Suomen turvallisuus on täysin kiinni Baltian maiden turvallisuudesta

Tämän vuosikymmen alkupuolella Itämeren alueen yhtenä turvallisuuspoliittisena teemana oli Suomen ja Ruotsin rooli Baltian maiden turvallisuuden tuottajina. Nato ja Yhdysvallat yrittivät saada aktiivisesti Suomea ja Ruotsia mukaan Naton hävittäjäilmavalvontaan Baltiassa. Koska Baltian mailla ei ollut omaa hävittäjäkalustoa, muut Nato-maat olivat sijoittaneet neljä hävittäjää Liettuassa sijaitsevalle sotilaskentälle, ja tuohon toimintaan haluttiin saada myös sotilaallisesti liittoutumattomat Suomi ja Ruotsi mukaan.

Suomelle osallistuminen Baltian maiden ilmavalvontaan olisi tarkoittanut sitä, että Suomi lähettäisi rotaatiovuorollaan Liettuaan neljä Hornet-hävittäjää ja 50-100 sotilasta neljän kuukauden pituiseen valvontavuoroon. Nato näki asian jo tuolloin alueellisena puolustuskysymyksenä.

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö suhtautui Baltian ilmapuolustuksen osallistumiseen nihkeästi. Baltian maiden "puolustusvelvoitteen" ottaminen Suomelle olisi Niinistön vuonna 2012 antaman kannanoton mukaan ollut periaatteellisesti merkittävä linjaus. ”En näe, että sitä voitaisiin tehdä ihan vain käytännön yhteistyökysymyksenä. Meidän tarvitsisi pohtia sitä, miten se tukee Suomen omaa turvallisuutta ja saatava siihen riittävä yhteisymmärrys Suomessa.”, Niinistö linjasi vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan aikana Suomen Kuvalehdessä.

Suomi on suhtautunut kautta aikojen sangen nihkeästi Baltian maiden puolustamiseen Itämeren alueelle mahdollisesti eskaloituneessa kriisi- tai sotatilanteessa. Jo 1990-luvulla ennen Baltian maiden Nato-jäsenyyksiä Euroopassa keskusteltiin eri vaihtoehdoista taata Baltian maiden turvallisuutta, ja Pohjoismaille oltiin asettamassa roolia. Suomi ei innostunut tuolloinkaan Suomelle Baltian maita kohtaan asetetuista velvoitteista. Suomessa nähtiin, että Baltian maiden puolustaminen olisi ollut Suomelle ja Ruotsille liian iso taakka. 1990-luvun suomalaiskeskustelu Baltian turvallisuudesta virisi vääristä lähtökohdista, ja keskustelun tulokset siintävät monen poliitikon takaraivossa virheellisinä käsityksinä vielä tänäkin päivänä.

Kysymys Suomelle Baltian maista on Suomi-Venäjä-suhteista. Vielä viime aikoinakin Suomen asenne Baltian maihin on ollut lähes päinvastainen kuin Ruotsin, vaikka myös Ruotsi vielä vuosikymmenen alkuvuosina suhtautui negatiivisesti osallistumistaan Baltian ilmapuolustukseen. Ruotsi on kyennyt päivittämään melko nopeasti politiikkansa nykypäivän vaatimuksiin, sen sijaan Suomi ei.

Suomen epäileväisyydellä Baltian maita kohtaan on pitkäaikaiset juuret, jotka ulottuvat kauas kylmän sodan aikaan saakka. Nyt Suomen on syytä viimein muuttaa kantojaan Baltian turvallisuudesta juuri oman turvallisuutensa lähtökohdista.

                                                                                           ****

Otetaanpa kuvitteellinen – mutta vahvasti mahdollinen – esimerkki eskaloituneesta kriisitilanteesta Itämeren alueella, jossa sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen mutta myös Ruotsin nykyinen asema ja harjoittama politiikka osoittautuisivat lopulta melko hankaliksi.

Venäjä hyökkäsi Baltian maihin ja otti ne sotilaallisesti haltuunsa, muttei kuitenkaan muilla tavoin kuin vain ottamalla Baltian ilmatilan haltuunsa. Venäjä teki intervention myös Gotlantiin sekä Ahvenanmaalle ja onnistui sijoittamaan saarille Iskander- ja S-400-ohjuspattereitaan. Noilla sotilastoimilla Venäjä hallitsi riittävässä määrin Itämeren ilmatilaa ja meren pinta-alusliikennettä. Noilla toimilla – Itämeren itärannikon sekä Itämeren kahden saaren ilmatilan haltuunotolla – Venäjä onnistui blokkaamaan sinänsä melko vähäisillä ja lyhytkestoilla sotatoimillaan Itämeren poikki niin, etteivät liikenneyhteydet Suomesta eivätkä myöskään Ruotsista Itämeren kautta Itämeren eteläisiin Nato-maihin ja Tanskan salmien läpi Pohjanmerelle muualle läntiseen maailmaan enää toimineet.

