Alueellinen puolustus – antaako se enää vastauksen puolustuksemme haasteisiin?

”Vi kan försvara oss mot ett angrepp med ett begränsat mål. Vi talar om ungefär en vecka på egen hand.”

Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson arvioi noilla sanoilla vuodenvaihteessa 2012-13 Ruotsin kyvykkyyttä puolustaa itseään (SVD 30.12.2012  ja HS 4.1.2013).

Suomennettuna Sverker Göranson siis sanoi: ”Voimme puolustaa itseämme rajoitutuin tavoittein. Puhumme noin viikosta min avuin.”

Arvio tehtiin hyvissä ajoin vuodenvaihteessa 2012-13 ennen Venäjän Krimin miehitystä keväällä 2014 ja ennen kuin Venäjä oli aloittanut aggressiivisen käyttäytymisen Itämerellä.

”Ja, sedan är våra resurser nedkörda på sådant sätt att motståndskraften inte är så stor längre.”, Göranson jatkoi. Suomennettuna: ”Kyllä, sitten meidän resurssit olisivat loppu sillä tavoin, ettei voimaa puolustukselle enää olisi.”

Komentaja Sverker Göransonin ulostulossa ei ollut kyse vain pyrkimyksestä saada Ruotsin puolustusvoimille lisää rahaa. Kyse olisi Ruotsin puolustusresurssien loppumisesta, ja viikkoa pidemmälle Ruotsi ei pärjäisi ilman aseiden ja sotilaiden täydennystä Nato-mailta ja erityisesti Yhdysvalloilta. Viikon sodan jälkeen puute olisi siis sekä aseista että sotilaista.

Kylmän sodan aikaan 1950-luvulla Ruotsilla oli vahva armeija. Armeija oli Euroopan kärkeä. Reservin suuruus oli noin 700 000 sotilasta, ja Ruotsilla oli Euroopan kolmanneksi suurimmat ilmavoimat Neuvostoliiton ja Iso-Britannian jälkeen 1 000 hävittäjän voimalla. Ruotsin harjoittamalla puolueettomuuspolitiikalla oli sotilaallista uskottavuutta, vaikka sinänsä Ruotsin harjoittaman ”Dubbepolitik”-ulkopolitiikan mukaisesti turvallisuuspoliittiset suhteet länteen olivat tiiviit. Ruotsi varmisti harjoittamallaan ulkopolitiikalla Yhdysvaltojen ja myös Naton sotilaallisen avunsaannin.

Ruotsin vahvasta armeijasta on jäljellä enää haituvat. Ruotsi tyhjensi jo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Lappinsa sotilaallisesta voimasta melko täysin.

                                                                                        ****

Ruotsin nykyisessä puolustusjärjestelmässä puolustusvoimien joukkorakenne on Nato-sidonnainen, kun taas Suomessa ei niinkään. Ruotsin puolustusjärjestelmämuutoksissa ovat olleet esikuvina Yhdysvaltain ja Iso-Britannian armeijat, ammattiarmeijat siis. Ruotsalaisessa puolustusratkaisussa Ruotsin ja Naton joukot on integroitu Naton operatiiviseen suunnitteluun ja taktisiin ohjeisiin perustuen, kun taas Suomessa monilta osin ei integrointia ole tehty vastaavassa määrin.

Nato-joukot voisivat saapua Ruotsiin ja toimia heti yhdessä Ruotsin ammattiarmeijajoukkojen kanssa. Ruotsin puolustusperiaate ei perustu enää tosiasiallisesti itsenäiseen puolustukseen, vaan Natoon ja sen joukkorakenteeseen, ja Nato-joukot olisivat Ruotsin puolustukselle elinehto sotatilanteessa.

Ruotsin puolustus on siis tällä hetkellä paljon riippuvaisempi Natosta kuin Suomen. Paljon riippuvaisempi.

