Venäläinen imperialismi – tuo kaiken pahan alku ja juuri

"For four centuries, imperialism has been Russia's basic foreign policy as it has expanded from the region around Moscow to the shores of the Pacific, the gates of the Middle East and the center of Europe, relentlessly subjugating weaker neighbors and seeking to overawe those not under its direct control." Näin lausui Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger Washington Postin haastattelujutussa 15.5.2000, jonka otsikko oli “Mission to Moscow: Clinton Must Lay the Groundwork for a New Relationship with Russia".

Kissingerin sanat suomennettuna: “Neljän vuoisisadan ajan imperialismi on ollut Venäjän ulkopolitiikan perusta, kun se on laajentanut aluettaan Moskovasta Tyynelle valtamerelle, siltoina Lähi-Itään ja keskiseen Eurooppaan, hellittämättä alistamalla heikompia naapureitaan ja pyrkimällä herättämään suurta pelkoa niissä, jotka eivät kuulu sen suoraan alaisuuteen.”

Kissinger oli esittänyt syvemmin perustellen saman päätelmän Venäjän imperialistisista päämääristä jo vuonna 1994 ilmestyneessä 912-sivuisessa kirjassaan otsikolla Diplomacy. Kyseinen kirja löytyy täältä. Vähintään Venäjää koskevat kirjaukset sivuilla 24 ja 25 kannattaa käydä lukemassa. Kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Kissingerin sanojen mukaisesti Venäjä ja Venäjän harjoittama ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vuosisatojen ajan ollut perusluonteeltaan imperialistista, mikä tarkoittaa pyrkimystä laajentaa omaa aluetta ja vaikutuspiiriä tarvittaessa myös väkivaltaisesti. Venäjä ei ole vieläkään luopunut imperialistisista pyrkimyksistään kuten 1800-luvun muut suuret imperiumit, Iso-Britannia kirkkaimpana esimerkkinä.

Kun analysoidaan Venäjän nykyistä ulkopoliittista toimintaa, mikään Venäjän tavoissa toimia ei ole uutta. Venäjän heikkouden tilaa imperialismin harjoittamisessa ei kestänyt kuin reilun vuosikymmenen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Venäjä ei pääse eroon perusluonteestaan.

Paluu perinteiseen venäläiseen imperialismimalliin alkoi Putinin astuttua valtaan vuonna 2000. Venäjä on rakentanut reilussa vuosikymmenessä edelleen uudistumattomana taloustoimijana energiamyynnistä länsimaille saaduilla varoilla armeijan, jonka avulla Venäjä jälleen kerran muodostaa uhkaa laajentumispyrkimyksillään maan läntisillä ja lounaisilla raja-alueilla.

Toinen Venäjän ulkopoliittisen käyttäytymisen perusluonne on nuorempi, ja se syntyi toisen maailmasodan jälkeen Neuvostoliiton toisen maailmansodan kokemusten pohjalta: jatkossa Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän puolustus olisi paras toteuttaa mahdollisimman kaukana omilta rajoilta ja mieluimmin vastapuolen alueilla. Enää sotia Venäjän alueilla ei tule käydä.

Parhaiten tämä strategia oli toteuttavissa luomalla rajoihin liittyvä puskuri- tai etupiirivyöhyke, jonka alueella tarvittavat sotatoimet käytäisiin. Moskova oli joutunut vihollisen saartamaksi ja tullut lyhytaikaisesti vallatuksi vuonna 1812 Napoleonin aikaansaamana ja vuoden 1941 lopulla Hitlerin aikaansaamana, ja jatkossa Venäjä ei enää sallisi käyvän isänmaallisia sotia alueellaan.

Kylmän sodan aikaan Venäjän etupiiriä olivat Varsovan liiton maat ja Suomi, ja nyt Venäjä haluaisi pitää etupiirissään vähintään Suomen, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin. Nuo maat liittyvät Venäjän rajaan entisinä neuvostotasavaltoina ja ovat Natoon kuulumattomia ainoana poikkeuksena Suomi, joka ei ole ollut neuvostotasavalta. Etupiirin tehtävä on siis toimia Venäjän ulkopuolisena sotatoiminta-alueena.

