Miksi Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä kaipaisi oikein uudistuksia?

Olen kirjoittanut tällä blogipalstallani muutamassa kirjoituksessa Suomen alueellisesta puolustusjärjestelmästä vanhentuneena maanpuolustuksen perusratkaisuna, ja olen saanut noissa kirjoituksissa esittämistäni näkemyksistä kovasti kriittistä sähköpostipalautetta.

Palautteen perusteella näkemyksiäni on syytä käsitellä vielä perusteellisemmin tällä blogikirjoituksella. Kirjoitus on pitkä ja tarkoitettu ensisijaisesti niille lukijoille, joita puolustusjärjestelmiin liittyvät asiat todella syvällisemmin kiinnostavat.

Alueellinen puolustusjärjestelmä (territorial defence) on Suomen ja eräiden muiden valtioiden valitsema sotilaallisen maanpuolustuksen perusratkaisu, jossa korostetaan maan puolustamista alueen syvyydessä vihollista kuluttaen. Järjestelmä on siis alun perin luotu toimimaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan omalla maaperällä ja maan omia voimavaroja – siis muita kuin vain sotilaallisia voimavaroja – kuluttaen.

Suomen alueelliseen puolustukseen perustuvan nykyisen strategian perusteet on luotu jo 1960-luvulla. Alueellisen puolustuksen strategian synnyn taustalla olivat YYA-sopimus ja tuon aikaiset ”ulkopoliittiset syyt”, jotka olisivat estäneet näkyvästi joukkojen riittävän ryhmittämisen Etelä-Suomen turvaksi, mikäli hyökkäys olisi tullut idästä.

Suomen kulloinen sotastrategia ja sotilasdoktriini pitää muovata Venäjän voimassa olevan sotilasstrategian ja sotilasdoktriinin perusteella huomioiden myös Venäjän käyttämät sotataktiikat tuoreimmissa sotatapahtumissa, nyt siis Krimin niemimaalla, Itä-Ukrainassa ja Syyriassa. Suomi varautuu ja varustautuu vain Venäjän hyökkäyksen varalta, ei minkään muun maan hyökkäyksen varalta.

Toisen maailman sodan jälkeen Neuvostoliiton sotilasoppien yksi keskeinen tavoite oli luoda kyvykkyys syviin läpimurtoihin kykenevä armeija, joka perustui maa- ja ilmavoimiin ja niiden mekanisoituihin joukkoihin. Neuvostoliiton sotilasopit perustuivat kokemuksiin toisesta maailmasodasta, ja ne olivat tuttuja perusteiltaan myös Suomelle jo jatkosodasta.

Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä luotiin vastaamaan tuohon Venäjän sotastrategiaan, ja sen organisaatiomuutos toteutettiin vuonna 1966. Järjestelmä on perusteiltaan siis hyvin vanha. Järjestelmää uusittiin viime hallituskaudella puolustusvoimauudistuksena, mutta perusratkaisun nimi – alueellinen puolustusjärjestelmä – säilytettiin. Järjestelmässä on pyritty muutoksin toki vähentämään niitä haittoja, mitkä syntyvät vihollisen pääsystä syvälle Suomen maaperälle.

Ratkaisevaa alueelliseen puolustusjärjestelmään liittyvien haittojen vähentämisessä on asejärjestelmien kaukovaikutteisuus ja ampumatarvikkeiden kantama, jonka tulisi olla 150 kilometristä ylöspäin aina 300-400 kilometriin saakka. Suomen olisi kyettävä tuhoamaan vastapuolen Suomea kohtaan käytettävää asevoimaa jo Suomen rajojen ulkopuolella heti sotilaallisen konfliktin alkuvaiheessa ensituntien ja ensivuorokausien aikana.

Suomen kansa ja myös osa ammattisotilaistamme käy talvi- ja jatkosotaa edelleen yhä uudestaan, vaikka noista tapahtumista on kulunut pian 80 vuotta. Sotamuistot ovat vaikuttaneet myös puolustusjärjestelmämme kehittämiseen ja sille asetettuihin päämääriin – negatiivisesti.