Suomen puolustaminen Naton apuun tukeutuen Suomen maaperällä edellyttäisi puolustusvoimien joukkorakenteen ja valmiuden kehittämistä etenkin maavoimissa ei niinkään ilma- ja merivoimissa. Suomen ulkopuolella toimittaessa tilanne olisi taas päinvastainen maavoimien sekä ilma- ja merivoimien suhteen. Operatiivista suunnittelua pitäisi siis päivittää. Suomen oma operatiivisen suunnittelun prosessi, aikataulu ja sisällölliset perusteet tulisi sovittaa yhteen Naton valmiussuunnitteluprosessin kanssa täydellisesti.

Nato-jäsenenäkään Suomen ei pitäisi käyttää kansallisessa ja Naton piirissä tapahtuvassa sotilaallisessa toiminnassa erilaisia taktisia periaatteita ja niihin liittyvää ohjeistusta. Ruotsin tapaan tulisi käyttää vain yhtä toimintatapaa ja ohjeistusta.

Suomen linja tässä asiassa on siis ollut erilainen kuin Ruotsin. Kyse tässä linjavalinnassa Suomelle lienee ensisijaisesti ulkopoliittinen, mutta linjavalintaan on voinut vaikuttaa myös Suomen käyttämä alueelliseen puolustukseen perustuva strategia. Venäjän poliittisten reaktioiden pelko on todennäköisesti osaltaan vaikuttanut linjauksiin: Venäjä katsoisi Suomen olevan täysin Nato-sidonnainen, ja Nato-apu olisi saatavissa Suomeen nopeasti. Täydellinen Nato-sidonnaisuus myös Suomen maaperällä tapahuvassa toiminnassa on yksi peruste päivittää alueellisen puolustuksen strategiaa, ja muita perusteita on esitetty tarkemmin jäljempänä tässä kirjoituksessa.

Ruotsilla on nyt se erityinen ongelma, että puolustuksensa alas ajanut maa ei ole Naton jäsenmaa, eikä siten avunsaanti ole täysin taattua julkisin sopimuksin. Ruotsi yksin ilman sotilaallista apua ei tosiaankaan kestäisi Venäjän hyökkäystä montakaan viikkoa.

                                                                                        ****

”Sveriges militära alliansfrihet ligger fast.”, laukoi Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist Expressenin haastattelussa 24.5.2016 (Expressen 24.5.2016). ”Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus pysyy”, vapaasti suomennettuna. ”Vår militära alliansfrihet tjänar oss väl, och den bidrar till stabilitet och säkerhet i norra Europa.” laukoi puolestaan Ruotsin pääministeri Stefan Löfven Kultarannassa 20.6.2016. ”Meidän sotilaallinen liittoutumattomuus palvelee meitä hyvin, ja se edistää vakautta ja turvallisuutta Pohjois-Euroopassa.”, vapaasti suomennettuna.

Ruotsi on ryhtynyt melkeinpä paniikinomaisesti toimiin puolustuskyvykkyytensä parantamiseksi, mutta maassa olevat kaksi vastakkaista turvallisuuspoliittista linjaa ongelman ratkaisemiseksi vaikeuttaa pysyvämpiä linjauksia. Ruotsin nimeämä sotilaallisen liittoutumaattomuuden ulkopoliittinen linja (Sveriges alliansfrihet) ei kuitenkaan tällä hetekalla ole erityisen uskottava. Vielä vähemmän uskottavia ovat ulkoministeri Margot Wallströmin jotkut ideologissävytteiset puheet puolueettomuuspolitiikasta (Sveriges neutralitetspolitik) Krimin valtauksen jälkeen.

Kunkin maan ilmoittaman turvallisuuspoliittisten linjan tulee olla uskottava, ja maalla tulee olla uskottavat sotilaalliset voimavarat linjansa puolustamiseen. Sotilaallisesti liittoutuneilla mailla ei ole tuon suhteen erityisempää näyttötarvetta. Sotilaallisesti liittoutuneiden maiden turvallisuuspoliittinen uskottavuus on yhtä suuri kuin sen puolustusliiton uskottavuus, johon ne kuuluvat.