Kissingerin sanoin noihin laajenemispäämääriin pyrkiessään Venäjä on alistanut heikompia naapureitaan ja pyrkinyt herättämään suurta pelkoa niissä, jotka eivät kuulu sen suoraan alaisuuteen.

                                                                                          ****

Putinin aikakaudella keskeisin pilari Venäjän ideologisessa perustelussa vahvistaa otetta rajanaapurimaissa pohjautuu eurasianismiin (евразийство) ja neo-eurasianismiin (неоевразийство). Kyse on Euraasian teorioista, joita Moskova käyttää imperialististen toimiensa aatteellisena perustana.

Euraasian teorioilla on vanha perusta Venäjällä ja edesmenneessä Neuvostoliitossa 1920-luvulta lähtien. Aatesuunnan mukaan venäläinen kulttuuri ja yhteiskunta ei ole eurooppalainen, vaan siitä itäisempi ja erilainen. Euraasialaisessa aatesuunnassa Venäjän ei tulisi ottaa vastaan länsimaisia vaikutteita. Aatesuunnan mukaan Venäjä on laajoilla alueilla pohjoisessa ja keskiosassa Euraasian manteretta, jota hallitaan joko Moskovasta tai Pietarista käsin. Eurasianismi määritellään ideologialtaan, etnisiltä perusteiltaan ja historiallisilta ominaispiirteiltään Euroopan ja Aasian kulttuureita yhdistäväksi. Poliittisessa maantieteessä Euraasian länsipuolella toimivat euroatlanttiset maat, joiden aatesuunta on atlantismi.

Tuo edellä määritelty on venäläinen eurasianistinen näkemys, mutta Henry Kissingerin näkemys Venäjästä ja sen päämääristä lienee oikeampi.

Venäjän strategista ajattelua on motivoinut – ja motivoi edelleen – toive maantieteellisestä laajentumisesta, toisin sanoen halu saada määräysvaltaan uusia alueita ja niihin liittyviä merivesistöjä. Tämä tekijä määritti – ja määrittää edelleen – Venäjän strategista ajattelua, joka keskittyi – ja keskittyy edelleen – vallattujen alueiden luonnonvarojen hyödyntämiseen, sotilaallisten puskualueiden luomiseen sekä sellaisten alueiden luomiseen, joissa Venäjällä on – ennen vanhaan Neuvostoliitolla – poliittista vaikutusvaltaa. Venäjän toiminta on siis puhtainta imperialismia.

Onkin syytä kysyä, oliko Neuvostoliiton perustaminen vuonna 1922 kommunismin nimissä sittenkin vain venäläinen geostrateginen hanke liittää äiti-Venäjään naapurimaita ja -alueita neuvostotasavaltoina, eikä kommunistinen aate ollut venäläisen imperialismin suhteen sen kummoisempi kuin tuosta ajankohdasta lähtöisin olevat eurasianismin aatesuunnat.

Neuvostoliiton ensimmäinen pääsihteeri Josif Stalin oli euraasialainen imperialisti, ja kommunismi oli hänelle vain toimintaväline euraasialaisen Neuvostoliiton luomisessa. Leninin kuolema ja kommunismiaatteellisen Trotskin väkivaltainen syrjäyttäminen loivat Stalinille vapaat kädet toimia laajennushaluisesti, ja siinä hän hyvin onnistuikin. Neuvostoliitto ja sen vasallimaat Itä-Euroopassa sekä Suomi, Mongolia ja Pohjois-Korea mukaan lukien toivat sitten vuoden 1914 jälkeen Venäjälle laajimman maantieteellisen olemassaolon 1950-luvun alkupuolella Stalinin kuolinajankohtana. Stalinin voidaan katsoa päässeensä myös geostrategiseen päämääräänsä.

Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 maan asukasluku oli 293 miljoonaa, kun Venäjän asukasluku on nyt vain 142 miljoonaa. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 maan pinta-ala oli 22 400 000 neliökilometriä, kun nyt Venäjän pinta-ala on nyt 17 100 000 neliökilometriä.

Neuvostoliiton hajoamisessa Venäjä menetti geostrategisesta perusvoimastaan noin puolet, eikä Venäjän johtamat Itsenäisten valtioiden yhteisö tai Euraasian unioni vastaa tällä hetkellä edes Venäjän ulkopuolisia neuvostotasavaltoja Varsovan liiton maista nyt puhumattakaan. Eipä ihme, ettei Yhdysvallat noteeraa enää Venäjää mitenkään erityisesti muutoin kuin vain ydinasevaltana.

                                                                                          ****

Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti toukokuun 7. päivänä vuonna 2000, ja sitä ennen hän oli ollut virkaa tekevä presidentti vuoden 1999 viimeisestä päivästä lukien.

Kun Vladimir Putin nousi valtaan, hänellä oli vankka strateginen näkemys presidentti Jeltsinin jäljiltä. Hän ei vain halunnut vakiinnuttaa vahvaa otettaan johtajuudessa, vaan hän oli päättänyt myös vahvistaa maan kansallisia ja geopoliittisia intressejä sekä Venäjän sisällä että maan lähialueilla.

Valtaan noustuaan Putin sai voimakkaasti tukea venäläisitä neo-eurasianisteilta, joiden kärkihahmo oli Moskovan valtionyliopiston professori Aleksandr Dugin (Александр Дугин).

Dugin oli kirjoittanut vuonna 1997 kirjan nimellä Geopolitiikan perusteet, Venäjän geopoliittinen tulevaisuus (Основы Геополитики, Геополитическое будущее России, Fundamentals of Geopolitics, The Geopolitical Future of Russia). Kirja löytyy venäjänkielisenä Word-dokumenttina (459 sivua) täältä. Kirja on melko ikävää luettavaa eikä sitä jaksa oikein kokonaan lukea, mutta siitä on kaivettavissa Putinin toteuttamien Venäjän toimien 2000-luvun ideologinen perusta, joka sekin perustuu pitkälti imperialismiin ja Venäjän halukkuuteen laajentaa intressipiiriään.

Duginia voidaan pitää merkittävänä – ehkäpä merkittävimpänä – taustavaikuttajana Putinin ja koko Venäjän valtionjohdon aatteelliseen ajatteluun, ja häntä on kutsuttu myös putinismin pääideologiksi sekä Putinin ”rasputiniksi”. On huomattava sattumana mielenkiintoinen venäjänkielinen sanaleikki sanoilla Putin ja Rasputin, kun Duginia kutsutaan Putinin ”rasputiniksi” (Путин = Putin, Распутин = Rasputin, Раса/Рас = rotu).

Duginin teorioiden mukaan geopoliittiset syyt Neuvostoliiton epäonnistumiseen voitaisiin poistaa joko laajentamalla Venäjän aluetta lännessä aina Atlantin valtamerelle saakka ja etelässä Intian valtamerelle saakka tai luomalla poliittisesti puolueeton vyöhyke Euroopassa ja Aasiassa, jota ei hallitsisi mikään suurvalta. Puolueeton vyöhyke on venäläisessä katsannossa Venäjän puskurivyöhyke, jonka voimavarat itsensä puolustamiseen ovat vähäiset verrattuna Venäjän valtausvoimaan.

Dugin määrittää myös toisen tekijän, joka voisi tehdä mahdolliseksi onnistuneen geopoliittisesti laajentuneen ja voimakkaan Venäjän, ja se olisi ryhmittyminen mahdollisten kumppanien kanssa, joita olisivat Ranska, Saksa, Kiina, Intia, Iran, Etelä-Korea, Turkmenistan ja Turkki. Maista edes Ranskaa ja Saksaa Dugin ei pidä erityisen atlanttisina.