Ajatellaan, että jos Venäjä Suomeen hyökkäisi, se tapahtuisi niin kuin 70-80 vuotta sitten. Kesän 1944 ratkaisutaisteluiden opetuksena tykistöpuutteesta Suomi on pitänyt yllä näihin päiviin saakka vahvaa tykistöä – ehkäpä lukumääräisesti jopa Euroopan suurinta. Jatkossakin operatiivinen tykistö on ehdottomasti tärkeä, mutta onko sen painoarvo mitoitettu liian suureksi huomioiden tämän ajan sotilaalliset uhkakuvat?

Venäjän läntisen sotilaspiirin tykistön määrä on noin 600 kappaletta, kun Suomen määrä on 700 kappaletta.

                                                                                         ****

Noita Suomen alkuperäisen alueellisen puolustusjärjestelmän puutteita ja haittoja on pyritty ja pyritään edelleen ehkäisemään hankkimalla aseistusta, jolla on pitemmät kantomatkat, mutta hankinnat ovat toistaiseksi olleet hyvin vaillinaisia. Kyse on joko rahan puutteesta tai Venäjän puuttumisesta hankintoihin.

Jos alueellisen puolustusjärjestelmän puolustusta halutaan siirtää pois syvältä Suomen sisältä, se edellyttää kaukovaikutteisten asejärjestelmien hankintaa laajassa mitassa. Vastapuolen hyökkäykseen tarkoitetut asejärjestelmät on kyettävä tuhoamaan jo maan rajojen ulkopuolella tai viimeistään rajan pinnassa Suomen alueilta käsin.

Raskaan M270 MLRS-raketinheitinjärjestelmän hankinnasta päätettiin Suomessa jo vuonna 2006, ja myyntilupa Yhdysvalloista GMLRS-ampumatarvikkeiden hankinnalle saatiin marraskuussa 2015. Myyntilupa käsitti aluevaikutteisten ampumatarvikkeiden (GMLRS M30A1 Alternative Warhead) että pistemaalien tuhoamiseen tarkoitettujen ampumatarvikkeiden (GMLRS M31A1 Unitary) hankintaa, mutta ampumatarvikkeiden kantama on korkeintaan vain 70 kilometriä eikä siten kantomatka ole riittävä kaukovaikuttamiseen. M270 MLRS-raketinheitinjärjestelmä ei siis muuta perinteistä 1960-luvun alueellista puolustusjärjestelmää kantamaltaan, vaan järjestelmän käyttäminen perustuu hyökkäävän vihollisen päästämiseen maan sisälle.

Jopa 300 km kantavia ATACMS-tykistöohjuksia koskenut hankinta lopetettiin keväällä 2014. Lieneekö Venäjä esittänyt hankinnasta jotain Suomelle, vaikka julkisuuteen ATACMS-hankinnan peruuntumisen kerrottiin tapahtuneen ”kustannussyistä”. Suomella oli Yhdysvaltain myyntilupa 70 ATACMS- tykistöohjukselle, ja myyntilupaan kirjattu dollarimääräinen hankinta-arvo oli 132 miljoonaa dollaria. GMLRS-rakettien 70 kilometrin kantama ei alueellisen puolustusjärjestelmän muutosten päämääriä tukeva, sen sijaan ATACMS-ohjusten 300 kilometrin kantama olisi ollut alueellisen puolustusjärjestelmän muutosten päämääriä hyvin tukeva.