Venäjä teki tarkoin täsmäiskuin toteutetun Iskander-M-ohjusintervention Suomeen sekä myös Ruotsiin, joilla se tuhosi sellaista sotilasinfrastruktuuria, jota Nato olisi voinut käyttää ottaakseen Baltian maiden ilmatilan takaisin haltuunsa. Suomi kykeni tuhomaan jossain määrin JASSM-ohjuksilla venäläisiä ohjuslaukaisualustoja, mutta Suomella hallussaan ollut 70 ohjuksen varasto käytettiin loppuun parissa viikossa.

Venäjän hallitseman Itämeren kautta asetäydennystä ei ollut saatavilla eikä myöskään alempaa Ruotsin kautta meriteitse, koska Venäjä hallitsi Gotlantia ja Ahvenanmaata. Venäjä on tuhonnut Iskander-M-ohjuksin myös Suomen ja Ruotsin keskeisten satamien satamalaitteita.

Suomeen yritetään toimittaa asetäydennyksiä ilmateitse Norjan ja Ruotsin Lappien kautta, mutta Murmanskin alueen S-400-ilmatorjuntajärjestelmä estää tehokkaasti Naton lentotoiminnan. Venäjä hallitsi ilmatilaa myös Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoiskalotilla.

Tämän jälkeen täydennyksiä yritetään saada Suomeen maitse, mutta Venäjä on onnistunut tuhoamaan pääsääntöisesti Iskander-M-ohjuksin maakuljetusreittien tärkeimmät sillat sekä rautatiekuljetusten tärkeimmät solmupisteet. Korjaustyöt vievät viikkoja, ja Venäjä hallitsee puolta Suomen pinta-alasta ohjusjärjestelmillään, joita Suomi ei voi torjua puuttuvan ohjustorjunta-aseistuksen vuoksi.

Saareksi jäänyt Suomi ilman toimivia huoltoyhteyksiä olisi Venäjän armeijalle helppo saalis. Ohjusmoukaroinnin jälkeen miehityskään ei vaatisi kummoisia voimavaroja, mikäli Suomen asevarastot, joita ei kyettäisi täydentämään, olisi kulutettu loppuun.

Tuon esimerkin pohjalta voidaan esittää johtopäätöksinä seuraavaa:

Suomen yksi ensisijaisista turvallisuuspoliittista päämääristä on oltava pitää Itämeren kuljetusreitit auki, ja siihen Suomen on varauduttava myös niin, että sotatoimia on voitava tehdä myös Suomen alueen ulkopuolella. Ainoa mahdollinen alueellinen toimintaorganisaatio sotatoimien järjestämiseksi on Nato.

Suomessa pitäisi siis ehdottomasti käsittää, että Baltian maiden turvallisuus on Suomen turvallisuuden pohjimmainen elinehto. Kysymys on Itämeren rantojen hallitsemisesta. Suomen turvallisuus on Baltian maiden turvallisuuden varassa. Baltian maat eivät saa joutua Suomen vihollisen valtaan.

Ruotsissa Baltian maiden tärkeys Ruotsin turvallisuudelle on hyvin tiedossa, muttei täällä Suomessa. Suomea rasittaa vanha historiankäsitys. Jos Baltian maat joutuisivat Venäjän hallintaan, se olisi kohtalokasta Suomen turvallisuudelle, koska silloin Venäjällä olisi käytännössä koko Itämeri hallinnassaan. Vapaa Itämeri on niin Baltian maille kuin Suomelle elinehto, sen sijaan Ruotsi rajoittuu myös Pohjanmereen. Suomen geostrateginen asema on paljon huonompi kuin Ruotsin.

Suomen on siis ehdottomasti oltava mukana turvaamassa Baltian maiden turvallisuutta, koska se on Suomen turvallisuuden elinehto. Jos Venäjä ottaisi koko Itämeren hallintaansa niin, etteivät yhteydet Itämeren kautta Suomesta läntiseen maailmaan toimisi, se tietäisi meille onnettomia aikoja.

Suomen olisi varauduttava asetäydennyksiin myös muuta kautta kuin Itämeren kautta, mikäli Venäjä kykenisi sotatoimillaan kuitenkin blokkaamaan Itämeren poikki vaikkapa Ahvenanmaan ja/tai Gotlannin kohdalta.