Venäjä pyrkii siis saavuttamaan kuopatun Neuvostoliiton sotilaalliseen voimaan perustuvan valta-aseman.

Duginin mielestään ideologiset syyt, jotka aiheuttivat Neuvostoliiton kaatumisen, voitaisiin eliminoida ottamalla käyttöön kansallisia ja henkisiä elementtejä, jotka eivät olleet läsnä Neuvostoliiton kommunistisessa ideologiassa. Duginin kirjoittaa näistä elementeistä termeillä ”venäläinen kansa” (”русской нации”), ”kansallinen itsenäisyys” (”русской народность”) ja ”venäläinen maailma” (”русской мир”).

Edellä luetelluista Duginin käsitteistä tuli myös Vladimir Putinin Euraasian projektin ahdasmielinen ydin. Putin on toteuttanut hyvin kirjaimellisesti Duginin Geopolitiikan perusteet -kirjan yhteiskuntaa koskevat kirjaukset venäläisestä kansasta ja maailmasta sekä niiden säilyttämisestä kulttuurillisesti, kielellisesti ja identiteetiltään. Noilla asioilla perustellaan myös vaikkapa venäläistä autoritarismia ja sensuuria etenkin atlantinismin vaikutteilta.

Vladimir Putinin eurasianismin tavoitteita maan rajojen ulkopuolella ovat Venäjän aseman turvaaminen Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ja Euraasian unionin (EAEU) jäsenmaissa säilyttäen Venäjän kansallisia etuja kyseisten maiden alueilla sekä Venäjän etnisten vähemmistöjen ja samanmielisten kansojen kokoaminen Venäjän lipun alle. Puhutaan euraasialaisesta imperiumista (евразийская империя), jolla Venäjällä on pyrkimys lisätä Venäjän neuvotteluvoimaa lännen kanssa Itä-Euroopassa ja myös maailmanpolitiikassa.

IVY:n jäsenmaita ovat Venäjän lisäksi Azerbaidžan, Armenia, Valko-Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadžikistan ja Uzbekistan.

EAEU:n jäsenmaita ovat Venäjän lisäksi jäsenmaita ovat Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan ja Kirgisia.

Venäjän ylläpitämät jäätyneet konfliktit vanhoissa neuvostotasavalloissa osoittavat esimerkkinä hyvin Venäjän aikomuksia euraasialaisessa geopolitiikassa: yhdistää Neuvostoliiton entiset osat yhteen voimakkaaseen Euraasian unioniin Moskovan hallinnan alla.

Putinin venäläisen imperialismin vahvistaminen on perustunut hyvin laskelmoituihin suoriin menettelytapoihin ja toimenpiteisiin. Venäläisen imperialismin vahvistamisessa pehmeiden otteiden käyttäminen tarkoittaa ”venäläisen maailman” luomista Venäjän nykyisten maantieteellisten rajojen ulkopuolelle.

Nämä tehokkaat ”venäläisen maailman” osatekijät täyttävät kaksi päämäärää Putinin geopoliittisissa tavoitteissa. Toinen on venäläisiin ihmisiin vaikuttaminen entisen Neuvostoliiton neuvostotasavalloissa ja toinen on pyrkimys tuoda naapurimaissa esiin Venäjän uutta identiteettiä ylläpitämään venäläistä kontrollia ennen kaikkea venäjänkielisten keskuudessa. 25 miljoonaa venäläistä asuu 14 entisissä neuvostotasavalloissa Venäjän ulkopuolella. Ulkovenäläiset luovat Venäjälle hyvän toiminta-alustan eurasianismin toteuttamiselle.

