkija ulkoasianministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä (vuoteen 2019 saakka)

• Timo Heinonen (s. 1975), kokoomuslainen poliitikko, kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan jäsen

• Mika Aaltola (s. 1969), tutkija, Ulkopoliittinen instituutti (UPI)

• Alexander Stubb (s. 1968), kokoomuslainen poliitikko, entinen ulkoministeri ja puolueen puheenjohtaja

• Stefan Wallin (s. 1967), Ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikko, kansanedustaja ja entinen puolustusministeri ja puolueen puheenjohtaja

• Mikael Jungner (s. 1965), entinen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja Ylen toimitusjohtaja, nykyinen toimitusjohtaja

• Teija Tiilikainen (s. 1964), tutkija ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja, entinen valtiosihteeri

• Hanna Smith (syntymävuosi ei tiedossa), tutkija, Aleksanteri-Instituutti

Monet vanhemmat poliitikot (ennen vuotta 1960 syntyneet) ovat kannattaneet Suomen Nato-jäsenyyttä kauan nuoremmasta iästä lähtien jo ennen nykyistä vuoden 2014 jälkeen alkanutta Venäjän aggressiivista sotilaallista käyttäytymistä (Yrjö Rautio on ns. käännynnäinen):

• Alpo Rusi (s. 1949), diplomaatti ja ulkoasiainneuvos

• Yrjö Rautio (s. 1949), toimittaja ja kolumnisti, Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten entinen päätoimittaja

• Ilkka Kanerva (s. 1948), kokoomuslainen poliitikko ja entinen ulkoministeri, nykyinen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja

• Lasse Lehtinen (s. 1947), sosiaalidemokraattinen poliitikko, toimittaja ja kirjailija

• Liisa Jaakonsaari (s. 1945), sosiaalidemokraattinen poliitikko ja europarlamentaarikko

• Pertti Salolainen (s. 1940), kokoomuslainen poliitikko ja ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja, entinen ulkomaankauppaministeri ja puolueen puheenjohtaja

• Martti Ahtisaari (s. 1937), Suomen presidentti 1994-2000

• Jaakko Iloniemi (s. 1932), ministeri ja diplomaatti

                                                                                      ****

Suomen äänekkäimmät Nato-jäsenyysvastustajat ja ”myöntyväisyyssuuntauksen” edustajat ovat syntyneet ennen 1960-lukua, pääosa sodanjälkeisellä vuosikymmenellä ennen vuotta 1950. Nämä ovat henkilöitä, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja aktiivisimman ajan työelämässä aikana, jolloin Suomi oli Neuvostoliiton etupiiriä YYA-sopimuksen kautta ja Venäjällä oli voimakas ote Suomen politiikkaan. He peilaavat vielä nykyaikaa kylmän sodan aikaisella myöntyväisyydellä, jolloin Suomessa oltiin valmiita tinkimään tarvittaessa suuressakin määrin itsenäisestä päätöksenteosta ja itsenäisyydestä Neuvostoliitolle.

Myöntyväisyyssuuntauksen pääasiallinen linjaus on, että yhteistyötä Venäjän kanssa voidaan tehdä myös vain Venäjän ehdoilla, ja yhteistyö on arvokasta sinänsä. Jos jossakin asiassa toimimme Venäjän etujen mukaisesti, Venäjä huomioi sen jossakin toisessa asiassa meille myönteisesti.

Myöntyväisyys Venäjää kohtaan lisää maiden välistä kaupanvaihtoa, ja itsenäistä päätöksentekoa voidaan myydä Venäjälle kaupanvaihdolla. Tarvittaessa myöntyväisyyssuuntauksen edustajat ovat siis valmiita luovuttamaan itsenäistä päätöksentekoa Venäjälle. Yhteistyön luonteen ja laajuuden viime kädessä määrittää Venäjä.

Venäjää ei koeta missään tilanteessa eikä millään Venäjän toteuttamilla toimilla esimerkiksi Itämeren ympäristössä uhkaksi Suomea kohtaan, eikä saa julkkiksisesti todeta Venäjän uhkaavan sotilaallisesti Suomea.

Yksi tuore esimerkki tästä politiikasta on Fortumin ottaminen mukaan Fennovoiman ydinvoimalahankkeeseen siitä huolimatta, ettei Fortum voinutkaan ostaa sähkövoimaloita Venäjän Karjalasta, mikä oli Fortumin ja myös Suomen toive. Toinen esimerkki on syyskuun 2016 loppuun voimassa oleva itärajan rajasopimus, jossa Suomen itärajan ylitykset sallittiin myös Valko-Venäjän kansalaisille, muttei Schengen-alueen kansalaisille suomalaisia lukuun ottamatta.

Suomen Nato-jäsenyyden kärkkäimmät vastustajat ovat pääsääntöisesti jo 60-70-vuotiaita ja ennen vuotta 1960 syntyneitä Antti Rinnettä ja Markku Kangaspuroa lukuun ottamatta:

• Matti Klinge (s. 1936), historiantutkija ja professori

• Tarja Halonen (s. 1943), Suomen presidentti 2000-2012

• Erkki Tuomioja (s. 1946), sosiaalidemokraattinen poliitikko, kansanedustaja ja entinen ulkoministeri

• Paavo Väyrynen (s. 1946), keskustalainen poliitikko, europarlamentaarikko ja entinen ulkoministeri

• Sauli Niinistö (s. 1948), Suomen tasavallan presidentti

• Seppo Kääriäinen (s. 1948), keskustalainen poliitikko ja kansanedustaja, entinen puolustusministeri ja puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja

• Risto Volanen (s. 1944), keskustalainen poliitikko ja entinen poliittinen valtiosihteeri valtioneuvoston kansliassa (Matti Vanhasen hallitus)

