Onko Suomen aktiivinen vakauspolitiikka vakauttanut Itämeren aluetta yhtään?

Presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puheessaan 2015: ”Suomi varmistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan olemisensa; suomalaisten vapauden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi. Suomella on omalla lähialueellaan tärkeä rooli.”

Presidentin uudenvuoden puhe 2015 löytyy täältä.

Presidentti Sauli Niinistö toisti uudenvuoden puheessaan 2016 aktiivisen vakauspolitiikan käsitteen: ”Totesin viime vuoden puheessani, että Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa. Ulkopolitiikkamme kannalta tässä keskeisiä ovat suhteemme Ruotsiin ja Venäjään, pohjoismaisuus sekä yhteistyö niin Euroopan unionissa kuin myös Nato-maiden kanssa.”

”Vakauspolitiikan lähtökohdat ovat Itämeren alueella kohtuullisen hyvät. Valtioilla ei ole alueellisia vaatimuksia toisiltaan ja valtioiden sisäinen poliittinen tilanne on vakaa. Kuin itsestään leimahtavaa pesäkettä ei siis ole, vaikka laajemmat jännitteet tänne heijastuvat."

Presidentin uudenvuoden puhe 2016 löytyy täältä.

Joissakin lehdissä on ollut tulkintoja, että presidentti Niinistön vakauspolitiikka tarkoittaisi myös sitä, että Suomi pitää keskusteluyhteyden, auttaa ristiriitojen ratkaisussa ja jatkaa maidenvälistä yhteistyötä kaikin mahdollisin tavoin (Savon Sanomat 15.1.2015).

Suomi on nyt harjoittanut tasavallan presidentin linjaamaa aktiivista vakauspolitiikkaa lähes kahden vuoden ajan, ja politiikasta alkaa olla riittävästi kokemuksia sen onnistumisen arvioimiseksi.

                                                                                    ****

Edellä esitetyn mukaisesti Suomen harjoittaman aktiivisen vakauspolitiikan tarkoitus siis on:

• turvata Pohjois-Euroopan vakautta

• toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi [Pohjois-Euroopassa]

• pitää Suomen suhteita Ruotsiin ja Venäjään

• harjoittaa yhteistyötä niin Euroopan unionissa kuin myös Nato-maiden kanssa

Aktiivisessa vakauspolitiikassa Suomelle on siis tärkeää pitää suhteita Venäjään ja Ruotsiin, muttei erikseen Baltian maihin eikä Itämeren alueen muihin maihin kuten Norjaan, Tanskaan Puolaan tai Saksaan muutoin kuin EU:n ja Naton kautta. Aktiivisessa vakauspolitiikassa Suomelle Naton määrittelemä NB8-alue ei siis ole mikään erityinen turvallisuuspoliittinen toiminta-alue.

Aktiivinen vakauspolitiikka ei ole englanninkielisenä terminä tuttu (active stability policy). Kyseisellä englanninkielisellä nettihakusanalla löytyi vain yksi tulos hollantilaisen De Nederlandsche Bankin nettisivuilla (DNB 4.3.2014), joka viittaa EU:n maiden talousasioihin, ei suinkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Ruotsi käyttää ulkopoliittista termiä stabilitetspolitik, muttei aktiv -etuliiteadjektiivia. Aktiivinen vakauspolitiikka -termi on siis suomalainen keksintö, joka tuskin aukeaa ulkomaalaisille.

Suomella on jostain syystä aina ollut erikoinen tarve Venäjän ja Neuvostoliiton naapurina keksiä omia uusia termejä ulkopoliittisista linjauksistaan, joita ulkomailla ei juurikaan ymmärretä.

Sotilaallinen liittoutumattomuus -termi, jota myös Ruotsi käyttää, on myös terminä ulkomailla vaikea ymmärtää. Sotilaallinen liittoutumattomuus -termiä ei käytä kukaan muu tässä maailmassa kuin vain Suomi ja Ruotsi. Suomihan määrittelee termin niin, että Suomi kuuluu EU:hun ja on siten liittoutunut, muttei kuulu sotilasliittoon.

Onpa siis varsin erikoista tämä Suomen ulkopoliittinen termitehtailu.

Aktiivinen vakauspolitiikka on Suomen ulkoministeriön keksintö ajankohtana, jolloin ulkoministerinä toimi Erkki Tuomioja (sd.). Erkki Tuomioja lienee tämän kaiken termitehtailun alkuunpanija päämääränä kaikin mahdollisin keinon osoittaa, ettei Suomi ole puolustuksellisissa asioissa liittoutunut minnekään.

Ei ole ihme, että näiden lukuisten erikoisten termien kanssa ulkomailla menee helposti selittelyksi, josta kukaan ei ymmärrä mitään. ”Kaipa se Suomi jotain on”, on yleisin ajatus ulkomailla, jos yrittää avata Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa syvällisemmin.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen termitehtailu osoittaa, ettei Suomen linja ole vielä vakaa ja loppumuotoon jäsennelty.