Nyt tässä ajassa Suomi ja Ruotsi ovat ilmoittaneet olevansa sotilaallisesti liittoutumattomia maita. Maailmassa ei ole muita maita tähän samaan ”sotilaallisesti liittoutumaton” -ryhmään ilmoittautunut. Toki vain osa maailman maista kuuluu sotilasliittoon, mutta kyseiset maat eivät ilmoita erikseen itsestään olevansa sotilaallisesti liittoutumattomia, koska niillä ei ole siihen erityistä tarvetta. Puhutaan mieluummin puolueettomuudesta. Esimerkiksi Itävalta määrittelee itsensä puolueettomaksi, vaikka onkin Suomen ja Ruotsin tapaan EU:n jäsenmaa. Mistä sitten syntyy Suomen ja Ruotsin erityinen tarve ”sotilaallisesti liittoutumaton” määrittelyyn?

Majakkana Ruotsi vannoo kautta kiven ja kannon, että maa jatkaa nykyistä sotilaallisen liittoutumattomuuden turvallisuuspoliittista linjaa hamaan tulevaisuuteen. Ruotsin tämänhetkinen puolustuskyky ei anna tähän uskottavuutta, eikä Ruotsi kykene puolustaman maataan yksin. Perävaununa Suomi vannoo samaa myös, muttei yhtä sitoutuneesti kuin Ruotsi. Suomi pitää yllä myös liittoutumismahdollisuutta puolustusliitto Natoon luoden samalla kuviteltua uhkaa Venäjälle. Uhkakuva Venäjään kohdistettuna ei ole erityisen uskottava. Venäjä tietää Suomet kujeet.

                                                                                        ****

Terminä sotilaallinen liittoutumattomuus on epämäärinen eikä oikein kerro, kuuluuko sen esittäjä jollain keinoin sotilasliittoon vain eikö se kuulu.

Sotilaallinen liittoutumattomuus on myös termi, joka ei tule jäämään historian kirjoihin millään muotoa. Termi ei luo uskottavuutta. Miksi moista asiaa – ettei kuulu johonkin sotilasliittoon – pitää erityisesti korostaa, ja vieläpä nimetä oikein turvallisuuspoliittiseksi linjaksi. Suomen ja Ruotsin olisi syytä muistaa, ettei ole mitään merkitystä, mitä jokin maa itse ilmoittaa, vaan vain sillä on merkitystä, miten muut asian näkevät. 

Perustuslakinsa 18. artiklan mukaan Valko-Venäjä on neutraali ja ydinaseeton valtio. Valko-Venäjällä on ollut valtioliitto Venäjän kanssa vuodesta 1999 ja tulliliitto vuodesta 2012, joita voi verrata lännessä jäsenyyssopimuksina Euroopan Unioniin. Valko-Venäjän sotilaallinen yhteistyö Venäjän kanssa on kuitenkin tiivistä. Valko-Venäjällä on yhteinen ilmapuolustus Venäjän kanssa, ja maiden puolustusdoktriineissa on mainintoja yhteispuolustuksesta.

Valko-Venäjä voisi ilmoittaa Suomen ja Ruotsin tapaan, että maa on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Kuinka moni pitää Valko-Venäjään sotilaallisesti liittoutumattomattomana? Vastaavin periaattein kuinka moni pitää Ruotsia ja Suomea sotilaallisesti liittoutumattomattomana? Ei ainakaan Venäjä.

Suomi ja Ruotsi ovat yhtä paljon tai yhtä vähän liittoutuneita Natoon ja Yhdysvaltoihin kuin Valko-Venäjä Venäjään.

                                                                                        ****

Suomen puolustusratkaisu on ollut käytössä jo pitkään, eikä siinä ole tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia 1960-luvun jälkeen. Sekä puolustusperiaate että puolustusjärjestelmän pohjimmaiset perusteet ovat pysyneet Suomessa samoina, vaikka uhkakuvat ja turvallisuuspoliittiset olosuhteet ympärillämme ovat muuttuneet.

