Puolustusselonteossa on varauduttava Venäjän muodostamiin A2/AD-uhkiin

Monelle aktiivisesti puolustuspolitiikkaa seuraavalle kirjain- ja numeroyhdistelmä A2/AD on tuttu, mutta monikaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tuo lyhenne oikein tarkoittaa.

A2/AD-lyhenne tulee sanoista Anti-Access ja Area Denial. A2 tulee siitä, että Anti-Access -termissä molemmat kaksi sanaa alkavat a-kirjaimella. AA-lyhennettä ei ole kuitenkaan haluttu käyttää ymmärrettävästi, joten on valittu A2-lyhenne. Anti-Access- ja Area Denial -termeille ei ole suomenkielistä vastinetta. Suomessa ja kaikkialla maailmassa käytetään A2/AD-lyhennettä tarkoittaessa Anti-Access- ja Area Denial -termejä.

Mitä sitten A2/AD-lyhenne sekä Anti-Access ja Area Denial tarkoittavat?

Sotatilanteessa A2/AD tarkoittaa pyrkimystä estää vastapuolen toimintavapautta taistelukentällä. A2/AD strategiana tarkoittaa pyrkimystä estää vastapuolen kaikenlaista toimintaa alueilla, joissa kyseisen strategian harjoittajalla on pyrkimys pitää yllä tai edistää intressejään. A2/AD-strategiaa voidaan pitää osastrategiana nykyaikaisen Deterrence by denial -strategian sisällä.

A2-osatermi tarkoittaa pyrkimystä estää vastapuolen toiminta, liikkuvuus ja yhteys (Anti Access –inhibition) sotilaallisella toiminta-alueella ja/tai strategian harjoittajan intressialueella käyttämällä hyökkäävää sotilasvoimaa alueen avainkohteissa. Hyökkäävä voima voi olla ilmavoimaa, merivoimaa ja erityisesti ballististen ja risteilevien ohjusten muodostamaa voimaa, harvemmin maavoimien muodostamaa voimaa. Kaikissa nykyaikaisissa sotastrategioissa raskaiden maavoimien käyttöä pyritään välttämään, koska siihen liittyy suurten miehistötappioiden mahdollisuus.

AD-osatermi tarkoittaa pyrkimystä estää vastapuolen toimintavapaus alueilla, jotka ovat vastapuolelle ystävämielisiä tai jotka ovat jopa vastapuolen liittolaisia tai jotka ovat ja sotatoimeen ryhtyneen omassa hallussa ja kontrollissa. AD-strategiapuolikkaassa ongelmallista vastapuolelle on sotilaallinen toiminta, jossa sinänsä puolustukselliset aseet – esimerkiksi ilma- tai meritilan puolustusaseet – on sijoitettu toimiviksi syvälle vastapuolen ystävämielisien ja liittolaismaiden alueille.

Area denial -ase on puolestaan puolustuksellinen ase, jolla pyritään estämään vastustaja viemästä aluetta tai ottamasta sitä haltuun. Area denial -ase on sinänsä vanha käsite. Piikkilanka taitaa olla yksi vanhimmista Area denial -aseesta, miinat ovat myös perinteiden Area denial -ase. Nykyaikaisia Area denial -aseita ovat muun muassa ilmatorjuntaohjusjärjestelmät. Noiden aseiden puolustuskäyttö on luonnollisesti hyväksyttävää, mutta AD-strategiapuolikkaassa niitä käytettäisiin hyökkäyksellisiin tarkoituksiin esimerkiksi blokkaamalla vastapuolen pääsy omalle tai kumppani- ja liittolaismaiden alueelle.

A2/AD-strategiassa kysymys on useimmiten sellaisten alueiden hallinnasta, jotka sijaitsevat puolen ja vastapuolen raja-alueilla ja joiden asema ei ole raja-alueella toisen osapuolen täysin tunnustuma ja/tai toisella osapuolella on raja-alueella pyrkimyksiä pitää yllä tai edistää tuolla alueella sellaisia intressejä, joita toinen osapuoli ei tunnusta. Tällainen alue voi olla konkreetteineen maa-, meri- tai ilma-alue, mutta myös esimerkiksi elektroninen tietoliikennetila (tilan hallinta sotkee vastapuolen viestinnän). Raja-alue voi sijaita fyysisesti kaukanakin puolesta ja vastapuolesta, esimerkkinä Syyrian sijainti Venäjästä ja Yhdysvalloista.