Suomi on nyt hankkinut Hornet-hävittäjiin pitkän kantomatkan JASMM-ohjuksia. Suomella oli Yhdysvalloista saatu myyntilupa 70 ohjukselle, mutta ostolupaa ei käytetty täysimääräisesti. Ostolupaan kirjattu dollarimääräinen hankinta-arvo oli 255 miljoonaa dollaria, mutta puolustusministeriön tiedotteen mukaan hankinnan arvo oli vain 178,5 miljoonaa euroa, ja Suomi siis ei käyttänyt osto-oikeuttaan täysimääräisesti. Ilmasta maahan laukaistavien JASMM-risteilyohjusten enimmäiskantama on riittävä 370 kilometriä, ja tuolla järjestelmällä Suomi on kyennyt hankkimaan todellista kaukovaikuttamista. Itseasiassa tämä on ainoa järjestelmä, johon Suomen puolustuksen kaukovaikutteisuus tällä hetkellä tosiasiallisesti perustuu.

Suomi on parhaillaan hankkimassa panssarihaupitseja Etelä-Koreasta. Maavoimien nykyinen neuvostoliittolaisvalmisteinen 122-millistä tykkikalusto on vanhenemassa ensi vuosikymmenellä, ja korvaavaksi kalustoksi on päätymässä eteläkorealainen K9 Thunder -tykistöjärjestelmä. Suomi olisi saamassa haupitsit ”puoleen hintaan”, kuinkas muuten. K9 Thunder -tykistöjärjestelmän kantama on vain 30-40 kilometriä, joten järjestelmän kaukovaikutteisuus ei ole kummoinen eikä alueellisen puolustusjärjestelmän muutosten päämääriä tukeva. K9 Thunder -tykistöjärjestelmän ei siis muuta perinteistä 1960-luvun alueellista puolustusjärjestelmää kantamaltaan, vaan järjestelmän käyttäminen perustuu hyökkäävän vihollisen päästämiseen maan sisälle.

Suomi hankki jo vuonna 2009 Yhdysvalloista AMRAAM-ohjuksia, joiden sijoituspaikat olivat F/A-18C/D -hävittäjälaivasto ja yhdysvaltalais-norjalainen NASAMS-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Yhdysvaltain myyntivaltuutus käsitti 300 kappaletta 300 AIM-120C-7 AMRAAM-ohjusta. Ostolupaan kirjattu dollarimääräinen hankinta-arvo oli 435 miljoonaa dollaria. Puolustusministeriön sivuilta ei löydy varsinaista tiedotetta AMRAAM-ohjusten ostamisesta, ostettujen ohjusten määrästä eikä kauppahinnasta, mutta ohjukset ostettiin, ja toimituksen oli määrä alkaa vuoden 2012 kuluessa. AMRAAM-ohjusten kantama on vain 55–75 km, joten järjestelmän kaukovaikutteisuus on vähäinen. AMRAAM-ohjastukset eivät siis muuta perinteistä 1960-luvun alueellista puolustusjärjestelmää kantamaltaan, vaan järjestelmän käyttäminen perustuu hyökkäävän vihollisen päästämiseen maan sisälle.

Suomen asehankinnat Yhdysvalloista, jotka ovat edellyttäneet Yhdysvaltain vientilupaa, löytyvät kirjoituksesta otsikolla ”Suomen ja Yhdysvaltain välinen ohjuskauppa on vilkasta” (US-blogi 28.3.2016).

                                                                                         ****

Kuten edellä, myös jäljempänä tämä Suomen alueelliseen puolustuksen perustuva puolustusratkaisu toiminnallisella tasolla on nimetty sotastrategiaksi (military strategy), ei sotilasdoktriiniksi (military doctrine).

Alueellinen puolustusjärjestelmä ei ole enää erityisen laajasti käytetty, ja ne maat, joissa se on ollut käytössä, ovat siitä pitkälti luopuneet Nato-jäsenyyksien myötä. Järjestelmä oli sopivampi kylmän sodan aikaan, jolloin vihollisen – siis Neuvostoliiton ja Varsovan liiton – sotilasdoktriinit ja sotilasdoktriinien yläpuolella sotastrategiat perustuivat laajojen maa-alueiden haltuunottoon ja hallintaan.