Eduskunnan hyväksymiin linjauksiin kirjattuna Suomen puolustusperiaatteisiin kuuluu itsenäinen, uskottava ja koko maan kattava sekä yleiseen asevelvollisuuteen perustuva puolustus. Suomen puolustusratkaisu ja -strategia perustuvat alueelliseen puolustusjärjestelmään.

Suomen puolustusjärjestelmä korostaa kriisi- tai sotatilanteen alussa tulemista toimeen omillaan, mutta pitempään ja sotaresursseja kuluttavaan tilanteeseen Suomi ei kuitenkaan yksin kykenisi ilman ulkopuolista apua. Tätä ei julkisesti liiemmin myönnetä. Suomi on ylläpitänyt ja ylläpitää riittäviä miehistöreservejä, mutta sen sijaan aseellinen varustus on joissakin keskeisissä aselajeissa vähäinen. Suurien miehistöreservien tarkoitus on osaltaan pyrkiä välttämään ulkomaisten sotilaiden – siis Nato-maiden ja Ruotsin sotilaiden – tarvetta Suomessa. Aseellinen varustus on nykyaikana puolustuskyvyn määräävä tekijä, ei miehistöreservit.

Joidenkin aselajien varustus on Suomen puolustuskyvyn suurin heikkous reserviarmeijan hitaan taisteluvaltiuden saavuttamiskyvyn rinnalla. Suomella on heikko kyky vastata etenkin vihollisen tehokkaan ilmapuolustusjärjestelmän suojaamaan ohjushyökkäykseen. Siis sellaisen hyökkäyksen, jossa vihollinen ei saattaisi yhtään sotilastaan Suomen maaperälle.

Suomen puolustusratkaisun on ratkaissut pitkälti raha ja etenkin rahan puute, vaikka maa sijaitsee puolustusturvallisuuden suhteen suuren riskin alueella: epävakaan ja aggressiivisesti käyttäytyvän suurvalta Venäjän naapurina. Tähän asti puolustuksen tarpeita on yritetty korvata Venäjää myötäilevällä ulkopolitiikalla.

Poliitikot eivät ole nähneet Suomen puolustuskykyä erityisen tärkeäksi asiaksi. Suomella on suuret 230 000 sotilaan miehistöreservit, joiden kouluttaminen ja ylläpito varismiespalvelulla ja kertaustoiminnalla on suhteellisen halpaa. Sen sijaan Suomen asereservit etenkin kalliiden asejärjestelmien joukossa ovat vähäiset rajoittaen suuresti Suomen puolustuskykyä, jopa tehden puolustuskyvystä kriittisen. Suomi yrittää näytellä suurella miehistöreservillä suurempaa sotilaallista vahvuutta kuin mitä maalla onkaan.

Kun Ruotsin puolustusvoimien entinen komentaja Sverker Göranson sanoi Ruotsin kestävän sotilaallista hyökkäystä noin viikon ajan, ei Suomen tilanne ole paljon parempi. Suomalaisissa sotilaspiireissä on arvioitu, että kriittisimmät ja puolustuskykyyn suuresti vaikuttavien aseiden varastot olisi kulutettu loppuun 2-3 viikossa maahan kohdistuvan hyökkäyksen intensiivisyydestä riippuen. Perinteisten ja halpojen aseiden varastot Suomessa ovat suuremmat.

Ruotsissa ammattisotilaat ovat valmiit toteamaan, ettei maan puolustus ole riittävä, jos puolustus ei tosiaankaan sitä ole. Suomessa taas ammattisotilaat vakuuttavat maan hyvää puolustuskykyä, vaikka maan asearsenaalit olisivat kuinka pienet hyvänsä. Epäilyksiä Suomen puolustuskyvystä ei saa herättää.