A2/AD-strategia on sinänsä periaatteiltaan vanha. Euroopassa Peloponnesolaissota vuosina 431–404 ennen ajanlaskumme alkua sisälsi jo A2/AD-strategiaan perustuvia sotatoimia. Nykymuotoinen A2/AD-strategia on pitkälti kiinalaisten kehittämä vastavoimaksi Yhdysvalloille rannikkoalueilla, ja venäläiset ovat tuon strategian ahkerasti ja myös onnistuneesti kopioineet.

Tämän päivän A2/AD-strategiaan liittyvä yksi keskeinen teos on Robert Workin, Andrew F. Krepinevichin ja Barry Wattsin vuonna 2003 julkaisema kirjoitelma otsikolla ”Meeting The Anti-Access ja Area-Denial Challange”. Robert Work on nykyisin Yhdysvaltain varapuolustusministeri.

                                                                                    ****

Venäjän Krimin valtauksen jälkeen Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne ja turvallisuusympäristö ovat muuttuneet perusteiltaan. Venäjä on kokeillut käytännössä uusia A2/AD-sotastrategioitaan Krimillä, Itä-Ukrainassa ja Syyriassa, ja Venäjä on onnistunut kokeilluissaan erittäin hyvin.

Merkittävimmän analyysin Euroopan muuttuneesta turvallisuustilanteesta ja Venäjän muodostamista turvallisuusuhista on mielestäni antanut Yhdysvaltain asevoimien Euroopan-joukkojen (USAREUR) komentaja kenraaliluutnantti Ben Hodges.

Ben Hodges esitti tuon analyysin lehdistötilaisuudessa Pentagonissa 9.12.2015 (U.S. DoD 9.12.2015). Analyysi piti sisällään sellaiset Venäjän sotilaalliset A2/AD-strategian mukaiset toimet Euroopassa, jotka uhkaavat vakavasti Yhdysvaltoja sekä Yhdysvaltain liittolaisia ja myös kumppaneita itäisessä Euroopassa. Venäjä on onnistunut hyvin sotastrategioidensa sotilaallisissa toimissa.

Joulukuisessa analyysissa Yhdysvaltain Euroopan-joukkojen komentaja Ben Hodges oli hyvin huolissaan Venäjän sotilaallisista toimista sekä Euroopassa että Lähi-Idässä Syyriassa.

"It's been a very long time since American soldiers have had to worry about [an] enemy up in the sky… having the ability to drop bombs. We have not had to worry about being jammed or being intercepted, that sort of thing.", Hodges lausui Pentagonin lehdistötilaisuudessa.

Suomennettuna: “Yhdysvalatalaisten sotilaiden ei ole ollut tarpeen hyvin pitkään aikaan olla huolestunut vihollisesta pään päällä taivaalla… ja vihollisen kyvystä pudottaa pommeja [amerikkalaisten päälle]. Meidän ei ole tarvinnut olla huolissamme juuttumisesta paikoillemme tai tulemista pysäytetyksi, tai jotain vastaavaa.”

Hodges viittaa tuolla lausunnolla Venäjän toimiin Itä-Ukrainassa, jossa Ukrainan maavoimien joukot ovat olleet hyvin uhattuina. Itä-Ukrainan taisteluissa elektroniseen häirintään erikoistuneet venäläiset yksiköt ovat olleet erittäin tehokkaita. Venäjä on osoittanut huomattavaa kykyä paikallistaa Ukrainan sotilasyksikköjä, häiritä ukrainalaisten yksikköjen viestintämerkkejä ja tietoliikennettä, ja iskeä sitten tuhoisasti ukrainalaisyksikköihin.

Itä-Ukrainassa venäläiset ovat myös osoittaneet pitkälle kehettyä kykyä käyttää miehittämättömiä ilma-aluksia, jossa ilma-aluksen keräämät kohdistustiedot saatetaan reaaliaikaisesti tykistö- tai
rakettijoukoille, jotka ovat voineet sitten toimia kohdistustietojen perusteella nopeasti ukrainalaisjoukkoja vastaan. Toistaiseksi Ukraina on kyennyt ampumaan alas vain yhden miehittämättömän ilma-aluksen (UAV) lähellä Donetskia 28.5.2014 (ks. kirjoitus otsikolla ”Itä-Ukrainassa ja Turkissa alas ammutut lennokit ovat kuin kaksi marjaa”, joka löytyy täältä). Venäjä on käyttänyt myös Syyrissa Turkin rajan läheisyydessä Syyrian armeijan avuksi samaa UAV-taktiikkaa kuin Itä-Ukrainassa.

Kyse edellä selostetussa on siis Venäjän Area denial -tyyppisestä sotilaallisesta toimenpiteestä ja pyrkimyksestä estää vastavoiman – siis Ukrainan armeijan – pääsy toiminta-alueelle. Tässä tapauksessa Venäjän tarkoitus on estää Ukrainan armeijan pääsy Ukrainan omalle alueelle Itä-Ukrainaan.