Venäjällä on vuosisatainen kokemus, kuinka sen vihollistaho näännytetään huollon puutteeseen ja kylmyyteen: Napoleon Moskovaan vuonna 1812 ja Hitler Stalingradiin vuosina 1942-43. Näännyttämisessä Venäjällä riittää kyllä aikaa ja kärsivällisyyttä. Niin tyhmää ammattisotilasta ei Venäjältä löydy, joka yrittäisi valloittaa Suomen maa-alueen maavoimilla, mutta toki Suomen on varauduttava tällaiseenkin vaihtoehtoon. Suomi todennäköisesti yritettäisiin näännyttää huollon puutteeseen, mikäli laajempia maa-alueita Suomesta olisi tarpeen saada haltuun.

Maakuljetusreitit siltoineen ja rautateiden solmukohtineen tulee Suomessa olla hyvin suojattuja maakuljetuksille Norjan ja Ruotsin kautta Pohjanmereltä Suomeen. Suurin uhka noille kuljetusreiteille ovat siis Venäjän Iskander-ohjukset. Yhdellä tai muutamalla ohjuksella on helppo tuhota silta tai rautateiden tärkeä solmukohta niin, että korjaus kulkukuntoon vie vähintään viikkoja. Suomen ohjuspuolustuksen kehittäminen tulee olla Suomen puolustuksen merkittävä painopiste. Meidän on kyettävä eliminoimaan Venäjän Iskander- ja S-400-ohjusjärjestelmät lähialueellamme.

                                                                                           ****

Puolustusministeriö on 19.10.2015 käynnistänyt uuden puolustusselonteon laadinnan, ja hallitusohjelman mukaisesti puolustusselonteon tulisi valmistua kevääseen 2017 mennessä.

Tällä hetkellä puolustuksemme kolme keskeisintä haastetta on Venäjä runsas ohjusvarustus lähialueillamme, puolustusvoimien nopean toiminnan valmius vain 1-2 päivän varoajalla ja vähäisten asereservien riittävyys ja niiden täydennykset kriisi- ja sotatilanteessa. Noita haasteita on vaikea ja käytännössä mahdotonta ratkoa yksin ilman turvautumista läntisiin kumppaneihin ja Suomen Nato-jäsenyyteen.

Puolustushallinto tietää tällä hetkellä olevat haasteet Suomen vaillinaisessa ohjuspuolustuksessa.

”Vanhentuneet Buk-ohjukset on poistettu käytöstä ja korvattu amerikkalais-norjalaisilla Nasams-ohjuksilla. Uusien ohjusten kantama on kuitenkin vanhoja lyhyempi, ja ilmatorjunta korkealla on jäänyt Hornet-hävittäjien tehtäväksi [JASSM-ohjusten varaan]. Nyt Suomi valmistelee uusien maasta ammuttavien kaukotorjuntaohjusten hankintaa, mutta tämä hanke on vasta selvitysvaiheessa.”, totesi puolustusministeri Jussi Niinistö MTV3:n haastattelussa 1.10.2016 (Uutisextra 1.10.2016).

Haaste Suomen tämän hetkisessä ohjuspuolustuksessa on, että Iskander- ballistiset ohjusjärjestelmät ja S-400-ilmaturjuntajärjestelmät ovat niin lähellä Suomen rajoja, että Suomen tulisi kyetä saamaan Hornetit ilmaan ja JASSM-ohjukset laukaisukuntoon sekunneissa ja pisimmillään muutamassa minuutissa venäläisohjusten laukaisusta, ja se ei onnistu.

Suomi ei siis kykene torjumaan laukaistuja ohjuksia ilmassa aikapulan vuoksi, ja ainoa keino torjua venäläistä ohjusuhkaa on tuhota laukaisualustat. Joka tapauksessa alkuvaiheessa laukaistut ohjukset olisivat jo tehneet tuhoa ennen laukaisualustojen eliminointia. Uusien maasta ammuttavien kaukotorjuntaohjusjärjestelmien hankinalle on siis todellinen tarve.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on kauan ollut sitä mieltä, ettei Suomi voi muiden apuun luottaa. ”Jussi Niinistö: "En luota Naton turvatakuisiin"”, oli uutisotsikko Verkkouutisissa 19.3.2014 (Verkkouutiset19.3.2014). ”Naton turvatakuut uskon asia”, oli Niinistön blogikirjoituksen otsikko 19.3.2014 (US Blogi 19.3.2014). ”Suomen geostrateginen sijainti rajoittaisi avun saamista kriisitilanteessa, vaikka Suomi Naton jäsen olisikin. Jokainen voi miettiä, minkälaiset mahdollisuudet tänne olisi esimerkiksi lähettää maajoukkoja. Saisimme todennäköisesti korkeintaan ilma-apua.”, Niinistö laukoi blogissaan.