Alueellinen puolustus (territorial defence) on nimenäkin vanhahtava ja viittaa kylmän sodan aikaan, jolloin järjestelmä oli laajemmin käytössä. Alueelliseen puolustukseen perustuva strategia oli käytössä Jugoslaviassa vuodesta 1968-69 maan hajoamiseen saakka (lähde), ja järjestelmän käyttöönottoa vauhditti Neuvostoliiton invaasio Tšekkoslovakiaan vuonna 1968.

Sloveniassa alueellinen puolustus oli käytössä lyhyen aikaa vuosian 1990-1994 Jugoslavian hajotessa, ja Sloveniasta tuli Naton jäsenmaa vuonna 2004. Puolassa puolestaan alueellisen puolustuksen käsitteeseen liittyi maan ollessa Varsovan liiton jäsenenä myös sisäisen turvallisuuden elementtejä. Puolassa alueellisen puolustuksen joukot (Obrona Terytorium Kraju: OTK) lakkautettiin lopullisesti vuonna 2008, mutta se oli menettänyt sotilaallisen merkityksenä jo 1990-luvulla. Puola liittyi Natoon vuonna 1999.

Ruotsi on jo myös luopunut alueellisen puolustuksen strategiasta.

Kylmän sodan aikaan Neuvostoliitolla ja sen liittolaisilla oli massiivinen konventionaalisten aseiden arsenaali ja laaja miehistöreservi Euroopassa, ja lännessä piti varautua myös Neuvostoliiton pyrkimyksiin ottaa koko läntinen Eurooppa konventionaalisin asein hallintaansa aina Atlantille saakka Nato-maiden alueelle tunkeutumisena. Yhdysvalta ei lähtenyt ensimmäisessä Offset-strategiassaan kilpailemaan Euroopassa Neuvostoliiton konventionaalisten aseiden ylivoimaa vastaan, vaan perusti puolustusstrategiansa ydinaseille. Ensimmäinen Offset-strategia oli voimassa aina vuoteen 1975.

Yhdysvaltojen Offset-strategioiden historiaa on käsitelty tarkemmin kirjoituksessa otsikolla ”Yhdysvaltain puolustuksen uusin Offset strategy luo Venäjälle uusia haasteita” (US-blogi 9.5.2016).

                                                                                         ****

Suomessa ymmärrettäviä ovat perusteet, miksi alueellisen puolustusjärjestelmän nimeä ei muutettu vuosina 2012-15 toteutetussa puolustusvoimauudistuksessa, koska sinänsä nimenmuutoksilla on yleensä aina vastustusta. Nimenmuutoksella ei ollut perusteita myös siksi, ettei järjestelmää muutettu juurikaan pohjimmaisilta perusteiltaan eikä etenkään uhkakuvien osalta. Puolustusjärjestelmää mitoittavat keskeiset uhkakuvat ovat vihollisen strategiset iskut ja rajoitettujen alueiden haltuunotto sekä laajempi maahantunkeutuminen ja laajempien alueiden valtaamiseen pyrkivä hyökkäys.

Merkittävimmät muutokset järjestelmän historiassa ovat strategisen iskun uhkaan varautuminen Gustav Hägglundin komentajakautena 1994-2001 ja operatiivisten joukkojen perustaminen alueellisten joukkojen rinnalle. Varustelupuolella merkittävin ja todellinen strategialuonteinen muutos on meneillään oleva JASMM-ohjushankinta.

Operatiivisten joukkojen ja erityisesti strategisen iskun torjunnan joukkojen toiminta on Suomen puolustuskyvyn kannalta oleellista, eikä kyseisiä joukkoja voi pitää erityisesti juuri alueelliseen puolustusjärjestelmään liittyvänä. Joukot vastaavat Naton NRF- ja VJTF-joukkoja (NATO Response Force/Very High Readiness Joint Task Force).

Oleellista suomalaisille operatiivisille joukoille olisi kyky nopeaan toimintaan (24/7-valmius), riittävä sotilasvahvuus ja riittävä kaukovaikutteisuus aina 300-400 kilometriin saakka ensisijaisesti ohjusaseistuksella.