Pelottelu, pakottaminen, energiaan liittyvä painostus, taloudellinen ohjaus, sotilastukikohtien perustaminen Venäjän rajojen ulkopuolelle ja sotilaallisen voiman käyttö ovat olleet ja ovat jatkossa Kremlin toimintapatoja, jos Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ja Euraasian yhteisön (EAEU) jäsenmaat eivät olleet olleet halukkaita seuraamaan Venäjän pyrkimyksiä Venäjän euraasialaisessa projektissa. Suomea voidaan verrata Venäjän toimien kohdemaana pitkälti IVY-maihin. Suomella on taakkanaan kylmän sodan aikainen maine idälle kuuliaisena YYA-maana.

Putinille Itsenäisten valtioiden yhteisön ja Euraasian unionin jokaisen jäsenmaan on omalta osaltaan vahvistettava tavalla tai toisella Venäjän roolia maailmassa: joko taloudellisesti tai geopoliittisesti, kuten energiarikkaat maat Venäjä ja Kazakstan tai geopoliittisesti, kuten Ukraina ja Valko-Venäjä, joiden geostrateginen asema mantereella on tärkeä.

                                                                                          ****

Geopolitiikan perusteet -kirjan perusteella Duginin läntiseen Euroopan ja atlantismiin vaikuttavia keskisimpiä ajatuksia, joita myös Putin on pyrkinyt toteuttamanaan:

• Vuoden 1913 valtionrajat ovat ne oikeat rajat. Poliittinen tavoite on Venäjän imperiumin palauttaminen ensisijaisesti yhdistämällä entisten neuvostotasavaltojen, kuten Georgian ja Ukrainan alueita Venäjään, ja myös Suomi kuuluu Venäjän imperiumiin.

• Yhdysvaltoja ja sen liberaalia arvomaailmaa sekä atlantismia on vastustettava maailmanpoliittisena vastavoimana jopa äärimmilleen.

• Suomi tulee liittää Venäjään. Etelä-Suomi tulisi yhdistää Karjalan tasavaltaan ja Pohjois-Suomi lahjoittaa Murmanskin aluehallinnolle.

• Saksalle (= Preussi) tulisi tarjota tosiasiallinen poliittinen hallinta useimmissa Keski- ja Itä-Euroopan protestanttisissa ja katolisissa maissa. Kaliningradin alue voitaisiin palauttaa Saksalle. Geopolitiikan perusteet -kirjassa Dugin käyttää "Moskova-Berliini-akseli” -termiä (Ось Москва-Берлин) hyvin myönteiseen sävyyn. Termi on mainittu kirjassa yhteensä kuusi kertaa ja kaikki myönteiseen sävyyn. Puhutaan Suur-Venäjästä ja Suur-Saksasta (Великой России и Великой Германии).

• Ranskaa tulisi kannustaa Saksan kanssa saksalais-ranskalaiseen blokkiin. Molemmat maat ovat perinteiltään "vakaumuksellisesti anti-atlanttisia".

• Britannia tulisi erottaa Euroopasta, maa on läpeensä atlanttinen.

• Viro tulisi liittää Saksan vaikutuspiiriin. Latvialle ja Liettualle tulisi myöntää "erikoisasema" Euraasia-Venäjä-kentässä, ja myös Puolalle tulisi myöntää "erikoisasema" Euraasia-kentässä. Duginin puhuu maiden puolueettomuudesta ja Itämeren demilitarisoinnista.

• Romania, Makedonia, Serbien Bosnia ja Kreikka – "ortodoksista kollektivistista itää" – tulisi yhdistää "Moskovan kolmanteen Roomaan" ja tulisi hylätä "rationaalinen individualistinen länsi".

• Ukraina tulisi liittää Venäjään, koska "Ukraina itsenäisenä valtiona ja tiettyine alueellisine tavoitteineen muodostaa suuren riskin koko Euraasialle, ja ilman ratkaisua Ukrainan ongelmaan on turhaa puhua mantereen politiikasta". Ukrainan ei tulisi sallia pysyä itsenäisenä, paitsi jos siitä tulisi eristäytynyt saareke, mitä Venäjän olisi kuitenkin mahdotonta sallia.