Puolustusministeri Niinistön Nato-näkemys vuodelta 2014 on vailla todellisuuspohjaa. Toivottavasti tuon ”ei apua muilta” -käsityksen Niinistö on jo päivittänyt toiseen muotoon. Ainakaan vielä vuonna 2014 Niinistö ei ollut sisäistänyt Itämeren turvallisuuspoliittista tärkeyttä Suomelle.

Suomelle on erityisen tärkeää, että juuri Suomi on omilla aktiivisilla toimillaan varmistanut, että Itämeren huolto- ja asekuljetusreitit Suomeen ovat toimivat. Tuo vaatimus tarkoittaa sitä, että Itämeren molemmat rannat tulee olla Suomen liittolaismaiden hallinnassa eikä Suomen mahdollisen vihollisen hallinnassa.

Asia ei sinänsä liity Suomen Nato-jäsenyyteen, vaan tuosta asiasta meidän on huolehdittava riippumatta siitä, olemmeko Natossa tai ei, koska asevarantomme ovat joka tapauksessa niin niukat, ettemme montakaan viikkoa tule toimeen ilman asevarantotäydennyksiä. Kalliit, mutta tehokkaat aseet – siis ohjukset – ovat kriittisin Suomen voimavara. Niiden varastot ovat Suomessa vähäiset. 70 kappaletta JASSM-ohjuksia ei ole kaksinen lukumäärä huomioiden Venäjän Suomen rajan pinnassa oleva ohjusarsenaali.

Suomen on nyt ehdottomasti päivitettävä käsityksensä Suomen vastuusta Baltian turvallisuuden varmistamisessa. Kysymys ei sinänsä ole työstä Baltian hyväksi vaan Suomen itsensä hyväksi.

Kun nykyisin presidenttinä oleva Sauli Niinistö kysyi ehdokkaana vuonna 2012 ”Meidän tarvitsisi pohtia sitä, miten se [Suomen osallistuminen Baltian maiden turvallisuuden varmistamiseen] tukee Suomen omaa turvallisuutta ja saatava siihen riittävä yhteisymmärrys Suomessa.”, niin huomaa, ettei Baltia-asiaa ole paljon syvällisemmin pohdittu nimenomaan Suomen turvallisuuden ylläpidon kannalta.

Suomen turvallisuus on kiinni Itämeren turvallisuudesta. Suomen on tehtävä kaikkensa, ettei Itämeren itäranta joudu Suomelle vihamielisen tahon haltuun.

Suomessa on kaikin mahdollisin keinoin varmistettava Suomen oman turvallisuutensa vuoksi, etteivät Baltian maat joudu sellaisen tahon käsiin, joka olisi vihamielinen myös Suomelle. Mikäli Baltian maat joutuisivat Suomen vihollisen käsiin, kustannukset syntyneen vahingon vuoksi olisivat Suomelle suuret, ja jopa nykyistä olemassaoloamme horjuttavat. 

Suomessa ei pidä ajatella, että vain suuret valtiot voivat muokata ja muuttaa toimintaympäristöään, ja pienten valtioiden nähdään lähinnä soputuvan muutoksiin. Suomen on nähtävä voivansa muovata koko Itämeren ympäristön aluetta, mikäli Suomen turvallisuuspoliittiset edut sitä edellyttävät. Parhaiten tuo muokkaus ja vaikuttaminen onnistuisi Nato-jäsenyyden kautta kollektiivisesti muiden Itämeren Nato-valtioiden ja Yhdysvaltojen kanssa. NB8-alue vahvistettuna Puolalla olisi optimaalinen sotilasstrateginen alue. Yksin liittoutumattomana maana se ei ollenkaan onnistu.

Aivan kuten Iso-Britanniakin on ollut varmistamassa Norjan turvallisuutta oman turvallisuutensa edellyttämänä aina toisen maailmansodan loppumisesta saakka, Suomen tulee varmistaa Baltian turvallisuutta oman turvallisuutensa edellyttämänä. Iso-Britannialle turvallisuudelle Pohjanmeren rannat eivät saa joutua vihollisen haltuun ja Suomelle Itämeren rannat eivät saa joutua vihollisen haltuun. Tuo on asetettava yhdeksi turvallisuuspolitiikkamme päämääräksi.

Kun olen monessa aikaisemmassa blogikirjoituksessani puhunut Suomen osallistumisesta Baltian maiden turvallisuuden varmistamiseen, kyse ei ole erityisestä rakkaudesta Baltian maita kohtaan vaan Suomea kohtaan.