Kenraaliluutnantti Ben Hodges näki Itä-Euroopan Nato-maiden erityisenä uhkana Kaliningradin varustautumisen ja Venäjän Itämeren laivaston torjuntaohjukset (anti-ship missiles), jotka estävät tehokkaasti Yhdysvaltain ja Yhdysvaltain liittolaisten laivastoaluksien pääsyä Itämerelle. Sama koskee Mustaamerta Krimin valtauksen jälkeen.

“They have the ability to really disrupt access into the Black sea. It [Russia] has the ability to deny access up into the Baltic Sea because of its anti-ship capability, air defense capability, electronic warfare capability as well.”, Hodges sanoi joulukuisessa lehdistötilaisuudessa.

Suomennettuna: “Heillä [venäläisillä] on kyky todella häiritä [Yhdysvaltain ja sen liittolaisten] pääsyä Mustallemerelle. Venäjällä on kyky estää pääsy Itämerelle merialusten tuhoamiseen tarkoitetuilla ohjuksilla, ilmapuolustuksella ja myös elektronisella sodankäynnillä.”

Kyse siis on Venäjän Area denial -tyyppisestä toimenpiteestä ja pyrkimyksestä estää vastavoiman – siis Yhdysvaltain ja sen liittolaisten – pääsy toiminta-alueelle. Tässä tapauksessa nuo toiminta-alueet ovat siis Itämeri ja Mustameri.

Venäjän A2/AD-strategian mukaiset raskaasti aseistetut ensisijaiset etuvartiopisteet Barentsinmereltä Välimerelle ovat Murmanskin alue, Pietarin alue, Kaliningradin alue, Krimin niemimaan alue ja Syyrian alue. Voidaan puhua A2/AD-etuvartiopisteistä.

Venäjän A2/AD-toimintaan kykenevät alueet on esitetty liitteenä olevassa kuvassa. Kuvassa Pietarin A2/AD-alueen laajuus ja ulottuminen Suomen alueelle ei ole täysin oikein, koska Lugan ohella Venäjällä on ohjustukikohta Karjalan kannaksella Vaskelan kylässä lähes 200 kilometriä Lugaa pohjoisempana. Karjalankannakselta ulottuvuus Suomeen on paljon oheista kuvaa laajempi.

Näillä viidellä alueella Venäjällä voi olla esimerkiksi Iskander-M-ohjausjärjestelmiä, S-300- tai S-400- ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä sekä Bastion-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmiä. Eri järjestelmien toimintasäde on laajimmillaan jopa yli 500 kilometriä.

Ongelmia muodostuu, kun noiden järjestelmien toimintasäde ulottuu syvälle Venäjän ulkopuolelle Nato-maiden sisälle sekä Venäjän ja Nato-maiden välissä olevien läntisten liittoutumattomien maiden – siis harmaalla vyöhykkeellä olevien maiden – Suomen, Ruotsin, Ukrainan ja Georgian – sisälle. Englannin kiellellä toimintasäteestä ja toimintaympyrästä käytetään termiä ”bubble”, ja puhutaan termistä ”A2/AD bubble”. ”A2/AD bubblen” voi kääntää suomen kielelle esimerkiksi termillä A2/AD-alue tai A2/AD-ympyrä, ja se vastaa eri ohjusjärjestelmien kantamaa.

Venäjän kehittyneeseen ohjusteknologiaan perustuvat järjestelmät kykenevät tehokkaasti estämään vastapuolen pääsyn ohjusjärjestelmien kantaman ja toimintasäteen sisälle. Mitä järjestelmiä kussakin etuvartiopisteessä on, riippuu Venäjän luokittelemista uhista. Esimerkiksi Murmanskin alueelle ei ole sijoitettu Iskander-ohjuksia. Lisäksi Venäjällä on länsirajallaan mm. S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä Valko-Venäjän Ja Ukrainan vastaisilla rajoilla yhteensä 4 yksikkösijoituspaikkaa, jotka näkyvät tämän blogikirjoituksen liitteenä olevasta kuvasta.

                                                                                    ****

“We have the tools, but we do not have nearly enough of them – and the speed that we would need to eliminate these A2/AD bubbles – to be able to deploy our forces is going to be controlled by the depth of the bench of how we can attack those A2/AD forces. Right now, we’re almost completely dependent on air forces and aviation assets in order to attack the A2/AD problem.” sanoi kenraali Philip Breedlove 29.6.2016 CSIS:n (CSIS) järjestämässä keskustelutilaisuudessa Washingtonissa käsitellessään Yhdysvaltain ja Naton mahdollisuutta torjua Venäjän muodostamaa A2/AD-uhkaa itäisessä Euroopassa.