Geopolitiikan perusteet-kirjan Word-version sivulla 156 Dugin kirjoittaa Suomesta: ”Финляндия как государство есть в высшей степени неустойчивое и далекое от автаркии образование, естественным и историческим образом входящее в геополитическое пространство России.”

Suomennettuna: ”Valtiona Suomi on äärimmäisen epävakaa ja kaukana yksinvaltaisesta kasvatuksesta, luontaisten ja historiallisten kuvien perusteella kuuluu [kuitenkin] Venäjän geopoliittiseen tilaan.”

Word-kirjan sivulla 186 Dugin kirjoittaa puolestaan: ”Вокруг Пруссии начинается процесс стратегическо го объединения балтийских государств в единый блок. В блок входят Норвегия, Швеция, Германия, Эстония, Финляндия-Карелия, Дания, возможно, Голландия. Особый статус делегируется Польше, Литве и Латвии. Обязатель ным условием является выход всех стран из НАТО и создание в Балтике демилитаризованной зоны. В перспективе стратегический контроль переходит к Москве и ВС «нейтральной» Европы, т.е. к евразийскому оборонному комплексу.”

Suomennettuna: ”Noin Preussi [= Saksa] aloittaa prosessin strategisesta liitosta Baltian maiden kanssa yhdeksi ryhmittymäksi. Ryhmittymä koostuu Norjasta, Ruotsista, Saksasta, Virosta, Suomesta, Karjalasta, Tanskasta ja ehkä myös Alankomaista. Erityisasema on asetettu Puolalle, Liettualle ja Latvialle. Nato-mailla on valtuutus ulospääsystä, ja Itämeren demilitarisoitu vyöhyke perustetaan. Pitkällä aikavälillä strateginen kontrolliraja loittonee Moskovasta kohti Euroopan "neutraaleja" asevoimia, toisin sanoen kohti Euraasian puolustuskokonaissuutta.”

                                                                                          ****

Kuinka hyvin Duginin teorioita ja venäläistä imperialismia euraasialaisella ideologialla Venäjän ja Putin ovat onnistuneet toteuttamaan?

Erittäin hyvin. Pelottavan hyvin. Venäjän on lisännyt monin keinoin vaikutusvaltaansa läntisen Euroopan geostrategisesta tärkeillä rajamailla Iranissa, Syyriassa sekä entisissä neuvostotasavalloissa. Iranin kautta Venäjä on saavuttanut jo yhden päämäärän: päässyt Kaspianmeren ja Iranin kautta Intian valtameren rannalle. Syyrian kautta Venäjä on puolestaan päässyt Välimeren rannalle. Turkin ja Venäjän lähenevät suhteet ja Turkin irtautuminen länsimaista ja loittoaminen Natosta olisi katastrofi. Venäjällä olisi tällöin suurta vaikutusvaltaa pitkälti koko pohjoisessa Lähi-idässä.

Venäjä on kyennyt estämään toimillaan – joista osa on ollut sotilaallisia – vuoden 2004 jälkeen entisten neuvostotasavaltojen liittymisen Euroopan Unioniin ja Natoon ja järjestöjäsenyyksien kautta syvimpään atlantistiseen seuraan. Tämä on koskenut niin Ukrainaa, Georgiaa kuin Moldovaa.

Ideologisesti kysymys on Venäjän asettamasta eurasianismin ja atlantinismin kamppailusta. Kuinka Eurooppa näkee yhteistyön Venäjän ja Yhdysvaltojen kesken ja kuinka ideologia nähdään etenkin Euroopan itälaidalla Suomi mukaan lukien.

Eurooppa on nyt hajanainen ja päätöskyvytön, ja Venäjä käyttää tilaisuuttaan onnistuneesti hyväkseen.