                                                                                    ****

Onko Suomen aktiivinen vakauspolitiikka toiminut ja onko sillä päästy asetettuihin tavoitteisiin nyt kahden vuoden aikana, jolloin politiikkaa on harjoitettu?

Onko aktiivinen vakauspolitiikka turvannut Pohjois-Euroopan vakautta? Vastaus: ei ole. Onko aktiivinen vakauspolitiikka lieventänyt laajempaa vastakkainasettelua Pohjois-Euroopassa? Vastaus: ei ole. Onko aktiivinen vakauspolitiikka pitänyt hyviä suhteita Ruotsiin ja Venäjään? Vastaus: Ruotsiin on, mutta Venäjän suhteet ovat heikentyneet. Onko aktiivinen vakauspolitiikka edistänyt Suomen yhteistyötä niin Euroopan unionissa kuin myös Nato-maiden kanssa? Vastaus: kyllä on.

Aktiivinen vakauspolitiikka on siis onnistunut Nato-yhteistyön kehittämisessä, puolustuksellisen yhteistyön kehittämisessä Ruotsin kanssa ja myös yhteistyön kehittämisessä EU-politiikassa. Yhteistyö on kuitenkin vain ensisijaisesti politiikan teon väline, ei politiikan päämäärä. Myös keskusteluyhteys on vain politiikan teon väline, ei politiikan päämäärä. Vain eri puolustusvoimien harjoittamassa sellaisessa puolustusyhteistyössä, joka lisää maiden puolustuskykyä, yhteistyötä voidaan pitää lopullisena päämääränä.

Jos presidentti Niinistön Putinille esittelemä transponderihanke kuului aktiiviseen vakauspolitiikkaan, se oli fiasko. Toistaiseksi hanke on heikentänyt Itämeren turvallisuutta aikaansaamalla Itämeren keskeisten toimijoiden – siis Naton ja Venäjän – välille riitoja.

Jos aktiivisen vakauspolitiikan tavoite on ollut myös pitää keskusteluyhteyttä idän ja lännen välillä sekä Suomen ja Venäjän välillä, niin on syytä kysyä, onko keskusteluyhteydestä ollut konkreetista hyötyä? Miten Suomen ja Venäjän presidenttien välisten puhelinsoittojen ja tapaamisten hyödyt ovat konkretisoituneet?

Miksi Suomen ja Venäjän presidentit eivät soittaneet toisilleen korkeimmalla tasolla silloin, kun itärajan pakolaisongelma vaati nopeaa ratkaisua. Ainoa soitto pakolaiskriisiajankohtana tapahtui 5.1.2016 Venäjän aloitteesta aiheena nuorten jääkiekon maailmanmestaruuskisat, jonka loppuottelussa Suomi ja Venäjä olivat vastakkain. Keskusteluyhteys ei siis ole arvo sinänsä. Yhteydenpito pitäisi olla asiakohtaista. Jos on konkreettinen asia ratkaistavana, silloin ollaan yhteydessä.

Aktiivinen vakauspolitiikka on epäonnistunut pahoin tärkeimmissä päämäärissään. Aktiivinen vakauspolitiikka ei ole turvannut Pohjois-Euroopan ja Itämeren vakautta, päinvastoin. Pohjois-Euroopan ja Itämeren turvallisuutenanne on kahden vuoden aikana heikentynyt dramaattisesti.

Aktiivinen vakauspolitiikka ei ole myöskään lieventänyt vastakkainasettelua Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella, päinvastoin. Nato-maiden ja Venäjän välit ovat huonontuneet entisestään. Ruotsin ja Venäjän suhteet ovat huonontuneet entisestään. Myös Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat heikentyneet kahden vuoden aikana.

Idän ja lännen välit ovat nyt huonoimmillaan sitten 1960-luvun alun Kuuban ohjuskriisin.

Loppupäätelmänä voidaan sanoa: aktiivien vakauspolitiikka on ollut huonoa politiikkaa eikä se ole täyttänyt sille asettuja tavoitteita.

                                                                                    ****

Miksi sitten aktiivinen vakauspolitiikka on epäonnistunut?

Harjoitettu vakauspolitiikka ei kykene lukemaan kehityskulkua oikein ympäristössä, joka ei ole status quo. Itämeren ympäristö ei ole vakaa, joten vakautta on vaikea lisätä. Itämeren ympäristössä ja Pohjois-Euroopassa epävakautta synnyttävät juuri aktiivisen vakauspolitiikan ja vakauspolitiikan harjoittajat: Suomi ja Ruotsi. Suurin epävakauttaja on totta kai Venäjä Itämeren alueella tapahtuvalla uhkaavalla sotilasvarustelulla ja sotilaallisesti aggressiivisella käyttäytymisellä.

Suomen ja myös Ruotsin kylmän sodan jälkeinen pitkä sotilaallisen liittoutumattomuuden linja ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei juuri tässä tilanteessa ole kestävä, koska linja ei ole enää uskottava.

Suomen ja myös Ruotsin sotilaallisen liittoutumattomuuden linja ei ole uskottava, koska mailla ei ole riittäviä voimavaroja sitä yksin puolustaa ilman sotilaallista avunsaantia.