Kenraali Philip Breedlove oli Naton ylipäällikkö (SACEUR) ennen kenraali Curtis M. Scaparrottia 3.5.2016 alkaen. Scaparrotti on myös Yhdysvaltain Euroopan-joukkojen (EUCOM) nykyinen komentaja.

Breedloven sanat suomennettuna: ”Meillä on työkaluja [vastata Venäjän muodostamiin A2/AD-uhkiin etuvartiopisteissä], mutta meillä ei ole läheskään tarpeeksi niitä [työkaluja] – ja meillä ei ole riittävää nopeutta, minkä tarvitsisimme poistaaksemme nämä [Venäjän rakentamat] A2/AD-uhat – ja meidän pitäisi pystyä sijoittamaan voimaamme alueelle, jossa on [Venäjän] A2/AD-sotavoimia. Juuri nyt olemme melkein täysin riippuvaisia ilmavoimista ja ilmavoimien voimavaroista eliminoimaan [Venäjän muodostama] A2/AD-ongelma.”

Breedlove jatkoi: “We need more long-range, survivable, precision strike capability from the ground. We need dense capability – like the dense A2/AD networks that we face.”

Suomennettuna: “Tarvitsemme enemmän pitkän kantaman ja suuren tarkkuuden omaavaa iskuvoimaa maasta käsin. Me tarvitsemme tiheän valmiusverkon – kuten tiheä A2/AD-verkko, joita kohtaamme [ja jollaisia Venäjällä on].”

Breedlove on siis asettamassa maavoimille suurempaa roolia eliminoimaan Venäjän muodostamaa A2/AD-uhkaa, eikä jättäisi Venäjän A2/AD-uhkien eliminointia vain ilmavoimien vastuulle.

Venäjän muodostaman A2/AD-uhan ratkaisut ovat siis vielä Yhdysvalloissa ja Natossa vailla lopullista ratkaisua. Ratkaisuja vielä haetaan. Asiaa on käsitelty mm. Naton Defence Collegessa (NDC)  hyvin kirjoitetussa NDC Conference Reportissa otsikolla ”How to Respond to Anti-Access/Area Denial (A2/AD)? Towards a NATO Counter-A2/AD Strategy”, joka löytyy täältä.

                                                                                    ****

Suomen turvallisuusteen vaikuttavia Venäjän A2/AD-alueita yhteensä kolme: Murmanskin alue, Pietarin alue ja Kaliningradin alue. Murmanskin alueen ja Pietarin alueen 400-500 kilometrin A2/AD-ympyrät peittävät Suomen alueesta noin 40 prosenttia. Pietarin alueen ja Kaliningradin alueet A2/AD-ympyrät peittävät Baltian maat sataprosenttisesti. Venäjän Kaliningradin alue on Suomelle tärkeä puolustuksellinen asia, koska Suomen huolto tapahtuu Kaliningradin A2/AD-alueen läpi Itämerta pitkin. Ilman toimivaa huoltoa saarena oleva Suomi ei pärjäisi pitkään.

Venäjän A2/AD-alueiden – siis ohjusuhka-alueiden – ranking-lista Itä-Euroopassa on: Liettua, Viro, Latvia, Puola, Turkki, Ukraina Suomi, Romania, Bulgaria, Ruotsi ja Norja. Kahdeksan Nato-maata ja kolme Naton ulkopuolista harmaan alueen maata, ja muita kohdemaita Venäjän Euroopan puoleisilla A2/AD-alueilla ei ole. Lisäksi meristä Mustameri ja Itämeri kuuluvat Venäjän A2/AD-alueisiin.

Venäjän A2/AD-alueet tuottavat siis tällä hetkellä Yhdysvalloille ja Natolle harmia ja mietittävää. Miten vastata Venäjän muodostaman ohjusuhkaan ja kykyyn hallita A2/AD-alueilla etenkin ilmatilaa ja meritilaa tehokkailla ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä ja rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmillä.

Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Natossa, Suomen puolustuksessa Venäjän muodostama A2/AD-ongelma on täysin ohitettu ja vaiettu. Suomi ei ole käsittelyt niin Pietarin alueelle kuin ei myöskään Murmanskin alueelle Venäjän sijoittamia ohjusjärjestelmiä ja niiden muodostamaa uhkaa.