Suurinta huolta Euroopassa on syytä nähdä Venäjän ja Saksan suhteista. Niin Dugin kuin myös Putin haluisivat Venäjän ja Saksan olevan päätekijöitä Euroopan asioiden päätännässä. Putinin Venäjä oikein liehittelee taloudellisesti vahvaa Saksaa eurooppalaiseksi yhteistyökumppanikseen ja on valmis tukemaan Saksan yhä suurempaa asemaa Euroopassa. Venäjällä on Saksan kanssa yhteistoiminnasta sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Venäjä näkee, että sille riittää yhteydenpito Saksaan, joka sitten pitää alusmaansa hallinnassaan.

Ukraina on huolestuttava esimerkki, mitä Saksan ja Venäjän liian läheiset ja ymmärtäväiset suhteet voivat saada aikaan. Venäjä on pitkälti saanut pohjimmaiset tavoitteensa Ukrainassa läpi, ja Venäjän, Saksan ja Ranskan neuvottelema Minskin sopimus on Venäjän etujen mukaisesti toimimaton.

Nord Stream 2 -kaasuputkihanke on Venäjän uusin pyrkimys kasvattaa vaikutusvaltaa Saksaan, joka on Euroopan unionin johtomaa. Kaasuputken rakentaminen tulisi ehdottomasti estää, koska siinä mitataan Saksan ja muun Venäjästä eroon pyrkivän Euroopan keskinäisiä painoarvoja, eikä Venäjä saa tätä kilpailua voittaa. Iso-Britannian lähtö EU:sta on melkeinpä katastrofi atlantinismille ja Duginin ajatusten täyttymä.

Venäjä on onnistunut ryhmittymään tiiviimmin mahdollisten kumppanien kanssa, joista tärkeimmät ovat Iran ja tulevaisuudessa kenties myös Turkki. Yhdistäviä tekijöitä näiden maiden kanssa ei välttämättä ole yhtenevä geostrategia ja maan luontaiset ideologiset toimintatavat, vaan autoritarismi, jossa määräävä tekijä on hallitseva vallanpitäjän ajatusmaailma itsessään.

Kysymys on henkilöistä, jotka ajavat omaa etuaan ensisijaisesti omia luonteen piirteitä tyydyttäen. Se ei ole demokratiaa, jossa päätäntään liittyy kollektiivisuus ja mielipiteiden kirjon yhdistäminen yhteisesti hitaammin mutta pysyvämmin. Esimerkkeinä tällaisia henkilöitä ovat Turkin Recep Tayyip Erdoğan, Unkarin Viktor Orbán ja Ranskan Marine Le Pen. Nuo olevat ja mahdollisesti tulevat autoritäärisiin otteisiin enemmän uskovat johtajat saattavat omien etujen tavoittelussa tukeutua autoritääriseen Venäjään näkemättä maittensa todellisia mahdollisuuksia osatekijöinä maailmanpolitiikassa tai maittensa kestävässä tulevaisuudessa.

Yhdysvalloilla on poikkeava asema suhteessa Euraasian valtioihin, koska se ei ole osa niitä. Läntinen Eurooppa ei edelleenkään osa päättää oikein lopullista asemaansa Venäjän ja Yhdysvaltain välissä, vaikka nykyisellään Venäjä on suoritusarvoiltaan varsin vähäinen tekijä kaikin puolin verrattuna Yhdysvaltoihin. Venäjän läheisyys tekee Euroopalle piinaa.

Historia ja Venäjän maantieteellinen sijainti suhteessa atlanttiseen Eurooppaan tuottavat ongelmia.  Historian painolasti on ollut Euroopalle liian suuri eikä omista eduista lähtevää irtautumista Venäjästä tai vaihtoehtoisesti kestävää liittoutumista sen kanssa ole kyetty tekemään. On vaikea nähdä, että läntisessä Euroopassa voitaisiin jollakin muotoa yhtyä Venäjän euraasialaiseen ideologiaan ja arvoihin. Lopullinen irtautuminen olisi kuitenkin osattava tehdä, mikä koskee monia Itä-Euroopan maita ja ennen kaikkea Suomea.