Tällä hetkellä sotilasliittoon kuulumattomat – siis sotilaallisesti liittoutumattomat – Suomi ja Ruotsi ovat Georgian ja Ukrainan ohella Euroopan turvallisuuden riskialueita. Maat ovat pikemminkin turvallisuuden kuluttajia kuin tuottajia. Kaksi maata noista neljästä on jo joutunut sotaan viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kyse noissa neljässä maassa on vaillinaisten puolustusresurssien lisäksi turvallisuuspoliittisen linjan hämäryydestä. Tuleeko maista jossakin vaiheessa Naton jäsenmaita vai eikö tule. Joka tapauksessa maiden nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjalla ei ole riittävää uskottavuutta mihinkään ilmansuuntaan. Maista etenkin Suomi seilaa Nato-maiden ja Venäjän välissä ilman pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa uskottavaa turvallisuusratkaisua. Suomen Nato-optiopolitiikka osaltaan hämärtää tilannetta.

Suomi Venäjän rajanaapurimaana poukkoilee lännen ja Venäjän välillä tilanteesta riippuen. Välillä kumarretaan itään, välillä länteen. Samana ajankohtana, kun Suomi oli allekirjoittamassa puolustusyhteistyösopimusta Yhdysvaltain kanssa, Suomen presidentti soittaa Yhdysvaltain keskeiselle vastustajalle tervehdyspuhelinsoiton. Suomea vaivaa nyt linjattomuus ja poukkoileminen. Suomen tämän hetkistä linjaa ei ole hakattu kiveen, eikä se siksi ole oikein uskottava kenenkään silmissä.

                                                                                        ****

Suomen alueelliseen puolustukseen perustuva nykyinen Deterrence by denial -tyyppinen strategia on vanha ja vanhentunut. Strategian perusteet on luotu jo 1960-luvulla. Alueellisen puolustuksen strategian synnyn taustalla olivat YYA-sopimus ja tuon aikaiset ”ulkopoliittiset syyt”, jotka olisivat estäneet näkyvästi joukkojen riittävän ryhmittämisen Etelä-Suomen turvaksi, mikäli hyökkäys olisi tullut idästä (Helsingin Reservin Sanomat 16.12.2011, s. 16).

Tällä vuosituhannella järjestelmää on uusittu kahdesti vuonna 2008 ja vuosina 2014-15, mutta alueellisen puolustuksen pohjimmaista perustaa ei ole kuitenkaan muutettu eikä kyseenalaistettu. Kylmän sodan aikaan ja vielä pitkään sen jälkeenkin puolustusvoimat varautui pääasiallisesti torjumaan laajamittaista hyökkäystä Suomen alistamiseksi tilanteessa, jossa Euroopassa oleva konflikti oli eskaloitumassa pohjoisen Itämeren alueelle.

”Alueellisen puolustuksen tavoitteena on estää maahantunkeutujan pääsy strategisesti tärkeille alueillemme ja olosuhteitamme hyväksi käyttäen hidastaa sekä kuluttaa hyökkääjän joukkoja ja muodostaa valitsemiimme ratkaisukohtiin meille tarpeellinen ylivoima hyökkäyksen torjumiseksi ja lyömiseksi.” lausui pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ari Puheloinen 5.11.2007 Suomen puolustusratkaisusta.

Vuoden 2008 puolustukseen liittyvissä muutoksissa uudistettiin alueellinen puolustusjärjestelmä. Uudistuksen perusteiksi ilmoitettiin sodan ajan henkilöstövahvuuden supistukset, joukkojen kehittämismahdollisuuksien rajoittuminen entistä "kapeampaan kärkeen" puolustusmateriaalin kallistuessa sekä yhteiskunnan palvelurakenteiden muutokset.

Puolustusvoimauudistuksen 2014-15 päämäärät olivat puolestaan sopeuttaa puolustusvoimat pieneneviin ikäluokkiin ja kasvaviin kustannuspaineisiin supistamalla ja myöhentämällä materiaalihankintoja. Puolustusvoimauudistuksen lähtökohdat linjattiin eduskunnassa jo helmikuussa 2012.