Suomen operatiivisten joukkojen vahvuus on tällä hetkellä tiettävästi 61 000 henkilöä, mikä lukumääränä on sinänsä riittävä, mutta se toimintavalmius ei ole. Joukkojen tulisi olla toimintavalmiita aseistuksineen alle kahdessa vuorokaudessa, ja 24/7-valmiudessa vähintään 4-6 pataljoonan (3 000-4 500 sotilaan) voimalla, ja siihen osittain reserviin ja varusmiehiin perustuen joukot eivät taida tällä hetkellä kyetä, vaikka ammattisotilaiden määrä Suomen puolustusvoimissa onkin tuota määrää suurempi. On muistettava, että Krimin valtauksessa Venäjä siirsi niemimaalle kahdessa vuorokaudessa noin 15 000 sotilasta.

                                                                                         ****

Suomella ja Venäjällä on yhteistä rajaa yhteensä 1340 kilometriä, ja tuo rajan on pisin raja Venäjän läntisen sotilaspiirin alueella. Suomessa raja on nähty perinteisesti turvallisuuden kannalta ongelmana, mutta näkisin sen pikemminkin helpotuksena.

Suomessa nähdään vielä nykyäänkin kylmän sodan aikaiseen tapaan Venäjän interventiomahdollisuutena koko pitkän rajan kautta laajamittainen hyökkäys kymmenien tuhansien sotilaiden muodostamalla sotilasjoukolla sekä sadoilla hyökkäysvaunuilla ja laajalla tykistöllä niin, että vihollinen tunkeutuisi nopeasti aina vähintään 50-100 kilometrin syvyyteen Suomen maarajasta ja katkaisisi ehkäpä jopa Suomen kahtia Oulun korkeudelta.

Tuollainen uhkakuva on syntyperua toisen maailmasodan ajalta, eikä se ole enää oikein tätä päivää. Toki myös tuollaiseen uhkakuvaan Suomen on edelleen varauduttava. Tuon uhkakuvan torjuntaan alueellisen puolustuksen strategia on mitä parhain: pyritään kohtuullisen pienillä aseellisilla voimavaroilla aiheuttamaan viholliselle menetyksiä pitkäaikaisesti, vaikka hinta miehistömenetyksillä ja suomalaisen infrastruktuurin tuhoutumisella nousisikin kovaksi.

Edellä tässä blogikirjoituksessa mainittujen aseiden vaikutusalue JASMM-ohjuksia lukuun ottamatta on alle 50-100 kilometriä ja siis karkeasti rintamalinjan syvyyden mittainen. Kaukovaikutteinen aseistus Suomessa on vähäistä, ja sen hinta lienee ensi sijassa vaikuttanut hankintojen vähäisyyteen, kenties myös Venäjän vastustus kyseisenlaisille hankinnoille: Suomen puolustuskyky nousisi liian korkealle. Kenties ei ole nähty myöskään Suomessa sopivana, että Suomi kykenisi tuhoamaan maata uhkaavaa sotilasinfrastruktuuria jo maan ulkopuolella – siis Venäjän alueella.

Venäjä tietää, mitä sillä olisi vastassa, mikäli se yrittäisi tunkeutua maahamme edellä kuvatusti joko laajemmin itärajalla tai suppeammin vain osalla itärajaa. Suomen alueelliseen puolustuksekseen perustuva järjestelmä on toimiva siinä mielessä, että se kyllä muodostaa riittävän pelotteen maahan tunkeutumiselle tekemällä vaihtoehdosta riittävän vaikean vastavoimalle.

                                                                                         ****

Suomessa tulisi lukea tarkasti Venäjän sotilasdoktriinit ja opiskella se sodankäyntitapa, jota Venäjä on harjoittanut Krimin valloituksessa, Itä-Ukrainassa ja Syyriassa. Venäjä on hylännyt kylmänsodan aikaisen toimintavan laajamittaisesta maahantunkeutumisesta. Venäjäkään ei laita enää alttiiksi tuhansien sotilaittensa henkeä.