Ruotsin puolustus on täysin yhdysvaltalaisen sotilaallisen avun ja aseistuksen varassa ja Suomen puolustus on lähes täysin yhdysvaltalaisen aseistuksen varassa etenkin kalliimmissa ohjusaseissa. Venäjä tietää Suomen ja Ruotsin todellisen tilanteen todella hyvin. Suomi ja Ruotsi eivät kestäisi montakaan viikkoa sotatoimia, jonka jälkeen niiden tulisi nojautua Natoon ja Yhdysvaltoihin.

Sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalta puuttuu siis uskottavuus, ja kaikkein vähiten siihen uskoo Venäjä. Venäjä näkee, että Suomen ja Ruotsin sotilaallisen liittoutumattomuuden vaihe on väliaikainen, ja molemmat lähestyvät askel askeleelta kohti Naton täysjäsenyyttä.

Jo otettuja askeleita ovat olleet isäntämaasopimukset, puolustusyhteistyösopimukset eri Nato-maiden kanssa sekä tiivistyvä käytännön puolustusyhteistyö. Venäjälle ei ole epäselvää, mihin leiriin Suomi ja Ruotsi kuuluvat, vastaavasti kuin Nato-maille ei ole epäselvää, mihin leiriin Valko-Venäjä kuuluu.

Itämeren turvallisuustilanne on siis liikkeessä eikä liike lopu ennen kuin Suomi ja Ruotsi ovat Naton jäsenmaita, ja vasta tällöin niin Nato-maat kuin myös Venäjä voivat tehdä lopulliset puolustukselliset toimet Itämeren status quo -tilanteen saavuttamiseksi.

Sotilaallisesti liittoutumattomat maat aiheuttavat nyt Itämeren ympäristössä epävakautta vastaavasti kuin vaikkapa Georgia ja Ukraina Mustanmeren ympäristössä ja Syyria Lähi-idän ympäristössä. Suomen harjoittama aktiivinen vakauspolitiikka on terminä ja politiikkana hyvin koominen näissä epävakaissa olosuhteissa.

                                                                                    ****

Venäjä suorittaa jo nyt kaikki sotilaalliset toimensa Itämeren ympäristössä niin kuin Suomi ja Ruotsi olisivat Naton jäsenmaita.

Suomeen ja Ruotsiin kohdistuvat ne samat Venäjän sotilaalliset uhat kuin Itämeren alueen Nato-maihin. Venäjä ei enää erottele Suomea ja Ruotsia Itämeren Nato-maista.

Suomen ja Ruotsin ilmatilaa on loukattu vastaavasti kuten Nato-maiden ilmatilaa. Venäjä on simuloinut Ruotsiin myös ydinasehyökkäyksen pommikonein.

Venäjän länsirajan yli on päästetty pakolaisia niin Nato-maa Norjaan kuin Natoon kuulumattomaan Suomeen. Eroa ei ole ollut.

Venäjän asevarustelu Itämeren ympäristössä ovat kohdelleet samoin niin Nato-maita kuin Natoon kuulumattomia Suomea ja Ruotsia. Iskander-ohjusjärjestelmät on sijoitettu niin Kaliningradin alueelle kuin myös Pietarin alueelle ihan Suomen rajan pintaan. S-400-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät sijoitettu niin Kaliningradin alueelle kuin myös Murmanskin alueelle ihan Suomen rajan pintaan.

Itämeren turvallisuustilannetta on syytä tarkastella myös niin, että olisiko se nyt yhtä epävakaa, jos Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Naton jäsenmaita siitä lähtien, kun myös Baltian maat ja Puola ovat olleet, siis vuodesta 1999 tai 2004.

Jos Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Naton jäsenmaita Krimin miehityksen alkaessa, Venäjä olisi tiennyt, mikä olisi Naton puolustussuunnitelmiin perustuva turvallisuustilanne Itämerellä, ja monet sotavoimien siirtoon liittyvät provokaatiot ilmatilaloukkauksineen olisivat varmasti olleet vähäisempiä. Turvallisuusasetelma olisi ollut vakaampi. Nyt Itämeren turvallisuustilannetta heikentää se, että Venäjä uhittelee Suomea ja Ruotsia, etteivät maat vain liittyisi Natoon. Uhittelun kohteeksi on joutunut etenkin Ruotsi, jonka geostrateginen asema Itämerellä on Suomea tärkeämpi.

Tämän blogikirjotuksen otsikon kysymys oli: onko Suomen aktiivinen vakauspolitiikka vakauttanut Itämeren aluetta yhtään?

Vastaus kuuluu: ei ole. Sen sijaan aktiivisen vakauspolitiikan sisällyttämä yhteistyö Nato-maiden ja Ruotsin kanssa on ollut hyväksi, mutta yhteistyö on ensisijaisesti vain väline, ei päämäärä. Suomen harjoittama aktiivinen vakauspolitiikka ei ole saavuttanut sille asetettuja päämääriä.