Molemmat uudistukset on tehty puolustukseen käyttävien rahavarojen sekä reservimahdollisuuksien pienemisen perusteella, ei ulkoisten uhkatekijöiden ja niiden muutoksien perusteella. Perusteet ovat siis varsin toissijaisia Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Alueellisen puolustuksen strategian sisältämään uhkakuvaan perustuva suurempi muutos on ollut vuosituhannen alussa käyttöönotettu ja Ruotsista kopioitu strategisen iskun uhkakuva, joka oli määritelty turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa vuonna 1997.

                                                                                        ****

Tänä päivänä uhkana on Venäjän hyvin rajoitetut nopeat iskut ottaa hyvin pieniä rajoitettuja alueita haltuunsa ja toimia Suomen alueella sotilaallisesti ohjuksiin ja ilmavoimiin tukeutuen, ei niinkään maavoimiin tukeutuen. Erityinen uhka on Venäjän tehokkaan ilmapuolustusjärjestelmän suojaama ohjushyökkäys. Maavoimiin liittyen Venäjän suurin uhka muodostuu nopeudesta: Suomen olisi kyettävä saamaan riittävä määrä sotilaita alle vuorokaudessa ja lyhimmillään muutamissa tunneissa torjumaan yllättävää venäläisinvaasiota. Suomella pitää olla jatkuva ja riittävä 24/7-valmius.

Venäjä ei lähde enää tapattamaan Suomen metsiin kymmeniä tuhansia sotilaitaan. Venäjä on kyennyt tekemään sotilasoperaationsa sekä Ukrainassa että Syyriassa todella vähäisin sotilasmenetyksin ulkoistamalla uhrien syntymiselle alttiit sotatoimet sekä Ukrainassa että Syyriassa taisteluhalukkaille ulkopuolisille tahoille.

Venäjä tietää myös Suomen haasteellisen maantieteellisen aseman asehuollon suhteen sekä Suomen pienet asevarannot etenkin ohjuspuolella, mikä saa Venäjän harkitsemaan Suomen eristämistä muista länsimaista sotilaallisesti ja tukahduttamaan Suomen huollon puutteeseen. Jopa Suomi kokonaisuudessaan voisi joutua Venäjän A2/AD-eristystoimien (Anti-Access/Area Denial) kohteeksi.

Noihin haasteisiin vanha alueelliseen puolustukseen perustuva puolustusratkaisu ei taida olla enää sopiva. Se taitaa olla vanhentunut eikä siksi kykene vastaamaan kaikkiin niihin haasteisiin, mihin turvallisuusympäristömme muutos Suomen asettaa.

                                                                                        ****

Puolustusstrategian luomisen onnistuminen on kiinni uskottavien uhkakuvien luomisesta.

Pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ari Puheloisen 5.11.2007 lausumaa Suomen alueellisen puolustuksen strategiasta ei ole juurikaan päivitetty tähän päivään saakka, ja se on edelleen voimassa puolustusvoimissa. Suomi on siis edelleen valmis ” hidastamaan sekä kuluttamaan hyökkääjän joukkoja”, joka siis tulee edellyttämään Suomelta kuolonuhreja ja suomalaisinfrastruktuurin tuhoamista omalla maaperällä asetetun päämäärän saavuttamiseksi.

Deterrence by denial -strategiaan perustuvan alueellisen puolustusjärjestelmän suuri heikkous on juuri sen sisältämät ihmisuhrimäärät ja taistelukentän infrastruktuurin tuhoutuminen, joka sijaitsee puolustajan omalla maaperällä. Alueellisen puolustuksen strategia on siis sellainen, että Suomi on siinä valmis toimimaan omalla maaperällään ja kärsimään samalla menettämänsä ihmishenget ja ne menetykset niissä palveluissa ja rakenteissa, jotka mahdollistavat yhteiskunnan keskeiset toiminnat.