Nato on analysoinut Venäjän vuoden 2014 sotilasstrategiaa Nato Defense Collegen (NDC)  Recearch Paper no. 117:ssa, jonka otsikko on ”Russia’s 2014 Military Doctrine and beyond: threat perceptions, capabilities and ambitions” ja joka löytyy täältä.

Krimin niemimaa, Itä-Ukraina ja Syyria ovat osoittaneet Venäjälle, että Venäjän noilla alueilla harjoittama A2/AD-strategia on ollut poikkeuksellisen toimiva. Venäjä on päässyt asettamiinsa tavoitteisiin vähäisillä voimavaroilla ja vähäisin miehistömenetyksin. Jos strategia ja taktiikka ovat toimivia, sitä käytetään myös jatkossakin.

Venäjän muodostamaa A2/AD-muotoista uhkaa Suomelle on käsitelty tarkemmin kirjoituksessa otsikolla ”Puolustusselonteossa on varauduttava Venäjän muodostamiin A2/AD-uhkiin” (US-blogi 23.10.2016).

Jos Venäjä kohdistaisi Suomeen sotilaallisia toimenpiteitä, on niiden päämäärä tarkasti määritelty ja taktiikka on valittu päämäärin suhteen. Tämän olemme nähneet Georgiassa vuonna 2008, Ukrainassa vuodesta 2014 lähtien ja Syyriassa vuodesta 2015 lähtien. Venäjän sotilastoimia pitää ajatella ja nähdä päämäärähakuisesti: mihin päämäärään Venäjä sotilaallisilla toimillaan pyrkii. Georgia vuonna 2008 oli harjoittelua, joka paljasti Venäjän armeijan puutteet ja jonka jälkeen Venäjä on hionut sotavoimansa hyvin toimivaksi.

Itämeren ympäristössä – kuten myös Mustanmeren ympäristössä – Venäjän pyrkii turvaamaan kulkuyhteydet ja meritilan riittävän hallinnan. Lisäksi Venäjä pyrkii yleisesti pitämään rajoihinsa liittyen puskurialueita niin, että mahdolliset sotatoimet käytäisiin sen oman alueen ulkopuolella puskurivyöhykkeellä. Suomi on Venäjälle harmaata puskurivyöhykettä.

Venäjä pyrkii siis sotimaan sotansa oman alueen ulkopuolella niin, ettei oman infrastruktuurin tuhoutumisesta olisi vaaraa. Venäjän yksi keskinen päämäärä on konfliktin alkuvaiheessa saada operaatioalueen ilmatilaa riittävässä laajuudessa heti hallintaan. Kuka hallitsee ilmatilaa, hallitsee kaikkea muuta tilaa myös. Venäjä on ottanut Syyriassa maan länsiosien ilmatilan hallintaan täysin, eikä Yhdysvallat voi tuolla alueella tehdä sotilaallisia toimia, vaikka halukkuutta olisikin.

Suomelle kuten myös Baltian maille hankalia ovat Venäjän maa-alueella ja merialueella sota-aluksissa olevat laajat ohjusjärjestelmät, joiden vaikutuspiirissä Suomen pinta-alasta on noin 40 prosenttia ja Baltian maiden pinta-alasta täydet 100 prosenttia. Erityinen ongelma on, että Suomen ilmavoimien tukikohdat ovat tuolla vaikutusalueella. Venäjä kykenee aktivoimaan nuo ohjuslaukaisujärjestelmät käyttöönsä tunneissa, joten niiden tuhoaminen on erityisen haasteellista itse ohjuksista puhumattakaan.

Kykenisikö Venäjä tuhomaan Suomen Hornetit – joiden varassa Suomen asejärjestelmien kaukovaikutteisuus tällä hetkellä pelkästään on – ohjuksin jopa lentokentille?