• Sirkka-Liisa Anttila (s. 1943), keskustalainen poliitikko ja kansanedustaja, entinen maa- ja metsätalousministeri ja europarlamentaarikko

• Pekka Visuri (s. 1942), eversti (evp.), professori ja politiikan tutkija

• Pekka Sutela (s. 1951), tutkija ja professori, Suomen Pankin entinen siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen päällikkö

• Markku Kivinen (s. 1951), tutkija ja johtaja, Aleksanteri-Instituutti

• Matti Vanhanen (s. 1955), keskustalainen poliitikko, kansanedusta ja entinen pääministeri, Keskustan presidenttiehdokas vuoden 2018 vaaleissa

• Eero Heinäluoma (s. 1955), sosiaalidemokraattinen poliitikko, kansanedustaja, entinen puolueen puheenjohtaja ja entinen eduskunnan puhemies

• Antti Rinne (s. 1962), sosiaalidemokraattinen poliitikko, kansanedustaja ja puolueen puheenjohtaja

• Markku Kangaspuro (syntymävuosi ei tiedossa), tutkija ja varajohtaja, Aleksanteri-Instituutti

                                                                                      ****

Ensimmäisen sortokauden aikana myöntyväisyyssuuntauksen johtohenkilöiden piirissä syntyneet Venäjää koskevat sanonnat ovat käyttökelpoisia vielä tänäkin päivänä Suomen Nato-jäsenyyttä vastustaville:

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen 10.12.1900 (Avoin kirje ystävilleni, Uusi-Suometar 11.12.1900): "Nyt on [Suomen] asema muuttunut. Nyt ei auta muu kuin katsoa todellisuutta suoraan silmiin, ja missä määrin on välttämätöntä, taipua [Venäjälle]."

Johan Danielson-Kalmari pamflettikirjassaan ”Mihin suuntaan” vuonna 1901: ”On vältettävä kaikkea sellaista, mikä auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi [Venäjän] hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet.” ja ”Tapahtuvan onnettomuuden rajoittaminen vähimpään mahdolliseen ja samalla sanoaksemme sillan säilyttäminen, jota myöten hallitsija ja kansa jälleen voivat löytää toisensa ja harras yhteistoiminta laillisuuden pohjalla uudestaan saattaa alkaa, siinä on valtiollisen konfliktin aikana kotimaisen hallituksen täydellisin, tosin vaikea, mutta kaunis ja menestyessään siunausta tuottava tehtävä.”

                                                                                      ****

Kun kertaa historiankirjoista sortokausien aikaista suomalaisten suhtautumista Venäjään, tulee väistämättä mieleen nykyaika ja nykysuomalaisten kahden erilaisen peruslinjan mukainen suhtautuminen Venäjään ja Natoon. Millaista Venäjä-politiikkaa pitäisi tehdä ja voiko Suomi liittyä Natoon? Historia peilaa edelleen samoin kuin 120 vuotta sitten.

Sortokausien historian ja historian kannanotot voitaisiin kirjoittaa nykyaikaan melkein yks yhteen vain nimet ja ajankohdat päivittämällä. Ne kannanotot, jotka molempien suuntausten edustajat lausuivat lähes 120 vuotta sitten, kävisivät nykyaikaan ja nykytilanteeseen. Yrjö Sakari Yrjö-Koskista vastaa nykyisin vaikkapa Erkki Tuomioja tai Paavo Väyrynen.

Mikä olisikaan Suomen tilanne nyt Venäjän kanssa, jos aikanaan 120 vuotta sitten nuorten suomalaisten nuorsuomalaisuus ei olisi vaikuttanut Suomen Venäjä-politiikkaan ensimmäisenä sortokautena niin suuresti kuin vaikutti? Mikä olisi Suomen tilanne nyt, jos aikanaan 100 vuotta sitten nuorten suomalaisten jääkäriliike ei olisi toisella sortokaudella vaikuttanut Suomen Venäjä-politiikkaan niin suuresti kuin vaikutti?

Olisiko Suomi 100 vuotta sitten ilman nuorsuomalaista ajattelutapaa itsenäistynyt – ja olisiko uskaltanut itsenäistyä? Olisiko Suomi jäänyt osaksi Venäjää ja uutta Neuvostoliittoa neuvostotasavaltana? Olisiko Suomi uskaltanut katkaista lyhyen napanuoransa Venäjään? Hyvä, että Suomessa oli kahden vuosikymmenen ajan rohkeita nuoria suomalaisia, jotka uskalsivat asettaa päämääränsä korkealle vanhempien suomalaisten erilaisista mielipiteistä huolimatta.

Myös nyt Suomen tulisi jättää Nato-jäsenyysasia nuorten ihmisten käsiin, joilla on realistisempi käsitys tulevasta, sen haasteista ja sen edellyttämistä toimista.

Kysymys ensimmäisen sortokauden aikaisessa ”nuorsuomalaisessa” ajattelutavassa Venäjä-suhteissa ei suinkaan ole siitä, ettei ymmärrettäisi sitä, miten pitää reagoida Venäjään: annetaanko kaikessa periksi toisessa ääripäässä vai pideteenkö kaikissa asioissa jääräpäisesti oma kanta toisessa ääripäässä. Pitää toki ymmärtää vastapuolen intressit ja omat todelliset mahdollisuudet olematta tyhmä ja yltiöpäinen, mutta omaa päätöksentekovaltaa ja itsenäisyyttä ei pitäisi sentään myydä, mistä Suomella on myös ikävää kokemusta. Minkään ajattelun ei pidä koskaan olla ääripäissä vaan perustua realiteetteihin ilman tunteita.

Suomen Nato-jäsenyyden tavoittelu on siis vastuullista Venäjä-politiikkaa.