Noista ohjusjärjestelmistä ja niiden muodostamasta uhasta Suomelle ei löydy Suomesta yhtään tutkimusta eikä sellaista sotatieteellistä artikkelia, jossa olisi käsitelty myös tuon puolustuksellisen ongelman ratkaisua. Suomessa on tapana pistää pää pensaaseen sellaisissa ongelmissa, missä Suomella ei kykyä löytää ratkaisua.

Suomen vaarallisen vähättelevästä asenteesta kertoo ilmavoimien entisen komentajan ja puolustusministeriön kansliapäällikön kenraaliluutnantti Matti Aholan kommentti Ilta-Sanomissa: ”Siinä ei ole minkäänlaista näytön tarvetta [Venäjän S-400-ohjusten sijoittamisessa Suomen rajan tuntumaan]. Niitä siirrellään esimerkiksi harjoituksiin liittyen edestakaisin. Tällainen järjestelmä sisältää monta tutkaa. He haluavat etsiä erilaisia valmiuspaikkoja, kuten meidänkin ilmavoimat tutkiskelevat tutkakatveita ja tällaisia.” Aholan mukaan S-400-järjestelmien tuominen Suomen rajoille on pelkästään osa Venäjän ilmatorjuntaohjusjärjestelmien ”sukupolvenvaihdosta” (IS 22.9.2016).

Ahola on pihalla Venäjän A2/AD-strategiasta kuin lumiukko.

”Joukaksen arvion mukaan Suomen ei ole syytä reagoida Venäjän S-400-päätökseen tässä hetkessä, mutta Suomen on varmistettava, että pysymme teknisen kehityksen aallonharjalla.”, uutisoi Yle Maanpuolustuskorkeakoulun everstiluutnantti Sakari Joukaksen kannanottoa Venäjän Suomen rajan läheisyyteen sijoittamiin S-400-ohjuksiin (Yle 22.9.2016).

Joukas on pihalla Venäjän A2/AD-strategiasta kuin lumiukko.

Yhdysvalloissa ja Natossa ei onneksi asiaa nähdä yhtä sinisilmäisesti kuin Suomen vanhojen ja nykyisten ammattisotilaiden keskuudessa. Tässä asiassa uskon enemmän yhdysvaltalaisiin kenraaliluutnantti Ben Hodgesiin ja kenraali Philip Breedloveen kuin suomalaisiin kenraaliluutnantti Sakari Joukakseen ja kenraaliluutnantti Matti Aholaan. Yhdysvallat ei vähättele Venäjän kykyä, Suomi vähättelee Venäjän kykyä. Vastustajan vähättely ei ole hyväksi puolustuksen suunnitellussa etenkään ammattisotilaiden esittämänä.

Suomen alueellisen puolustukseen perustuva puolustusstrategia on auttamattomasti vanhentunut. Se on todellinen kivikautinen jäänne, joka ei vastaa tämän päivän uhkakuviin eikä sodankäyntitaktiikkoihin. Alueellisen puolustukseen perustuva puolustusstrategia pyrkii sotimaan sotia, joissa käytettäisiin runsasta miehistöreserviä, mutta jollaisia ei enää sodita. Olen käsittelyt tarkemmin Suomen vanhentunutta alueellista puolustusta kirjoituksessa otsikolla ”Alueellinen puolustus – antaako se enää vastauksen puolustuksemme haasteisiin?”, joka löytyy täältä.

Suomessa ei ole myöskään käsitelty Itä-Ukrainassa ilmi tullutta Venäjän erinomaista kykyä yhdistää lähes reaaliaikaisesti UAV-lennokkien informaatiotieto maajoukoille niin, että ohjus- ja raketti-iskut ovat olleet erittäin tehokkaita.

Venäjän muodostama uhka syvälle Suomen alueelle ulottuvilla A2/AD-alueilla on sellainen, ettei Suomi yksin pysty sitä eliminoimaan. Pienellä Suomella tuskin riittää yksin resurssit. Tällä hetkellä Venäjän A2/AD-alueet tuottavat ongelmia myös Yhdysvalloille, mutta on syytä uskoa, että Yhdysvallat ja Nato löytävät toimivan ratkaisun. Suomen on mietittävä melko pian, millaiseen ratkaisuun Suomen yltävien A2/AD-ympyröiden suhteen on ryhdyttävä. Vaatiiko ongelman ratkaisu esimerkiksi Suomen liittoutumista?

Venäjän muodostama A2/AD-uhka Suomelle on syytä käsitellä tarkkaan valmisteilla olevassa puolustusselonteossa. Alueelliseen puolustukseen perustuva puolustusstrategia on syytä joka tapauksessa heittää vanhentuneena historian roskakoriin. Vastaavaa kylmän sodan ajan luomusta ei ole enää missään Euroopassa.