Tuossa asiassa Suomenkin oli otettava oppia Venäjästä: sotilasstrategia olisi valittava niin, ettei se perustuisi oman infrastruktuurin tuhoutumismahdollisuuteen eikä omien sotilaiden kuolemiseen. Vaikka Suomeen alueellista puolustusjärjestelmää on yritetty kehittää, tällä hetkellä keskisiin uhkakuviin se ei vastaa keskeisiltä osilta: 

• kyvykkyys nopeaan toimintaan riittävän lyhyellä varoitusajalla (24/7-valmius) ja riittävin miehistö- ja kalustoresurssein

• kyvykkyys vastata Venäjän luomaan ohjusuhkaan ja ennen kaikkea Suomen ilmatilan haltuunottoon

• kyvykkyys vastata Venäjän mahdollisiin toimiin katkaista ja eristää Suomen yhteydet muusta maailmasta A2/AD-strategian mukaisesti, mikä voi edellyttää Suomen puolustusvoimien toimintaa myös Suomen alueen ulkopuolella.

Nuo uhkakuvat ovat ensisijaisia verrattuna siihen uhkakuvaan, jossa Venäjä tunkeutuisi laajalla rintamalla läpi itäisen maarajan, mutta toki sellaiseen uhkakuvaan pitää toki varautua, niin kuin on tähän saakka ylikorostetusti tehty.

Noihin uhkakuviin nykyinen alueellinen puolustusjärjestelmä ei anna riittävää kykyä vastata. Sen sijaan strategisen iskun torjuntaan Suomella on jo kykyä, kunhan nopea valmius saadaan riittävään kuntoon riittävin miehistöreservein. Ohjuksin tapahtuvan laajan strategisen iskun torjuntaan Suomella ei ole tällä hetkellä riittävää kykyä.

Jos alueellisessa puolustuksessa mahdollisinten sotatoimien painopistettä halutaan siirtää pois Suomen alueelta, Suomella tulee olla riittävä kyky tuhota venäläistä sotilasinfrastruktuuria jo Venäjän puolella, ja se edellyttää kaukovaikutteista aseistusta useiden satojen kilometrien kantamalla, jota nyt Suomella ei liiemmin ole. Nopeus on tässäkin sotilaallisessa toiminnassa ensiarvoisen tärkeää.

Alueellinen puolustusjärjestelmä kaipaa siis uudistusta ja myös nimenvaihdosta olisi harkittava sellaiseen, joka kuvastaisi paremmin strategian luonnetta.

Tiedot Venäjän sotilasyksiköistä Pietarin seudulla ja Leningradin sotilaspiirin alueella (Ленинградский военный округ, ЛВО) löytyvät täältä. Tuolla internetsivulla klikkaamalla karttapistettä saa esiin sotilasyksikön nimen, jota koskevat tiedot ovat sivulla, ja nimen perustella voi hakea lisätietoa myös nettihakusivuilta. Sotilasyksikkösijainnit ovat myös oheisessa kirjoituksen liitteessä olevassa kuvassa. Matka esimerkkisi Lappeenrannasta kauimpana olevaan Lugan pisteeseen on 275 kilometriä, joten kaukovaikutteisten aseiden kantamana 300 kilometriä alkaa olla hyvä.

Nato-maiden sotastrategiat ja sotilasdoktriinit ovat niin laaja aihe, ettei sen käsittely tässä yhteydessä ole mahdollista. Se olisi erillisen kirjoituksen aihe.

                                                                                         ****

Jos alueellinen puolustusjärjestelmä (territorial defense) ja ennen kaikkea sen historia Euroopassa kiinnostaa tarkemmin, ohessa muutama lukuvinkki:

Territorial Defense in Nato and Non-Nato Europe (R-1184-ISA), February 1973, The Rand Corporation (asiakirja).

A Rand Note prepared for United States Airforce, Reflections on Territorial Defense, January 1980, The Rand Corporation (asiakirja).

U.S. Global Defense Posture, 1783-2011, 2012, The Rand Corporation (asiakirja).