Inhimillisten ja materialististen menetysten mielessä alueellisen puolustusjärjestelmä ei ole enää hyvä järjestelmä. Järjestelmä ei ole enää erityisen ennalta ehkäisevä etenkään silloin, kun hyökkäyskohteeksi joutuvan maan sotilaalliset voimavarat ovat oleellisesti pienemmät kuin hyökkäävän maan – siis Venäjän. Järjestelmä ei ole myöskään enää erityisen ennalta ehkäisevä etenkään silloin, kun hyökkäävä maa – siis Venäjä – voi lamaannuttaa hyökkäyskohteen asevoimin vaikkapa ohjushyökkäyksellä ilman miehistöresurssiensa käyttöönottoa ja ilman varsinaista maahantunkeutumista.

Nykyaikana, jos puolustajalla ei ole uskallusta eikä halukkuutta toimia oman maansa ulkopuolella, on vaikea laatia toimivaa ja uskottavaa puolustusstrategiaa. Uhkaa on kyettävä luomaan myös sotilaallisella toiminnalla hyökkääjän omassa maassa, mikäli puolustajan maahan on kohdistumassa hyökkäys. Näin korotetaan uhkatasoa.

Nykyaikana myös puolustusta pyritään järjestämään ilman ihmishenkien menetystä ja puolustusjärjestelmä pitäisi valita sen mukaan. Suomen tämänhetkinen puolustusjärjestelmä on todellakin sotatilanteessa yhteiskunnan henkisiä ja aineellisia resursseja kuluttava.

                                                                                        ****

Olen käsitellyt tarkemmin Deterrence by denial– ja Deterrence by punishment -strategioita kirjoituksessa otsikolla ”Yhdysvallat on valmis toimittamaan Suomelle ja Ruotsille myös Patriot-ohjuksia”, enkä lähde tässä yhteydessä noita strategioita ja niiden hyviä ja huonoja puolia uudelleen kertaamaan. Kirjoitus löytyy täältä.

Kuten sotilaallinen supervalta Yhdysvallat on ottanut sotilasstrategioissaan Deterrence by punishment – strategian rinnalle mukaan osia Deterrence by denial -strategiasta, tulisi pienten valtioiden – kuten Suomen ja Ruotsin – tehdä päinvastoin ja ottaa Deterrence by denial – strategian rinnalle mukaan osia Deterrence by punishment -strategiasta lisäämään sotilaallisen hyökkäyksen ennaltaehkäisyä.

Sotilaallisen hyökkäyksen ennaltaehkäisyssä uskottavuus on avainsana. Pienellä valtiolla ei ole itsessään riittävästi uskottavuutta, vaan sen pitäisi liittoutua sellaisen sotilasmahdin kanssa, jolla on riittävä uskottavuus puolustuskyvyssä ja lisäksi riittävä sitoutumis- ja puolustushalukkuus liittolaismaan puolustamiseen.

Suomella ja Ruotsilla ainoa tällainen valtio, jonka kanssa liittoutumista tulisi harkita puolustusstrategian päivityksen yhteydessä, on Yhdysvallat, ja ainoa uskottava liittoutumisen väline on Nato.

Liittyvät blogikirjoitukset:

Yhdysvallat on valmis toimittamaan Suomelle ja Ruotsille myös Patriot-ohjuksia, 12.10.2016 (kirjoitus).

Lähtötietoaineisto:

Regeringskansliet, Försvarsdepartementet: Försvaret av Sverige, Starkare försvar för en osäker tid (Ds 2014:20), 15.5.2014 (lähde).

Regeringskansliet: Regeringens proposition 2014/15:109, Försvarspolitisk inriktning – Sveriges försvar 2016–2020, 23.5.2015 (lähde).

Riksdagen, Försvarsutskottet, Försvarsutskottets betänkande 2014/15:FöU11, Försvarspolitisk inriktning – Sveriges försvar 2016–2020, 4.6.2015 (lähde)

Maanpuolustuskorkeakoulu, Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia 2016, Julkaisusarja 1: tutkimuksia nro 4, 2016 (lähde)

Bengt Nilsson: Undéns tredje väg: Sverige i kalla kriget 1950-1952 (s. 67-97), – (lähde)